Progetyttö, säröjunnaajat ja suomalaiset turvavälit – Litku Klemetti ja Sur-rur Pakkahuoneella

Litku Klemetti. Kuvat: Ilkka Valpasvuo

Litku Klemetti ja Sur-rur Tampereen Tullikamarin Pakkahuoneella 13.11.2020.

Perjantain 13. päivän kunniaksi Tampereen Pakkahuoneen valtasi Kainuun lahja suomalaiselle popkentälle, Sanna Litku Klemetti yhtyeineen. Yhtye toi mukanaan mielenkiintoisen seuralaisen, kun suomi-indien punkrämisevä outolintu Sur-rur sai lämmitellä lauteet. Yhtyeiden yhteinen punainen lanka lienee luova äkkivääryys ja persoonallisesti omannäköisten soittoreittien ja soundien viljely.

Pakkahuone ja Klubi yhdessä muodostavat näin epidemian rajoitustenkin aikanakin yleisöä kohtuullisesti sisään vetävän keikkapaikan, kunhan vaan turvaväleistä huolehditaan. Keikat alkavat aikaisin, henkkarit skannataan ovella kaikilta, saliin on rakennettu muutaman hengen pöytäryhmiä ja maskeja suositellaan, jos ollaan tiheässä. Lavan eteen saa toki mennä, jos välit säilyvät. Ja ihme ja kumma, näin myös kävi Pakkahuoneella illan hurmoksellisuudesta huolimatta.

Bassossa Ville Laurila, rummuissa Kimmo Pohjapelto ja kitarassa Ville Vuorenmaa – Sur-rur ja suomalaiset turvavälit.

Sur-rur aloitti kiivaan toteavan räminänsä debyyttilevyn biisillä Välikappale. ”Levystä on tulossa uusi painos”, kertoili laulajakitaristi Ville Vuorenmaa. Pakkahuoneen harvennetun ja turvavälisen pöytäkatsomon hengessä basisti Ville Laurilan ja rumpali Kimmo Pohjapellon täydentämä kolmikko soitti suomalaiskansallisesti noin neljän metrin turvaväleillä. Tuli mieleen suomalainen bussipysäkki keskitalvella. Lava näytti hiukan isolta myös yhtyeen melko stabiilin lavaliikkeen takia.

Vaikka keikka lähti lämpenemään kunnolla vasta hiukan pidemmälle päästessä, en hirveästi menisi syyttämään yhtyettä, jonka musiikkiin kuuluu ripeiden punkpyrähdysten ohella iso määrä lakonisesti toteavaa ja halutun särölaahaavaa materiaalia. Koita siinä sitten napata jengi mukaan kymmenien metrien päästä pöytien äärestä.

Maaliskuussa äänitettävältä uudelta levyltä kuultiin uutta materiaalia, jossa sama tuttu särölaahaus kohtaa hallittua vinoutta ja jykevällä askeleella horjuvaa särörockia. Punk on ehkä enemmän asenteessa ja volyymissä kuin varsinaisesti kolmen soinnun kaavassa. Sur-rurin pohja värittyy aika persoonallisesti.

Ihmisiä nurmikolla -levyn maukkaassa Väität olevasi tyytyväinen -biisissä oli lähtövaikeuksia, mutta käynnistyttyään Sur-rur svengasi mukavan melodisesti. Loppua kohden rutistuva kiihdytys liki taittuvalla laululla kertoi trion lämpenevän ja alkavan päästä vauhtiin.

Sur-rurin laulaja-kitaristi Ville Vuorenmaa

Yhtyeen puhemies Vuorenmaa esitteli seuraavaksi lauluksi ”jossakin määrin rakkauslaulun”, parisuhteen alun hauraasta vaiheesta kertovan kappaleen. Näin alustetun Nukahdin kesken pitsan -kappaleen heleä melankolia oli myös livemuodossa yhtyeen tasapainoisimpia taidonnäytteitä, hallitusta riitasointuisuudestaan huolimatta tai ehkä juuri siksi. Melkoisen pelkistetystä särökitara, basso ja rummut -kaavasta voi saada omaperäisen soundin vielä vuonna 2020.

Lisää sydänasioita seurasi Nykyaikainen sydän keskiaikaisessa huoneessa -kappaleella, joka vei kipakammalla pyörteellään touhun niin lähelle punkia kuin mitä se ylipäätään Sur-rurilla on nykypäivänä tapana. Miten sanotaan tyynesti hyvästi?

Ensimmäistä kertaa Pakkahuoneen puolen lavalle noussut yhtye muisteli olleensa joskus showcase-keikalla Klubin puolella Jukeboss-levykaupan aikaan. Eli kauan sitten. Aurinko ei mahdu -kappaleen aikaan nähtiin jo kaksi rohkeaa ihan lavan edessä, mutta pöytäkuntien puolellakin nähtiin yhä useampien hymyjen leviävän mitä pidemmälle Sur-rur keikassaan pääsi.

Astetta säröäkäisempi materiaali junnasi kivasti, kasvaen hienon kiirehtimättä isompaan kerrokseen. Parhaimmillaan trion duurihymyilevät melodiset nostot säröpohjasta valaisivat koko salin. Pidän Sur-rurin perusilmeestä. Rupista, silti kaunista.

Viimeisenä biisinä reippaasti liikkeelle rykäisty, säröruvella raapiva ja pahaenteisellä soololla leijaillut Finni tarjoili hienosti lösähtävän lopetuksen tunnin kestäneeseen, mutta silti yllättävän lyhyen tuntuiseen keikkaan.

Kitarassa Aleksi Muhonen, takana rummuissa Sami Keinänen, bassossa Juho Kalliolahti ja koskettimissa Litku Klemetti.

Myös ensi kertaa Pakkahuoneella esiintyneen Litku Klemetin aloitus, Progetyttö, villitsi heti sähköbalalaikkasooloineen. Miksi en lähtisi kaupunkiin jatkoi kasvatellen Litkun ja nelihenkisen taustabändin matkaa, jossa kitaroiden ja rytmiryhmän lisäksi soi useampi lämpimästi ujeltava kosketin. Balalaikassa, koskettimissa ja laulussa kuullun Klemetin lisäksi yhtyeessä soi Juho Kalliolahden basso, Aleksi Muhosen kitara ja Sami Keinäsen rummut. Pekka Tuomi vaihteli aina tarpeen mukaan kitarasta koskettimiin ja takaisin.

Tuoreelle levylle nimen antanut Mielikuvitusleikki dingdingdongeineen svengasi mukavan muhkealla, kepeästi progehtavalla ja maanläheisen helposti lähestyttävällä Doors-junnauksellaan. Viimeistään tässä vaiheessa bändi oli täydessä vauhdissa ja yleisö lämpeni täyttämään salin etuosaa, toki jonkinlaisia turvavälejä kunnioittaen.

Hullun rakkauden morsiamen raukean valssinpyörteen, äkkiväärien suunnanvaihdosten ja kiivaan kaahauksen keitos pisti joitakin pariskuntia poskitanssiin, jossa turvavälit jätettiin narikkaan. Samalla kaasulla jatkanut Sinä tiedät sen -kappale herutti lisää, hengähdystauon tarjoili sen perään Tule rakkauteen.

”Kukkia muovipussissa -niminen levy ilmestyy maaliskuussa, ja siltä löytyvälle Kateellinen lapsille -kappaleelle tulette joskus vielä taputtamaan”, lupasi Litku. Aika suoraviivainen rokkiralli vapautti maestron laulumikin ääreen tanssimaan.

Seuraava pala rakentui selvästi raukeammin, riisutusti ja pikkuhiljaa lisäelementtejä soittoon ammentaen. Kuulaasta pikkuhiljaa jykevämmäksi kasvatettu jammailu toimikin hyvin toteutetussa muodossaan. Monan esittäminen soolona koskettimien äärellä hyvin pelkistettynä versiona vaihtui lennosta ensi säkeistön jälkeen isoon Keijukaisvalssiin. Keikan ehdottomia kliimakseja.

Litku, sähköbalalaikka ja basisti Juho Kalliolahti.

Seuraava kappale nytki veikeästi ja viimeistään kitaristi Pekka Tuomen soolon aikaan bändisoundi kasvoi salin mittoihin asti. Litku kapellimestarina laski ja nosti volyymiä tarpeen mukaan. Biisi vedettiin tappiin sellaisella herutuksella, että oksat pois! Samoin Yöt on unta varten kaahasi illan viimeisenä kiivaana tuhatta ja sataa. ”Hyvää yötä kaikille, se on nukkumaanmenoaika!”

Paitsi ettei ihan vielä. Kolmen biisin encoressa hitti Juna Kainuuseen kuultiin muodossa ”seuraavalla junalla perseeseen” etuyleisöä laulattaen. Heleän rauhallisessa biisissähän on sen verran paljon lopun ajan meininkiä ja napsahtelevia hermosuonia, että siihen livemuodossakin syntyy pahaenteisyyttä, jota korkeuksiin nouseva soitto korostaa. Jylhää, kaunista ja määrätietoisessa askeleessaan aivan helvetin voimaannuttavaa!

Kysytty livebiisi on myös lempeämmällä pyörteellä lähtevä Jääkuningatar, jonka kerto ei silti silittele päätä jykevällä todistuksellaan. Olen jääkuningatar, ota se huomioon! Vastuu annetaan kuulijalle.

Sähköbalalaikkaan palattiin viimeisenä kuullulla Kimaltavalla mekolla, jonka kaihoisa pienimuotoisuus herkisti show’n päätteeksi. Toki siitä jälleen kasvateltiin mutta tällä kertaa aika rauhanomaisesti.

Litku Klemetti bändeineen oli Pakkahuoneella suvereeni omassa, kauniin vaeltavasta isosti jyräävään vaihtelevassa musiikillisessa maailmassaan.

Ilkka Valpasvuo, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua