Rumia säveliä, sanoja ja sellaisten puutetta – Hassisen kone loppuunmyydyllä Ratinan stadionilla

02.08.2022

Hassisen kone esiintyi Tampereen Ratinan stadionilla isolla kokoonpanolla. Kuvat: Eros Gomorralainen

KONSERTTI | Hassisen kone tuli, ei yskähdellyt, mutta olisi hyötynyt aika ajoin tilkasta voitelua. Lauteita lämmittelivät Litku Klemetti ja Dumari & Spuget & Blosarit.

”Hassisen koneen musiikki on kaunista. On se rumaakin.”

Hassisen kone, Litku Klemetti ja Dumari & Spuget & Blosarit Tampereen Ratinan stadionilla 30.7.2022.

Hassisen koneen piti alun perin soittaa juhlakonserttinsa jo pari vuotta sitten, mutta hyvin tunnetuista syistä niitä jouduttiin siirtämään myöhempään ajankohtaan kaksi kertaa. Lopulta heinäkuisena lauantai-iltana Tampereellakin päästiin nauttimaan yli neljänkymmenen vuoden takaisen suosikkiryhmän paluusta.

Odotukset olivat ristiriitaiset. Hassisen koneen koko levytetty tuotanto mahtuu kiistatta suomrockin kirkkaimpien klassikoiden joukkoon. Kuinka nelisenkymmentä vuotta sitten hajonnut, nyt pappaiän saavuttaneiden muusikoiden muodostama yhtye suoriutuisi intensiivisestä materiaalistaan? Yskähtelisikö kone kuin tuplasti ikäisensä keuhkoahtaumapotilas?

Vastaavanlaiset paluut tuntien veikkauskertoimet onnistumisen puolesta olivat varsin korkeat. Pakollisena vertauskohtana oli muistikuva Hassis-kaksikko Ismo Alangon ja Jukka Orman myöhemmän yhtyeen, Sielun veljien yhden julkaistun kappaleen ja kiertueen verran kestäneestä paluusta reilut kymmenen vuotta sitten, joka ei jäänyt mieleen aivan niin sanotusti 5/5-suorituksena, jos kohta ei traagisena floppinakaan.

* *

Saavuin Ratinan stadionin alueelle aika tarkalleen kello 17. Oli peloteltu jonotuksella. Pelko osoittautui turhaksi. Taisin suoriutua viidessä minuutissa 1) polkupyöräni parkkeerauksesta Laukonsillan kupeeseen, 2) kävelemisestä sillan yli, 3) neuvotteluista joiden lopputuloksena valokuvaaja ei pääsisi mukanani alueelle ja 4) etenemisestä laukkusyynin ja lipun tarkistuksen kautta porttien sisäpuolelle. Ainakin ajoissa paikalle saapuneen näkökulmasta järjestelyt toimivat hyvin. Jonottamaan joutui vain virvoitusjuomaa.

En varsinaisesti viihdy väkijoukoissa, mutta suuntasin verkkaisesti valuvan ihmismassan seassa kohti sitä katsomo-osastoa, jossa sijaitsisi minulle osoitettu istumapaikka. Äkkiä jokin kiinnitti huomioni hätkähdyttävästi näkökenttäni laidassa ja nosti vainoharhan pintaan. Käänsin katseeni tuohon suuntaan. ”Eros”, kirkui teksti esiintymislavan molemmin puolin videonäytöillä jättiläiskirjaimin!

Rauhoituttuani sen verran että pystyin lukemaan seuraavan rivin, paljastui, ettei kyseessä ollutkaan satunnaiselle vapaalle kirjoittajalle suunnattu viesti. Siinähän vain mainostettiin heikompilahjaista kaimaani Eros Ramazzottia, jonka luulin vaipuneen valtavirtasuosion ulkopuolelle jo vuosikymmeniä sitten. ”Ehkäpä tästäkin selvitään”, tuumin sykkeeni tasaantuessa ja jatkoin askellustani.

Koska ei ollut hoppu ja pulssinikin oli laskenut lähemmäksi normaalilukemia, oli aikaa havainnoida ympäristöään. Lauantain säätila ei ehkä ollut kaikista otollisin heinäkuiselle ulkoilmakonsertille. Helteen sijasta ilmassa väreili odotus. Merkillepantavaa oli, että silminnähden arvioiden alle nelikymppistä, saati sitten kaksikymppistä väkeä oli vain vähän paikalla. Olisikohan yleisön keski-ikä ollut yli viidenkymmenen.

* *

Pilvinen sadepäivä kirkastui sopivasti. Liituraitapukuinen Simo Frangén asteli lavalle kello 17.29. Humoristi-juontaja tarttui mikrofoniin, esitti simofrangéninsa ja esitteli Tuomari Nurmion, joka yhtyeineen aloitti Ratinan ohjelman.

Kokoonpanon Dumari & Spuget & Blosarit setti polkaistiin käyntiin vanhalla suosikilla, Rion satamassa -kappaleella. Mukana oli perus kitara-basso-rummut-rokkikokoonpanon (Spuget) lisäksi saksofonisti ja trumpetisti (Blosarit). Väkeä oli jo vaivautunut paikalle kohtalaisen hyvin. Harvoin stadionkonserteissa käyvä pani nopeasti merkille, että lavan molemmin puolin sijoitettuja videonäyttöruutuja oli miellyttävä katsella.

Olin pohtinut etukäteen, kuinka yksin kitaransa kanssa pienissä intiimeissä tiloissa usein esiintynyt taiteilija saisi yhtyeineen kappaleensa istumaan stadionmittaan. Myös tämä pelko osoittautui tyystin turhaksi ja tunnelma kuin ihmeen kaupalla jopa intiimiksi.

Kompakti ja romuluisesti svengaava setti painottui odotetusti Nurmion 1980-luvun ensimmäisen puolikkaan tunnetuimpaan tuotantoon. Kuultiin Lasten mehuhetki, Ramona, Ankara, Kurjuuden kuningas, Hunajainen paholainen ja Huda huda. Rakastetuimmat kappaleet, kuten viimeksi mainittu, upposivat yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Uudemmasta Nurmio-tuotannosta bändi soitti kappaleet Paavi Roskapankissa, Tonnin stiflat ja Dumari.

Nurmio Ratinassa

Tuomari Nurmio & Spuget & Blosarit svengasi romuluisesti.

Jossain viidennen kappaleen Kurjuuden kuningas tienoilla saattoi havainnoida, että väkeä oli valunut paikalle yhä enemmän. Nurmion erinomainen setti ilahdutti svengaavuutensa ohella sillä, että jokaisesta kappaleesta kuultiin levytetystä poikkeava – usein jopa toimivampi – versio. ”Pysyy ja paranoo”-fraasi kävi mielessä. Laulu tosin tuntui välillä hukkuvan jonnekin. Stadionolosuhteet ovat stadionolosuhteet, mutta ei myöskään laulusolisti jonka pää heilahtelee eläväisenä mikrofonin edestä hetkessä syrjään ja sitten taas takaisin, taida olla miksaajalle helpoimpia hallittavia. Heti Nurmion pumpun esiintymisen jälkeen kuultiin arvioita, että siinä saatiin todennäköisesti illan paras anti. Ans kattoo.

* *

Dumari & Spuget & Blosarit -kokoonpanon jälkeen sai vuoronsa Litku Klemetti. Ratinassa esiintynyt nelihenkinen yhtye aloitti osuutensa kappaleella Miksi en lähtisi kaupunkiin. Sanoituksen kertojaminän otaksuman mukaan kaupungissa ”on varmasti meininkii”. Ainakin Litku Klemetin meininki oli alusta alkaen kova siitäkin huolimatta, että bändin basisti ja kitaristi lähinnä jököttivät eleettömästi paikallaan, ja saunditkin tuppasivat hieman puuroutumaan. Laulaja-kosketinsoittaja Sanna ”Litku” Klemetti huolehti stadionin täyttämisestä ja piti show’n liikkeessä. Toisena kuultiin uusi kappale, jonka nimi oli ilmeisesti Hommat ei mee enää hyvin.

Jos pystyy nauttimaan kappaleiden ironian kerroksista (tai vaihtoehtoisesti sulkemaan niiltä aistinsa) – jotka paksunsivat Ratinankin ilmaa lähes niin sakeana, että niistä olisi voinut leikata siivuja kuin edam-juustosta – toimii Litku Klemetin anti. Yhtye soitti varmaotteisesti ja tiukasti 1970- sekä 80-luvuille kumartelevaa muun muassa disko- ja proge-vaikutteista musiikkiaan. Kitarasoolot olivat suuressa osassa. Sehän sopi, koska ne soitettiin näkemyksellä.

Useimmat Litku Klemetin soittamista kappaleista taisivat olla yleisön hyvin tuntemia. Repertuaariin kuuluivat muun muassa Jääkuningatar ja Mona, jonka laulusolisti spiikkasi: ”Kuka tykkää Mona Caritasta? – No kaikki tietenkin!” Litku Klemetin yhdeksän kappaleen osuus oli hieman Nurmion yhtyeen soittamaa lyhyempi ja huipentui viimeiseksi jätettyyn iskusävelmään Juna Kainuuseen. Useimmat taisivat olla tyytyväisiä kuulemaansa.

Litku Ratinassa

Litku Klemetillä oli meininkii.

* *

Hassisen koneen osuuden odotukseen viritteli kelpo musiikki stadionin äänentoistojärjestelmästä. Saatiin kuulla muun muassa Joy Division -yhtyettä, mikä sopi hienosti tunnelman kohotukseen. Kun yhtye asteli lavalle, se oli isossa Harsoinen teräs -levyn aikaisessa kokoonpanossaan: Ismo Alanko – laulu, Jussi Kinnunen – bassokitara, Harri Kinnunen – rummut, Jukka Orma – kitara, Eero ”Safka” Pekkonen – kosketinsoittimet, Hannu Porkka – lyömäsoittimet ja Antti Seppo – saksofoni, lyömäsoittimet.

Hassisen koneen setti alkoi niukkaeleisesti mutta tunnelmallisesti, kuin myrskyä enteillen, levyn sävykkäällä nimikappaleella, jossa Safka Pekkosen piano ja Hannu Porkan marimba pääsivät loistamaan. Taustalla nähtiin upeaa videota, jota ei muilla esiintyjillä ollut käytössään. Suuret videonäytöt reunustivat myös lavaa. Homma toimi, kaikki toimi. Ismo Alangon esiintyminen oli alusta lähtien rentoa ja itsevarmaa – sellaisena se myös pysyi läpi konsertin.

Etukäteen oli tihkunut tietoa, että Hassisen kone soittaisi kolmen lp-levynsä materiaalin kokonaan. Näin ei tapahtunut. Harsoinen teräs -levyn raidoista jäivät Ratinassa soittamatta Eksyneet lampaat ja Olen toki vain sen tiedän, joita ei kuitenkaan varsinaisesti kaipaamaan jäänyt. Makuasioitahan nämä tietysti ovat, kuten peseytyvän koiran tiedetään joskus filosofoineen. Kappaleita ei myöskään kuultu samassa järjestyksessä kuin levyillä.

Ratinan settiä jatkettiin kuitenkin Harsoisen teräksen annilla, ja toisena kuultiin Pekkosen uruillaan käyntiin polkaisema hitti Levottomat jalat, jossa jo huudatettiin hienosti mukaan lähtenyttä yleisöä. Antti Sepon saksofoni toimi olennaisena tunnelman värittäjänä. ”Joka hetkessä lepää ikuisuus”, lauloi Alanko, ja yleisön joukossa saattoi olla muutamakin, jonka mielestä saimme juuri kokea yhtä sellaista hetkeä.

Kolmantena soitettu Kupla kimaltaa tuntui lähtevän liikkeelle aavistuksen horjahdellen, mutta tämä korjaantui nopeasti. Seuraavan kappaleen, Kuollut eläköön, aikana alkoivat hienosti toimivat valot kiinnittää huomiota itseensä. Tämä saattoi johtua hiljalleen hämärtämään käyneestä illasta mutta myös siitä, että yhtyeen intensiteetti tuntui hieman laskevan. Kappaleen tulkinta oli jotenkin aiempia laimeampi.

Itsevarmuus ja toimivuus palasivat esiintymiseen seuraavassa kappaleessa Julkinen eläin, viimeistään kertosäkeen kohdalla. Myös valot ja saundit toimivat toki edelleen hienosti, kuten suurimman osan ajasta myöhemminkin.

Viimeistään tässä vaiheessa oli selvää, että yhtye soitti kappaleensa hyvin pitkälti samanlaisina kuin levytetyt versiot. Erojakin oli, ehkä eniten kitarasooloissa. On makuasia pitääkö tätä hyvänä vai huonona valintana. Jonkun mielestä alkuperäisiin sovituksiin kajoaminen saattaisi olla pyhäinhäväistys. ”Koskaan et muuttua saa”, kuten Hassisen kone itsekin laulaa kappaleessaan Viimeinen rock ennen aivokuolemaa (jota ei tosin Ratinassa kuultu). Toisaalta Nurmion yhtyeen virkistävällä tavalla uuteen muotoon valettujen kappaleiden jälkeen Hassisen koneen levyversioita noudatteleva esitys näyttäytyi aavistuksen jähmeänä, vaikka yhtye toki kauttaaltaan hienosti soittikin.

Aikoinaan vain singlellä julkaistu Hiljaa virtaa veri oli vuorossa seuraavaksi, ja osoittautui yhdeksi konsertin huippukohdista. Kuljetut kilometrit eivät kuuluneet yhtyeen soitossa ainakaan kielteisessä mielessä, ”tämähän on kuin 1980-luvulla”, saattoi myhäillä. Iso kokoonpano kanavoi vielä ahdistusta Harsoinen teräs -levyn päättävässä tunnelmallisessa ja hienovaraisia proge-sävyjäkin maalaavassa Pelko-kappaleessa, jossa muun muassa Jukka Orman slide-kitara toimi hienosti.

* *

Antti Seppo jäi töräyttelemään saksofoniaan hetkeksi muiden Harsoinen teräs -ajan kokoonpanon jäsenten poistuessa, kunnes lavalla jatkoi nelihenkinen kokoonpano, jossa kitaristiksi oli vaihtunut alkuperäinen Reijo Heiskanen. Osuuden aloitti erityisesti kertosäkeistössään energisesti kulkenut Jurot nuorisojulkkikset levyltä Rumat sävelet. ”Vain pieni osa elämää on rokkenroll, jos sitäkään”, lauloi Hassisen konetta edeltäneestä yhtyeestään muistuttaneessa The Sight -t-paidassa esiintynyt Ismo Alanko, mutta Ratinassa tuo osa tuntui vähintään merkittävältä. Kappale saikin ehkä voimakkaimmat suosionosoitukset tähän saakka.

Jeesus tulee toi videoruutuihin mustavalkoisen värimaailman ja sille kirkuvan punaisena irvokasta kontrastia luoneet uskonnollista herätystä huutavat ”Jeesus tulee, oletko valmis?!”-tekstit. Yhtye kritisoi uransa aikana useammassakin kappaleessaan niin sanottuja järjestäytyneitä uskontoja. Ratinassa tätä huudettiin alleviivaavimmin juuri Jeesus tulee -kappaleen aikana näillä videoruuduilla valtavan kokoisina kirjaimina esitetyillä vilkkuvilla teksteillä. Muistiinpanoihin tarttui kiitettävää arvosanaa kitarasaundeista ja napakasta virvelirummusta. Molemmat olivatkin kohdallaan oikeastaan koko keikan ajan, myös seuraavaksi kuullussa Oikeus on voittanut taas -kappaleessa, jonka kitarasoolon Heiskanen kepitti erityisen hienosti – kuten useimmat muutkin soittamansa.

Hassisen koneen musiikki on kaunista. On se rumaakin. Rumat sävelet on yhtyeen kakkoslevyn nimi. Sen lauluissa vilkkuvat peräsuolet ja muut niin sanotut alapään asiat kiistatta enemmän kuin minkään muun suomalaisen valtavirtamenestystä nauttineen yhtyeen sanoituksissa. ”Rumat sanat ”olisikin siksi Hassisen koneen kakkoslevylle osuvampi nimi.

Olen pitänyt hieman helppoheikkimäisenä sitä, miten Juha Vainio -palkittu Ismo Alanko tehostaa sanoituksiaan levittelemällä niihin värikästä alapääkuvastoa. Ei hänen tarvitsisi turvautua halpahintaiseen sokkiarvon (mikä on tuskin enää vuosikymmeniin – jos koskaan – noussut samassa suhteessa lyriikan sisältämien v-sanojen lukumäärän kanssa) hakemiseen. Hänhän osaa kirjoittaa. Silti Alanko on tehnyt uransa laulamalla peräsuolista.

Ai miksikö edellinen? Hassisen koneen kesän Joensuun-keikoilta oli tihkunut tietoa, että yhtye oli sensuroinut rakastetun kappaleensa sanoja. Se oli jättänyt esittämättä Oikeus on voittanut taas -kappaleen yhden säkeistön. Uskallan esittää arvion, että yhtye sai näin toimimalla huomiota reilusti enemmän, kuin jos olisi laulanut konserteissa peräaukkojen rasvaamisesta kuten levyllään. Sitähän se saa tässäkin! Itse asiassa yhtyeen itsesensuuri taisi kuitenkin johtua raiskauksen mainitsemisesta tuossa säkeistössä, koska suolistahan se laulaa vähintään riittämiin muissa kappaleissaan. Hassisen kone ei ole tiettävästi itse kommentoinut asiaa mitenkään.

Itsesensuuri toistui myös Ratinassa. Epäilen, että stadion olisi myyty viimeistä paikkaa myöten loppuun myös ilman sitä. Ratinassa näkyi kyllä muutamia tyhjiä istuimia. Arvioisin kuitenkin, että varsin harvalla lipun ostaneella syy pois jäämiseen oli se, että Hassisen kone sensuroi itseään. Joka tapauksessa olennaista koko jutussa on se, että itsesensuurikuvio näyttäytyy omituisena ammoin jokseenkin roisina tutuksi tulleelta ja tekopyhyydelle antaumuksella irvailleelta yhtyeeltä. Kun nyt olen suorittanut osani ”kohun” ruokkimisessa, voidaan palata peräsuolista pääasiaan, keskittymään Ratinan-konsertin muuhun antiin.

Kun Oikeus on voittanut taas oli soitettu, istahti Safka Pekkonen taas kosketinsoitintensa äärelle. Ismo Alanko spiikkasi, ettei ollut kuvitellut seuraavan kappaleen sanoja kirjoittaessaan niiden olevan relevantteja yli neljäkymmentä vuotta myöhemmin. Saatiin kuulla Führerin puolesta.

Rumien sävelten kappaleilla jatkettiin. Tuomiopäivä oli yksi konsertin kohokohdista. Valot avittivat jälleen hienosti tunnelman luomisessa ja samaa teki Reijo Heiskasen kitarasoolo, mihin uskalsikin jo luottaa. Patteristi Harri Kinnusen työskentely oli alati varmaa ja veljensä Jussin basson napsuttelu näkemyksellistä, kuten aina.

Rajat-kappale alkoi rummuilla, ja kiinnitti jälleen huomion Heiskasen kitarasoololla. Miehen soolot toimivatkin numero toisensa jälkeen. Odotat?!-kappaleessa kitaristi äityi sooloillessaan suorastaan polvilleen, ja ainakin kuvainnollisesti ilmaisten polvillaan tuntui olevan myös yleisö. Myös Jussi Kinnunen napsutteli bassollaan jälleen hienosti. Kappale olikin yksi konsertin kohokohdista.

Rumat sävelet -levyltä soittamatta jätettiin ainoastaan Uhrisavua. Alanko spiikkasi pitkäsoiton päättyvän kolmen kappaleen ihmissuhdetrilogiaan, joka vie Joensuuhun. Nyt edettiin siis levyn kappalejärjestyksessä.

Tällä tiellä laulatti yleisöä. Kinnusen veljesten yhteispeli toimi jälleen hienosti. Jussin hienosti kulkenut maalaileva bassottelu ansaitsee erityistä kiittelyä, ja Heiskasen kitarasoolo erosi jälleen levytetystä versiosta.

Aiemmin mainittu intensiteetin laskeminen toistui kappaleen Pelkurit aikana. Se soitettiin levytettyyn versioon verrattuna jotenkin löysästi, ja saundikin tuntui hieman tuhnulta. Vaikutelmasta noustiin, kun yhtye soitti vielä Rumat sävelet -levyn päätösraidan Hyvä olla. Luultavasti tunnelma oli kappaleen nimen mukainen myös useimmilla yleisössä, ja aurinkokin näyttäytyi sopivasti.

* *

Tässä vaiheessa Ismo Alanko muistutti, että Hassisen koneen koko ura oli kestänyt vain 2,5 vuotta. Hämmästyttävän paljon ja monenlaista musiikkia yhtye ehtikin siihen nähden saada aikaan. Tämän kesän konsertteja edellisen paluukeikkansa jälkeen, parikymmentä vuotta aiemmin, Alanko oli huikannut yleisölle ”nähdään kahdenkymmenen vuoden päästä”. Todennäköistä on, että vastaava jälleennäkeminen ei enää toteudu. Vuonna 2042 yhtyeen jäsenet olisivat yli kahdeksankymmenvuotiaita.

Konsertin seuraavassa osuudessa pureuduttiin Hassisen koneen esikoislevyn Täältä tullaan Venäjä materiaaliin. Ensimmäiseksi kuultiin energisenä ja vauhdilla vyörytetty yhtyeen nimikkokappale Hassisen kone, jossa koko yhtye loisti. Selkeästi myös yleisö piti kuulemastaan ja tässä koettiinkin yksi konsertin huippukohdista.

Samoilla energioilla pistettiin yksin tein Iloisesti Hammondilla ja heti perään Reippaina käymme rekkain alle, jonka aikana alkoi riehaantua paitsi yleisö, myös yhtye. Elävä musiikki on vuorovaikutteista, ja käytäessä kappaleen loppua kohti ei hyvältä mieleltä voinut välttyä.

Levyn nimikappaleen Täältä tullaan Venäjä aikana videoruudut esittelivät sen kuvastoa sinipunaisine väreineen. Rock ehkäisyvälineitä vastaan lähti liikkeelle aavistuksen laiskasti, mutta jo kertosäkeessä soitto kulki taas vahvasti.

* *

”Vieläkö jaksatte, vai joko pitää päästä kaljalle?” pysähtyi Ismo Alanko tiedustelemaan kappaleen jälkeen. Iso kokoonpano asteli jälleen lavalle, mutta Heiskanenkin pysyi siellä! Kahdeksanhenkinen ryhmä aloitti varsinaisen konsertin viimeisen osuuden kappaleella Kulkurin iltakalja. Jukka Orman kitarankielten venyttelyssä soi ainakin kappale kauneinta kantria. Yleisö tanssi, mutta yhtyeen esitys kävi loppua kohden hieman laiskaksi. Reipas versio kappaleesta Syöksylaskijoita kaikki tyynni (jonka Alanko spiikkasi kuvaavasti ”soitamme teille jazz-musiikkia”) korjasi tilannetta. Heiskanen luritteli jälleen kerran hienosti soolokitaraa.

Viimeistään tässä kohtaa alkanee lukijallekin tuntua selvältä, että Hassisen koneen soiton intensiteetissä tai niin sanotussa kulkevuudessa oli havaittavissa ajoittaista aaltoliikettä. Enimmäkseen ”kaikki” toimi, mutta muutamaan väliin sattui jonkinlaisia suvantokohtia (mikä ei toki näin pitkässä konsertissa ole suurikaan ihme). Yhtyeen suurimman hitin, Rappiolla, kohdalla sellaisesta ei ollut tietoakaan. Kappale sai yleisön riehaantumaan oitis, ja annettiinpa sen myös laulaa kertosäe. Nyt kolmen kitaristin voimin soittanut yhtyekin puristi vielä jostain lisää energialatausta.

Rock-konsertin ikiaikaisen protokollan mukaisesti Hassisen kone poistui hetkeksi lavalta ja taputettiin sinne takaisin. Encoren ensimmäinen kappale Totuus palautti dynamiikan Harsoinen teräs -levyn synkkiin tunnelmiin mutta soitettiin valitettavasti aavistuksen laiskasti läiskittynä. Safka Pekkonen kuitenkin ilahdutti kosketinsoittimissa, minkä toki oli voinut panna merkille konsertin alusta pitäen.

Vielä oli kuulematta yksi ”pakollinen” kappale, se itseni ehkä eniten odottama. Alanko spiikkasi yhtyeen esittävän ensimmäisen biisinsä. Muoviruusuja omenapuissa soikin hienosti isolla kokoonpanolla lyömäsoittimineen kaikkineen, ja Jukka Orman kitarakin ulvoi jälleen upeasti.

Hassisen kone Ratina paakuva

Hassisen kone hyrräsi 2h 15min.

Konsertin lopuksi kaikki kahdeksan muusikkoa kokoontuivat seisomaan riviin. Enää eivät sen paremmin kumisseet rummut kuin soineet tuomiopasuunatkaan, vaikka illan päättäneessä laulussa molemmat mainitaankin. Konsertti päättyi hartaaseen pelkän ”nauhalta” tulleen urun säestämään, aikoinaan vain singlellä julkaistuun numeroon On jouluyö, nyt laulaa saa, jota muusikot rivissään lauloivat.

Jälleen joutui toteamaan, että vaikka yli neljäkymmentä vuotta sitten kirjoitetussa kappaleessa joulusta laulettiinkin, oltiin sanoituksessa tässä heinäkuun konsertissakin ajankohtaisen äärellä: ”ja tykit sylkee kuolemaa, jää tuoksu napalmin / kun joululapsen nimeen kaikuu käsky majurin”. Taustavideolla välkkyivät kynttilät, yleisömeressä kännyköiden valot. Lopetus oli juhlallinen.

  • *

Konsertin päätyttyä stadionin äänentoistosta kajahti Princen hieno When Doves Cry, ja väki alkoi purkautua reippaasti mutta rynnimättä kohti ulosmenoportteja. Matkalla ehdin nähdä uudestaan Ramazzotti-mainoksen, hymähtää sille ja sen minussa aiemmin aiheuttamalle reaktiolle, sekä kuulla vielä toisen kappaleen, Nick Cave And the Bad Seeds -yhtyeen Into My Arms. Jotain jouhevasti järjestetystä poistumisesta kuvaa se, että ehdin hyvinkin 15 minuutissa 30 000 ihmisen täyttämän alueen ulkopuolelle.

Ratinan yleisö osasi käyttäytyä, vaikka joitakin sihijuoman jonottaminen ehkä hieman sieppasikin. Tein konsertin jälkeen sen nähneille ehkä kymmenkunta pienoishaastattelua. Kaikkien tunnelmat olivat voittopuolisesti myönteisiä, vaikka useampi mainitsi jonkin suosikkikappaleistaan jääneen soittamatta. Että olisiko pitänyt saada vaikkapa singlenä julkaistu kappale Kolumpia (sic!) orkesteri, Eksyneet lampaat tai jopa Paskan suggeroiva vaikutus. Täältä tullaan Venäjä -levyltä soittamatta jäi peräti viisi kappaletta: Jumalat jalassa, Reippaat ja lahjakkaat laulajaveikot, Älä syö liisteriä, Syytön ja Viimeinen rock ennen aivokuolemaa. Piisasihan Ratinassa silti kuunneltavaa ilmankin.

Hassisen koneen lyhyt ura piti sisällään kausia, joilla kaikilla on kannattajansa. Vaikka yhtye ei Ratinassa aivan jokaista levyttämäänsä kappaletta soittanutkaan, niitä kuultiin noin kahdessa tunnissa ja 15 minuutissa peräti 28. Ohjelmiston voidaan kuvailla olleen läpileikkaus kaikkea; esikoispitkäsoiton uuden aallon energiapurkauksesta Rumat sävelet -levyn synkempiin sävyihin ja Harsoisen teräksen kunnianhimoisesti maalailtuihin kuvioihin.

Ratinan yleisö säästyi kastumiselta koko konsertin ajan, vaikka aiemmin päivällä oli satanut. Säilyikö illan pääesiintyjä niin sanotusti kuivin jaloin? Roiskahtiko rapatessa jotain reisille? Jos palataan vertaamaan Hassisen koneen Ratinan spektaakkelia Sielun veljien ammoiseen paluuseen, jäi ensin mainitusta ainakin tuoreeltaan mielenpäälle myönteisempi kokemus. Pahasti ei mitään niin sanotusti virtsattu eikä ainakaan juosten.

Aika kului sikäli siivillä, ettei Ratinasta olisi ollut mitään kiirettä poistua. Ei voida kuitenkaan sanoa, että Hassisen kone olisi tullut ”kuin ohjus”, kuten Jeesus heidän kappaleessaan. Yhtye astui tekemäänsä rooliin, mutta täydellisestä suorituksesta puuttui jotain, enkä nyt tarkoita muutamaa esittämättä jäänyttä kappaletta. Soitannon intensiteetti vaihteli konsertin sisällä aaltoliikkeenomaisesti. Parhaimmillaan energia purkautui lähestulkoon kuin räjähtäen. Muutamin paikoin kuitenkin puuttui pikkuisen pontta. Ehkä kuuntelijalla oli suuria odotuksia sittenkin.

Kaikesta huolimatta lavalla tuntui olevan kuitenkin koko ajan yhtenäinen bändi. Vaikka kvartetin soittama alkupään tuotannon energia oli olennainen, ja jokainen hoiti tonttinsa kunnialla, toimi iso yhtye kauttaaltaan ja kokonaisuutena erinomaisesti, ja sen voimin tulkitut kappaleet nousivat lopulta konsertin onnistuneimmaksi anniksi.

Entäpä se Tuomari Nurmion osuuden jälkeen kuultu ennustus illan onnistuneimmasta esityksestä? Hassisen koneen spektaakkeli oli toki ”suurin”, mutta siitä huolimatta Nurmion lyhyt setti vei intensiteetissä. Ensin mainittu on kuitenkin se, jonka kappaleet ovat soineet päässä tauotta konsertin jälkeen. Olisko se sitten ”molempi parempi”?

Eros Gomorralainen, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua