Rousen huilukonsertto ja Haydnin sinfonia muodostivat toisiaan täydentävän teosparin Tampere Filharmonian kevään ensimmäisessä yleisökonsertissa

Huilutaiteilija Adam Walker. Kuva: Christa Holka

Esikuva. Tampere Filharmonian konsertti 11.2.2022 Tampere-talon Isossa salissa. Matthew Halls, kapellimestari. Adam Walker, huilu. Christopher Rouse: Huilukonsertto. Joseph Haydn: Sinfonia nro 101 D-duuri ”Kello”.

Tampere Filharmonian kevään ensimmäisen yleisökonsertin ohjelmassa kuultiin kaksi teosta, jotka tunnelmiltaan, tyyliltään ja luonteiltaan täydensivät toisiaan kiintoisasti. Christopher Rousen huilukonserton kokonaisilmettä leimaa surumielisyyden koko kirjo haikeudesta epätoivoon, kun taas Joseph Haydnin 101. sinfonia on tyypillistä ”Papa Haydnia” – hyväntuulista, jäntevää ja tasapainoista. Kapellimestari Matthew Hallsin johtaman konsertin solistina soitti häikäisevä huilutaiteilija Adam Walker.

Christopher Rousen huilukonserton ensimmäinen ja viimeinen osa pohjautuvat kelttiläisiin melodioihin, ja ne ovat saaneet iirinkielisen nimen Amhrán, joka tarkoittaa laulua. Niiden vastapainoksi toinen ja neljäs osa, Alla Marcia ja Scherzo, etenevät rivakasti ja rytmikkäästi. Konserton ytimenä soi vangitseva Elegia, jonka taustalla on vuonna 1993 surmatun kaksivuotiaan James Bulgerin järkyttävä kohtalo.

* *

Konsertto käynnistyi harpun helähdyksen jälkeen huilun kauniilla, alakuloisella soololla, johon myöhemmin liittyivät hartaat alttoviuluharmoniat.Adam Walkerin huilu piirsi sooloaan kiireettömästi ja mietiskelevästi. Osa eteni niin tiiviin laulullisesti, että vaikutti siltä kuin solisti ei olisi edes hengittänyt osuuksiensa aikana.

Vauhdikasta ja luonteeltaan kulmikasta Alla marcia -osaa leimasivat vahvat vasket ja lyömäsoittajat. Orkesteri soitti tiukan tekstinsä jännitteisesti ja Walker huiluineen päihitti taituruutta vaativan osuutensa kuin leikiten.

Fagotisti Aleksei Dmitrievin soittamat sävelet aloittivat ja päättivät traagisen Elegian sen tuskaisaa tunnelmaa pelkistetysti ilmentäen. Jousien koraalimainen jakso soi kauniisti, ja lempeät patarummut tahdittivat surumarssia, joka kasvoi crescendon kautta suureksi pauhuksi katketakseen repivään ristiriitaan. Pakahduttava osa sai hienovaraisen ja liioittelemattoman tulkinnan, ja sen vahva lataus toteutui, vaikka traagisilla aineksilla ei mässäilty. Pianissimoon haipuneen Elegian jälkeisessä Scherzossa kuultiin jälleen Walkerin huilun villiä taiturointa, ja orkesteri soitti räiskyvän vauhdikkaan osan energisesti ja joustavasti. Avausosan sukuinen Amhrá päätti teoksen koskettavasti.

* *

Matthew Hallsin levollisesti ja rennon näköisesti johtama Haydnin sinfonia vapautti kuulijat huilukonserton surumielisestä lumosta. Sinfonia lähti liikkeelle keveästi ja ilmavasti Preston sävelin. Hauskasti muotoiltu toinen osa toi tulkintaan hieman huumoria, kun taas Menuetti soi runsaan juhlavana. Nasevassa ja jäsentyneessä sinfoniatulkinnassa Aleksei Dmitrievin fagotin, Cristian Moré Coloman oboen ja Anna-Leena Jämsän huilun osuudet nousivat kirkkaina esille.

Kapellimestari Hallsin työskentelyä oli kiinnostava seurata – hänen liikkeensä olivat yhtä aikaa laajoja ja pelkistettyjä, ja työskentelynsä sekä pikkutarkkaa että hämmentävän huolettoman näköistä. Yhtä kaikki, hänen johtamansa Tampere Filharmonia soitti jälleen kerran hienon konsertin.

Kikka Holmberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua