Ronski Kullervo starttasi Filharmonian syyskauden: ”Aika uniikki kokemus”, kommentoi nuori konserttivieras

Matthew Halls johtaa. Kuva vuodelta 2025. Kuva: Kaehryan Fauth-Eskonen / Tampere Filharmonia

Jean Sibelius: Kullervo, op. 7. Tampere Filharmonia, solistit ja kuorot Tampere-Talossa 3.9.2026 Kapellimestari Matthew Halls.

Se taisi olla kapellimestari Ari Rasilainen, joka muisteli silloisessa Kauppalehti Optiossa Saksassa johtamaansa Kullervo-sinfonian esitystä. Eräs mieskuulija heittäytyi niin syvälle mukaan musiikkiin ja tarinaan, että putosi esityksen aikana istuimeltaan. Kapellimestaria hymyilytti.

En ihmettele yhtään. Kullervo on karskia hien ja veren makuista draamaa niin kuin Kalevala sen vain osaa. Kun tarinaan liitetään Sibeliuksen lähes arkaainen musiikki, elämys on valmis. Kuten Tampere-Talossa torstai-iltana.

Olen kuullut samalla lavalla varmaan kolme Kullervon esitystä. Tämä Matthew Hallsin ja koko työryhmän taidonnäyte oli niistä varmasti intensiivisin ja riipaisevin. Päästiin kerralla niin sanotusti pohjaan saakka.

Kun Kullervon miekka vihdoin oli juonut ”viallista verta” ja kuoro manannut ”loppu ainaki urosta, kuolema kovaosaista”, kuuntelijakin sai jo pyyhkiä hikipisarat pois otsalta.

Saksa nyrpisteli

Sibelius alkoi työstää Kullervo-aihetta viimeistään keväällä 1890. Helmikuussa samana vuonna hän oli kuullut Berliinissä Robert Kajanuksen johtamana tämän Aino-sävelrunoelman. Siinä Wagner-vaikutteet olivat selvät, mutta Sibelius päätti kulkea omia polkujaan – opettajiensa kuten Carl Goldmarkin nyrpistelyistä huolimatta.

Sibelius päätyi tekemään kansallista musiikkia, suomalaisella sävelkielellä ja kalevalaisella poljennolla. Ensiesitys huhtikuussa 1892 Helsingissä sai ristiriitaisen vastaanoton. Pian sen jälkeen säveltäjä julisti Kullervon elinikäiseen esityskieltoon.

Se myös piti, ja seuraava esitys oli vasta vuonna 1958. Sibelius tosin lupaili teokseen korjauksia ja parannuksia. Onneksi ne jäivät tekemättä.

Sibbe halusi valloittaa Keski-Euroopan, erityisesti Saksan, jonka musiikkijumalia hän kunnioitti yli kaiken. Mutta Saksa avautuikin modernisteille, ei hänelle.

Sittemmin säveltäjä ajautui ehkä liiankin likeiseen suhteeseen valtaan nousseiden natsien kanssa. Hän ei itse kuitenkaan ollut natsimielinen. Kyse oli ennen kaikkea maan ja sen kulttuurin, ei aatteen ihailusta. Sibeliuksen Saksa-yhteyksistä voit lukea lisää täältä.

Sisarusten bravuuri

Kullervon alkutahdeilla olin aistivinani pientä epävarmuutta Tampere Filharmonian soittajissa, mutta se hellitti pian. Ensiosien lujat vasket, patarummun lyönnit ja jousien raskas paino antoivat ymmärtää, että tragediaa kohti kuljetaan.

Erityisen vakuuttavasti Matthew Halls piirsi Kullervon nuoruuden, sinfonian toisen osan. Välillä musiikki lähes pysähtyi ja soitto taukosi, kun nuoren miehen kasvulle annettiin kunnolla tilaa. Loppu nousi myrskyn lailla kohti varsinaisen kerrotun tarinan alkua.

Kullervon roolin lauloi baritoni Ville Rusanen ja hänen sisarensa riipaisevan osan sopraano Johanna Rusanen-Kartano. Laulajien sisaruus sopii tähän tarinaan täydellisesti ja luo esitykseen oman lisäjännitteensä.

Rusaset ovat vuosien varrella kasvaneet osiinsa kiinni ja hioneet niistä oman tavaramerkkinsä. Vankka osaaminen, loistava heittäytyminen ja mieskuoron ylikin kantavat äänet tuskin jättivät yhtäkään kuulijaa tälläkään kertaa kylmäksi.

Ville Rusasen lopuksi esittämä Kullervon kirous on sen luokan itseruoskintaa, jota harvoin kuulee. Mokanneen miehen kaiken kattava, synkeä tilitys, jonka lopputulos on tiedossa. Mutta ei siitä enää pidä mallia ottaa.

Ei runo vaan draamaa

Kullervon tarinan kertoja on massiivinen mieskuoro, joka tässä esityksessä oli koottu Tampereen Filharmonisen kuoron, Tampereen Oopperan kuoron ja Pirkanpoikien mieslaulajista.

Tulos oli uskomattoman komea ja vakuuttava. Kuoro iski yhdellä äänellä, mutta sadan salaman voimalla ja painolla. Kalevalan painavat sanat tunkeutuivat tajuntaan hypnoottisesti, kuin loitsu tai manaus. Aivan jäätävää kuultavaa!

Viimeisessä Kullervon kuolema -osassa ison näyttämön takaosa oli valaistu verenpunaiseksi. Tällaisena Kullervo olikin enemmän kuin vain ”sinfoninen runo” – se oli aitoa musiikkidraama tai oopperan konserttiesitys.

Oopperan puolelta vain Giacomo Puccinini Toscan 1. näytöksen Te Deum -loppukohtaus ja Wagnerin jylhät näytelmät yltävät samalle positiivisen raivokkaalle tasolle, jolloin orkesterin, kuoron ja solistien yhteinen esitysvoima painaa kuulijan kiinni selkänojaan monen G:n voimalla.

Kullervo vaatii ison esityskoneiston. Kuva: Kari Pitkänen

Sallinen esittäytyy

Tampere-talon esityksestä oli mahdollista bongata niin bassosuuruus Jaakko Ryhänen kuin ehkä pari sataa tamperelaista lukioiden ekaluokkalaista. Heistä pari sattui liukuportaisiin yhtä aikaa kanssani.

”Aika uniikki kokemus. Yritin esityksen aikana seurata ja harjoitella kapellimestarin kädenliikkeitä. Ei mikään helppo juttu”, kertoivat kaksi Pyynikin lukion opiskelijatyttöä.

Onnittelin heitä siitä, että he näkivät ja kokivat tämän esityksen. Näin kasvatetaan uutta konserttiyleisöä ja tehdään Kalevalakin vähän tutummaksi.

Konserttielämykset jatkuvat jo ensi viikolla 11. syyskuuta, kun Sibeliuksen 5. sinfonian johtaa Kristian Sallinen, Tampere Filharmonian tuleva ylikapellimestari. Matthew Hallsin hieno johtajakausi päättyy kesään 2027. Monta upeaa muistoa jää, ja uusiakin ehtii vielä kertyä.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

EDIT 4.9.2026 klo 21.46: Giuseppe Verdin nimi korjattu Giacomo Pucciniksi.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua