Michael Monroe ja Hanoi Rocks -legendat Helsingin jäähallissa – juhlakeikalla parhaimmillaan rokkenrollin vaaran tuntua

27.09.2022

Kuvat: Julius Konttinen / Warner Music Live

KONSERTTI | Yli kolmetuntista läpileikkausta ikinuoren rokkiveteraanin urasta voi luonnehtia useammassakin mielessä hengästyttäväksi. Helsingin jäähallissa kuultiin paitsi ”kaikkien tuntemia hittejä” myös harvoin esitettyjä helmiä.

Hanoi Rocks, Michael Monroe ja Demolition 23 Helsingin jäähallissa 23.9.2022.

Michael Monroe on ollut sen verran tapetilla, ettei hän ole päässyt varsinaisesti unohtumaan meiltäkään, jotka emme televisiota omista. Mutta että kuusikymmentä vuotta! Alati energisen ikinuoren rokkarin syntymäpäivä oli jo kesäkuussa, mutta nyt juhlittiin Helsingin, valtakuntamme pääkaupungin jäähallissa niin sanotusti isosti.

Perjantaina halli oli Monroen, ja hän oli totisesti järjestänyt melkoisen spektaakkelin. Tuskin kovinkaan moni olisi uskaltanut edes salaisimmissa unelmissaan toivoa juhlakalun tunnetuimman yhtyeen, vuonna 1979 perustetun Hanoi Rocksin, enää ikimaailmassa nousevan lavalle varhaisessa kokoonpanossaan, joka esiintyi viimeksi yhdessä neljäkymmentä vuotta sitten. Pari viikkoa ennen h-hetkeä näin kuitenkin uutisoitiin tapahtuvan.

Kaikki tässä perjantai-illan päättäneessä osuudessa mukana olleet olivat siis niin sanottuja oikeita Hanoi Rocks -soittajia, eivät esimerkiksi Popeda-yhtyeen riveistä haalittuja korvaajia: yhtyeen varhaisten vuosien rumpali Gyp Casino, kitaristi Andy McCoy (joka oli sittenkin löytänyt maailmankiertueeltaan avoimen illan piipahtaa pääkaupunkimme jäähallissa kunnioittamassa syntymäpäiväsankaria ja ihailijoitaan), itse juhlakalu, laulaja Michael Monroe, viime vuosikymmenet huomattavasti pienemmissä ympyröissä soittanut, kesällä perheineen vakuuttavan levyn julkaissut ja lääketeollisuudessa työskennellyt kitaristi Nasty Suicide sekä Monroen nyky-yhtyeessäkin vaikuttava basisti Sam Yaffa. Vanhalle fanillehan tämä oli kuin ihanaa unta. Itse asiassa muistinkin juuri, että näin tämän tapahtuvan enneunessa vuosi, pari sitten. Nyt lienee sellaisiinkin uskottava.

michaelmonroe60 JuliusKonttinen 1

Helsingin jäähalli myytiin loppuun, kun tieto Hanoi Rocksin esiintymisestä siellä varhaisella kokoonpanollaan julkistettiin. Kuva: Julius Konttinen / Warner Music Live

Michael Monroe on paitsi ryvettynyt viime vuosina television suosituissa viihdeohjelmissa, myös paiskinut nykyisine sooloyhtyeineen tunnistettavaa melodista ja tiukkaa, yleensä riffivetoista rokkiaan jo pitkään. Niin pitkään, ettei sen kappaleissa havaitse aina valtavasti niitä tosistaan erottavia piirteitä. Tämä ei tarkoita, että ne olisivat huonoja. Ne vain ovat periaatteessa hieman veistettyjä versioita muutamasta variantista. Käytössä on ollut läpi vuosien ehkä puolenkymmentä sapluunaa.

Yhtyeen tasolla tunnistettavuus on olemassa; voidaan puhua monroelaisesta rokista. Melodiakuluissa, riffeissä ja koukuissa tulee nopeasti tuttuja piirteitä vastaan. Perinteestä ammennetaan, kyllä, mutta pakko on todeta, että yhtyeen tuotanto on ollut jokseenkin epätasaista ja sellaisena toisinaan levyltä kuunneltuna hieman puuduttavaa. Toistuvia teemoja on kierrätetty sanoituksissakin (riippumatta niiden kirjoittajasta!). Milloin on pilalla ollut Lontoo, Tokio ja Berliini, milloin New York. Vaan olisiko toisaalta kiinnostavaa, jos kansainvälinen rokkitähti pohtisi sanoituksissaan vaikkapa gentrifikaation ongelmakenttää Turun Port Arthurin kaupunginosassa. Musavisatauko: luetelkaa Michael Monroen levyttämiä kappaleita, joiden sanoituksissa on käytetty fraasia ”million miles away” – jep, on niitä jokunen. ”Lean on me”? Niitäkin on.

Käsittääkseni Monroen nyky-yhtyeen suosio niin yleisön kuin kriitikoidenkin keskuudessa on kuitenkin ollut jokseenkin tasaista. Ja mikäpä siinä: kun hankkii Michael Monroen levyn, tietää takuuvarmasti, mitä saa. Hänen nyky-yhtyeensä viimeisin albumi I Live Too Fast to Die Young julkaistiin tänä vuonna. Siellä missä piano kilkuttaa ja kitara kirskuu, nousee kuuntelijalla hymy huulille. Michael Monroen sukupolvia ylittävä suosio näkyi perjantainakin: jos väkeä nyt ei aivan vauvasta vaariin ollut, niin ainakin teini-ikäisestä vaariin.

Jäähallissa kuultiin katsauksia kaikilta Monroen uran relevanteilta kerroksilta. Järjestys ei ollut kronologinen, edes käänteisesti. Ilta oli jaettu useaan eri osioon, ja väki lavalla vaihteli välillä sellaiseen tahtiin, ettei hitaampi tahtonut aivan aina pysyä selvillä, keitä kaikkia siellä milloinkin ja minkäkin kepin varressa kukkoili. Vierailijoilla oli ehditty spekuloitu jonkin verran, eikä heidän joukossa lopulta niin suuria yllätyksiä ollut – enää, kun se Hanoi Rocks oli paljastettu julkisuuteen.

Kappalevalintojen puolesta yllätyksiä sen sijaan saatiin. Onneksi. Kuten aina kymmenien vuosien uran tehneiden muusikoiden konserttien yhteydessä, voisi tälläkin kerralla napista, että sen-ja-sen kappaleen tilalla olisi pitänyt soittaa sitä-ja-tätä. No, mitäkö siellä soitettiin?

Once upon a time the world made sense

Kokonaisuuden potkaisi väkevästi käyntiin 1990-luvun puolivälin tietämillä vaikuttanut Demolition 23 -yhtye kappaleellaan Nothin’s Alright, kutakuinkin minuutilleen aikataulussa, eli kello 20.00. Yhtyeen 1990-luvun rumpalia Jimmy Clarkea tuurasi Karl Rockfist Monroen nykypumpusta. Muut soittajat, Nasty Suicide ja Sam Yaffa, olivat mukana jo tuolloin. Monroe tietysti lauloi. Demolition 23 julkaisi urallaan vain yhden levyn, mutta se on jäänyt niin sanotusti aikakirjoihin yhtenä solistin Hanoi Rocksin jälkeisen uran hienoimmista.

Dysfunctional-kappale ja U. K. Subs -laina Endangered Species paiskottiin vähintään yhtä energisesti kuin aloituskin. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi valjeta, ettei näiden kuusikymppisten esiintymisessä ikä näy tai kuulu – ainakaan negatiivisessa mielessä.

michaelmonroe60 JuliusKonttinen 2

Spektaakkelin potkaisi käyntiin Michael Monroen yhtye 1990-luvun puolivälistä, Demolition 23. Kuva: Julius Konttinen / Warner Music Live

Vauhti hiljeni hieman You Crucified Me -kappaleen kohdalla, ja se ehkä toi esille Sam Yaffan jykevää bassosaundia, joka oikeastaan jyräsi sellaisena läpi koko illan. Jykevyydestä voidaan tosin puhua toiseltakin kantilta. Miksaus tai salin akustiikka lehdistöaition tietämillä painotti pikemminkin rintalastaa liikuttavaa jytinää kuin herkempiä nyansseja. Ongelma ei vertaishavaintojen mukaan koskenut koko hallia.

Yhtye soitti viiden kappaleen setin simppeleitä, usein punk-henkisesti sahaavia riffejä ja tarttuvia melodioita siltä ainoalta pitkäsoittolevyltään. Demolition 23:n osuuden päätti ehkä ryhmän tunnetuin kappale, keskitempoinen kooste raakojen punk-riffittelyjen ja maneerien oppaasta – mutta samalla melodinenkin – Hammersmith Palais. Katsomossa tapahtui kaksi asiaa: kuuntelijan hymy kohosi kohti korvia ja tippa laskeutui silmäkulmaa. Olisihan tuota kernaasti kuunnellut hieman pitempäänkin.

Not fakin’ it

Tavallaan saimme kuunnellakin. Demolition 23:n osuuden jälkeen äänentoistojärjestelmästä toistettiin akustinen versio Hammersmith Palais’sta ja taustalla esitettiin kuvakollaasi Monroesta.

Tämän jälkeen vuorossa oli juhlakalun soolobändi, Rockfist, Yaffa, sekä kitaristit Steve Conte ja Rich Jones vahvistettuna kosketinsoittaja Lenni-Kalle Taipaleella. Kuten taustakuvan värimaailma vihjasi, paljastui, että tämä osuus oli pyhitetty Monroen ensimmäisten, 1980-luvun soololevyjen, materiaalille. Taustakuvat vaihtelivat koko konsertin ajan muutenkin taajaan heijastellen kulloisessakin osuudessa käsiteltyä aikakautta.

Osuuden käynnisti Heavy Metal Kids -laina She’s No Angel. Hieno kappale toimi tämänkin yhtyeen esittämänä, ja Lenni-Kalle Taipaleen sähköpiano sopi oivallisesti kuvaan. Monroen ensimmäisen soololevyn nimikappale Nights Are So Long tuntui soivan aavistuksen levyversiota laiskemmin. Menevä Shakedown puolestaan kulki suorastaan hengästyttävästi, ja sen kohdalla Monroe taisi todeta, että he eivät ole ikinä soittaneet kappaletta tämän kokoonpanon kanssa. Ei olisi uskonut. Yhtyeen ammattimaisuus ja rutiinin hioma yhteissoitto paistoi läpi niin, että se jäi tuskin keneltäkään huomaamatta, ja esimerkiksi Steve Conten kitarasoolo toimi mainiosti.

Mitä Monroeen tulee, illan mittaan kävi useamminkin mielessä, että hän laulaa nyt, kuusikymppisenä, paremmin kuin nuorena. Sellainen hetki oli esimerkiksi seuraavaksi kuullun kappaleen Man With no Eyes -kohdalla. Ikä kuului ilmaisun itsevarmuudessa. Syntetisaattorisaundia sen sijaan ei oltu tuotu 2020-luvulle, vaan se soi niin alleviivaavan (sydäntälämmittävän!) 1980-lukulaisena, että olisikohan ironialla ollut osuutensa asiaan.

Jos Yaffan bassokitaran jykevä sointi vei huomiota itseensä, voidaan samaa sanoa raskaskätisen patteristi Rockfistin paukutuksesta, mikä nousi esille erityisen vallitsevana heti seuraavan kappaleen All Night With the Lights on alusta pitäen. Tarvitsisiko näiden nyt aivan näin jyrääviäkään olla?

Varhaisen soolo-Monroen osuudessa kuultiin vielä Nazareth-laina Not Fakin’ It. Setti oli onnistuneesti rakennettu. Jännite ei herpaantunut, ja Lenni-Kalle Taipaleen mukanaolo ilahdutti, mutta toisaalta harmitti, kuinka hänen soittonsa – kuten moni muukin asia – hieman hukkui miksaukseen ja jäähallin akustiikkaan.

Monroen varsinaisista soololevyistä sivuutettiin jäähallissa lähes tyystin muut paitsi ne pari ensimmäistä, 1980-luvulla julkaistua. ”Varsinaisilla” viitataan tässä niihin pitkäsoittoihin, joilla ei soita tämä nykyinen Michael Monroe -bändi. Ratkaisu oli varmasti oikea; niitä tuskin tullaan muistelemaan rock-musiikin historian merkkiteoksina. Oma lukunsa on sitten nykyinen Michael Monroe -yhtye, joka on nimestään huolimatta kehystänyt toimintansa nimenomaan bändiksi, ei solistiksi taustaryhmällä. Muista vähemmän yllättäin konsertissa sivuutetuista historiankappaleista voidaan mainita Jerusalem Slim, jota jokainen ryhmän ainoalla levyllä vaikuttanut muusikko on itsekin parjannut.

Ihmiset pitävät minusta

Seuraavan osuuden aluksi Monroe spiikkasi lavalle ”yhden Suomen parhaita kitaristeja”, Dave Lindholmin. Ja hiippailihan sinne muitakin: Hanoi Rocksin 2000-luvun alun kokoonpanossa soittaneet rumpali Lacu Lahtinen, basisti Timpa Laine ja kitaristi Costello Hautamäki. Ryhmä soitti Monroen vuoden 2003 soololevylle Whacha Want varsin toimivasti englanniksi käännetyn version Lindholmin 1990-luvun alun hitistä Puhelinlasku on mun.

Hanoi Rocksin 2000-luvun alun kokoonpanon esiintyminen jäähallin juhlaspektaakkelissa oli pienoinen yllätys, vaikkei ainakaan yleisön terävin osa tippunut tuoleiltaan, kun Lindholmin tilalle lavalle ryhmää täydentämään purjehti Andy McCoy. Yhtyeen uuden version ensimmäisen levyn Twelve Shots on the Rocks -kansi koristi lavaa taustakuvana, ja kokoonpanolla kuultiinkin kolme sen kappaleesta. Ensimmäinen niistä oli Obscured. Energisyys oli jälleen läsnä, vaikka ehkä tämä osuus oli kuitenkin illan jähmeintä antia.

Yhtye jatkoi suoraan seuraavaan kappaleeseen People Like Me, joka lienee tämän uudemman Hanoi Rocks -inkarnaation tunnetuimpia. Monroen energiatasot vaan eivät näyttäneet heikentymisen merkkejä. ”Radio and MTV / you need people like me” on kappaleen iskulause, eikä sen perimmäinen sanoma ole väljähtynyt, vaikka radion ja television vaikutus kenties onkin vähentynyt. Tarvitsemme Michael Monroen (ja Andy McCoyn) kaltaisia ihmisiä.

michaelmonroe60 JuliusKonttinen 4

Michael Monroe jaksoi rokata energisesti läpi koko kolme ja puolituntisen illan. Kuva: Julius Konttinen / Warner Music Live

Osion viimeiseksi kuultiin vielä toinen tämän aikakauden Hanoi Rocksin hienoimmista kappaleista, Monroen saksofonisoolonkin komeasti koristelema A Day Late, A Dollar Short, ja Lenni-Kalle Taipalekin täydensi jälleen yhtyettä. Totisesti: 2000-luvun Hanoi Rockskin levytti nipun hienoja kappaleita!

Fallen star

Tässä kohdassa illan ohjelman katkaisi noin puolen tunnin väliaika. Spektaakkelin toisen puolikkaan aloitti juhlakalu intiimisti yksin, paljaana, akustisen kitaran ja huuliharpun kanssa. No, säesti häntä sentään Lenni-Kalle Taipale – tyylillä, kuten enimmäkseen muutenkin. Palattiin vielä Demolition 23 -materiaaliin: saatiin tulkinta yhtyeen pitkäsoittolevyn päätöskappaleesta Deadtime Stories.

Sitten kuultiin yksi illan todellisista yllätyksistä ja jopa huippukohdista: pianokappale alkuperäisen Hanoi Rocksin Oriental Beat -levyltä, Fallen Star. Piano, laulu, taustalla kylmä turkoosi. Monroe tulkitsi kappaleen paremmin kuin yli neljäkymmentä vuotta sitten levylle. Taipale sai tarpeellisen – ja hyvin ansaitun – tilaisuuden päättää Fallen Star upeasti kohoavaan huipennukseen.

Pienimuotoisen osuuden päätti lämminhenkisenä näyttäytynyt duetto, jonka toisen osapuolen Monroe esitteli Jenni Vartiaiseksi. Kappale oli kuulemma nimeltään Missä muruseni on. Myönnän auliisti, että en osu kohderyhmään, ja joku muu jossain on varmasti osannut analysoida esityksen minua paremmista lähtökohdista ja ns. kompetenssilla.

Turma, tyrmä tai rokkenroll

Pienimuotoinen osuus tuntui toimivalta ratkaisulta konserttikokonaisuuden dynamiikan kannalta. Sitten palattiin jälleen reippaaseen rokkenrolliin. Lauteille astui Michael Monroen nykyinen yhtye, ja lisää vierailijoitakin nähtiin. On ehkä niin sanotusti varmuuden välttämiseksi syytä pahoitella, mikäli toimittajalle tarjotusta aitiosta tekemissäni havainnoissa on epätarkkuuksia tästä eteenpäin, sikäli taajaan muusikot lavalla vaihtelivat.

Setin aloittaneella kappalekolmikolla vieraili kitaristi Ginger Wildheart, joka vaikutti tässä Monroen nimeä kantaneessa kokoonpanossa ryhmän vuolaasti kiitosta ja menestystä osakseen saaneella Sensory Overdrive -esikoisalbumilla. Kuultiin levyn kappaleet -78, Trick of the Wrist ja Got Blood, ja jo tuttuun tapaan kansikuva koristi lavan taustaa. Rumpali Rockfist paiskoi taas heti kättelyssä nimensä velvoittamalla tavalla (jota voisi verrata vaikkapa halonhakkuuseen), kuultiin saksofonia, ja koko yhtye muistutti jälleen energisyydestään – jos se jollakulla oli päässyt unohtumaan.

Mikki Kuntun suunnittelemaa valo-show’ta oli mainostettu etukäteen. Se olikin intensiivinen läpi illan. Jossain näillä main käden hakeutuessa toistuvasti peittämään kasvoja kirkkaimmalta tykitykseltä, ehdin miettiä, onkohan sitä suunniteltaessa suotu ajatuksenpuolikasta yleisöön uskaltautuneille epileptikoille.

Seuraavaksi kuultiin kolmen kappaleen kimara yhtyeen toiselta, Horns And Halos -pitkäsoitolta ja kitaristivierailijana nähtiin tietysti Dregen, joka ryhmässä levyn aikaan vaikutti. Ryhmän toisen kuusikielisen kepittäjän, Steve Conten, kynäilemä Ballad of the Lower East Side on yhtyeen vahvimpia kappaleita, ja toimi hienosti jäähallissakin. Energisyydessä ei edelleenkään havainnut pientäkään notkahdusta. Tällaista tykistystä on ilo todistaa. Monroen lisäksi saattoi hämmästellä erityisesti Sam Yaffan työskentelyä. Hänhän oli illan mittaan lavalla lähes yhtä paljon kuin illan päätähti, mutta moitteen sijaa suorituksesta ei oikein tonkimallakaan löytänyt. Kappaletta kuunnellessa saattoi käsittää toisenkin asian: Monroen nykyisen yhtyeen parhaat osumat eivät jää etäälle Hanoi Rocksin tuotannosta, vaikka jälkimmäinen monipuolisuudessa ja nyansseissa viekin.

Kuultiin samalta levyltä Stained Glass Heart. Yleisö tuntui olevan niin sanotusti pähkinöinä. Yhtye soitti ammattimaisesti. Tämä saattaa olla klisee, mutta mitä jää puuttumaan, kun rock-yhtye soittaa ”liian hyvin”? En nyt millään muotoa sano, että Monroen yhtye olisi ollut toto. Kuitenkin, se viimeinen vaaran tuntu – rokkenrollissa ensiarvoisen olennainen osanen, siis se mikä oli tärkeä komponentti Hanoi Rocksissa – puuttui perjantaina niistä osuuksista, joissa juhlakalun nykyinen bändi soitti. Kuultiin vielä Horns And Halosin nimikappale. Mieleen alkoivat palailla ajatukset yhtyeen epätasaisuudesta ja levyjen ajoittaisesta puuduttavuudesta.

Michael Monroe muistutti useammankin kerran illan mittaan, että hän ei ollut ainut, jota juhlittiin. Juuri tuolloin, perjantaina, oli kitaristi Steve Conten syntymäpäivä. Tässä kohdassa konsertin katkaisi kollektiivisesti laulettu Happy Birthday to You.

Monroen nyky-yhtyeen kolmea viimeisintä levyä huomioitiin kutakin yhden kappaleen verran. Yhtye rokkasi ja soittajien, kuten kitaristien, yhteispeli toimi verrattomasti paremmin kuin valtiomme rautateiden henkilöliikenteestä vastaavan logistiikkakonsernin nykyisen kaluston käymälät. Kuultiin Old King’s Road, Last Train to Tokyo ja I Live Too Fast To Die Young. Eivät ne viimeisimmätkään levyt varsinaisesti huonoja ole, mutta liekö monikaan kokenut erityisen syvää harmitusta, ettei konsertista tuhlattu enemmän aikaa niiden materiaaliin. Horns And Halosista alkanutta konserttispektaakkelin puuduttavinta jaksoa uusimmat kappaleet pitivät yllä.

Monroen soolotuotannosta kuultiin vielä se pakollinen jokapaikanrokki Dead, Jail Or Rock ’n’ Roll 1980-luvulta, ja tässä vaiheessa lavalla taisi heilua jo ainakin neljä kuusikielisen kurittajaa – siis myös Dregen ja Wildheart olivat palanneet sinne. Ei siinä silti liikaa kitaroita ollut. Riffittelyssä kuultiin hanoimaisia sävyjä, ja taidettiin siellä viitata vähäsen Tragedy-klassikkoonkin. Saimme todistaa hienosti toimivaa lopetusta Monroen nyky-yhtyeen setille.

Nordenskiöld street kids

Sitten. Varrottiin viisi tai kuusi minuuttia. Äänentoistojärjestelmästä soitettiin Carl Orffin aina vaikuttavan Carmina Buranan ikonista osaa O Fortuna, joka kasvatti odottavaa tunnelmaa yhä enemmän äärimmilleen kohti purkautumispistettä. Arvuuttelin mielessäni, mikä voisi olla ensimmäinen kappale. Tragedy olisi liian ilmeinen. Self Destruction Blues? – Ei, aloituksen pitäisi olla räjähtävämpi.

Aika monelle konserttilipun ostamisen laukaissut tekijä oli varmasti tieto oikean Hanoi Rocksin esiintymisestä. Se varmisti tämän kirjoittajallekin sen, että paikalle oli päästävä.

”Oikean” Hanoi Rocksinhan voidaan katsoa esiintyneen viimeisen kerran ennen silloisen rumpali Razzlen kuolemaa. Sen tragedian ja Sam Yaffan eroamisen jälkeen yhtye pyristeli vielä hetken, mutta taika oli poissa. Michael Monroe ja Andy McCoy toimivat toki vielä tämän vuosituhannella alussa Hanoi Rocks -nimisellä kokoonpanolla, johon siis raavittiin mukaan soittajia Popedaa myöten. Näin tämän uuden version esiintymisiä joitakin kertoja sen uran alkupuolella, ja muistaakseni aivan kelpo keikkoja niissä oli. Pari ensimmäistä levyäkin vielä ostin, ja etenkin se ensimmäinen, Twelve Shots on the Rocks pitää sisällään jopa klassisen Hanoi Rocksin tasoista materiaalia (mistä jäähallissakin siis saatiin muistutus).

Ei se yhtyeen uusi inkarnaatio lopulta kuitenkaan silti oikeastaan Hanoi Rocks ollut. Hanoi Rocksissa pitää olla tietyt viisi soittajaa, joita ei voida korvata. Perjantaina Helsingin jäähallissa näin siis oli. Kuultiin kokoonpanoa, joka oli esiintynyt viimeksi vuonna 1982.

Sitten kuitenkin Tragedy paukahti soimaan. Taustakuvana oli ensimmäisen levyn kansi. Hanoi Rocks oli Hanoi Rocks. Siinä ei ole olennaisinta, osuuko jokainen nuotti tai isku aivan prikulleen kohdilleen. Venytetäänkö jotain kieltä hieman ”väärin”. Hanoi Rocksissa on rock’n’roll. ”Tämän jälkeen voi kuolla”, lukee muistiinpanoissani jäähallilta.

michaelmonroe60 JuliusKonttinen 6

Hanoi Rocks viimeksi vuonna 1982 soittaneessa kokoonpanossaan huipensi illan. Kuva: Julius Konttinen / Warner Music Live

Toisena kappaleena kuultiin yksi henkilökohtaisista kaikkien aikojen suurimmista ja kestävimmistä suosikeistani yhtyeeltä, 11th Street Kids, joten taas piti hieman kuivailla silmäkulmia. ”These moments are takin’ me to heaven”, lauloi Monroe. Nasty Suicide soitti kitarasoolon. Tempo tuntui olevan lähempänä sitä, mikä on ikuisesti syöpynyt mieleeni vanhalta analogiselta tallenteelta. Jos kuuntelen kappaleen suoratoistopalvelusta vuonna 2022, se tuntuu hieman väärältä. Vaikutuksessa voi olla hyppysellinen psykologista ja kourallinen äänentoistolaitteistoperäistä vaikutusta, mutta kun tietty kokemus on nuorella iällä lähtemättömästi mieleen tarttunut, se on se oikea.

Hanoi Rocksin (ja Monroen) kappaleissa on usein hieman nostalgis-melankolinen vire; on menetetty jotain, mitä ei pysty enää tavoittamaan. ”Remember all the nites we wrote it on the wall that ’punks never die!’” muistellaan 11th Street Kidsissä ja myöhemmin kappaleen lopussa: ”all there’s left is the writing on the wall / I wonder were all the 11th street kids are today”. Kappaleestahan on kirjoitettu moneen kertaan, ettei sanoittaja Andy McCoy ollut sitä tekstittäessään vieraillut lähelläkään mitään 11th Streetiä. ”Entä sitten?” voidaan kysyä. Mutta mitä on tapahtunut kuusikymmenvuotiaille punkkareille? – I know how Nordenskiöld street kids were on Friday.

Kerronpa lisää. Saatiin kuulla Oriental Beat. Kirjoitin haltioissani muistiinpanoihini, että tämä keikka on tärkeintä, mitä suomalaisessa rokkenrollissa on saatu neljäänkymmeneen vuoteen. Missään ei ollut ”mitään” vikaa.

Sitten Boulevard of Broken Dreams, joka oli jonkinlainen yllätys. Ei siksi, ettei kappale olisi Hanoi Rocksin tunnetuimpia. Se ei vain ollut enää rumpali Casinon ajalta, ehkä siksi esitys edusti illan huipennuksen kenties löysintä antia. Olin varautunut kuulemaan tältä kokoonpanolta vain niitä varhaisimpia levytyksiä, mutta selkeästi se oli ollut väärä luulo. Casino ei soittanut varsinaisesti huonosti, mutta paremminkin olisi voinut. Valitettavasti Andy McCoynkaan ei voi kehua olleen elämänsä iskussa. Nasty Suicide ja Sam Yaffa hoitivat leiviskänsä, kuten kuuluikin – voisipa mennä niinkin pitkälle, että luonnehtisi kaksikon pitäneen touhua kasassa – ja Monroe vähintäänkin kunnialla.

Don’t You Ever Leave Me oli ennalta arvattava valinta, mutta myös koskettava esitys. Sitten potkaistiin taas lisää vauhtia: Motorvatin. Kappaleen aikana mieli ennätti kuitenkin palata harmittelemaan yksityiskohtien kuten taustalaulujen katoamista jytinään.

Andy McCoy malttoi jättää tilaa syntymäpäivää juhlistaneelle Monroelle, vaikka astuikin pari kertaa mikrofonin taakse pitämään hieman turhan pitkiä soperteluja, joista ei ainakaan lehdistöaitioomme saanut mitään tolkkua. Monroe keskeytti horinat ja spiikkasi Malibu Beachin käyntiin.

Hanoi Rocksin osuus kului kovin nopeasti kohti päätöstään. Kuultiin vielä Million Miles Away, jonka Nasty Suicide lankesi aloittamaan polviltaan. Koskettavaa oli jälleen, mutta ainakin kahdella tavalla: kappale oli valitettavasti kenties yhtyeen osuuden haparoivin suoritus, eikä vähiten kitarataiteilija McCoyn osalta. ”With you I never got enough”, Monroe lauloi, ja kaikesta huolimatta säe sopi asiayhteydestä irrotettuna kuvaamaan sen hetkisiä tuntemuksia. En olisi pahastunut vielä muutaman lisäkappaleen kuulemisesta. Cafe Avenue?

Encore? Kyllä, mutta vain yksi kappale, mikä aavistuksen harmitti, mutta toisaalta jäähallilla oli toki saatu kuulla konsertti musiikkia kelpo mitassa. Andy McCoy saapasteli lavalle sooloilemaan, ja jokainen yhtyeen uraa vähänkään seurannut arvannee, että konsertti päättyi Creedence Clearwater Revival -lainaan Up Around the Bend. Lavalla taisi olla tämän kappaleen aikana kaikki, jotka siellä olivat illan aikana jossain vaiheessa pyörähtäneet. Oli huuliharppua ja Lenni-Kalle Taipaleen rokkipianoa. Niin että kyllähän se rokkasi, vaikka henkilökohtaisesti olisin kuullut tätä mieluummin melko monen yhtyeen omista kappaleista. Makuasioita, joista epäilemättä moni muu oli eri mieltä.

michaelmonroe60 JuliusKonttinen 7

Viimeisen kappaleen soidessa lavalla oli säihkettäjä ja säpinää. Kuva: Julius Konttinen / Warner Music Live

Viimeisten sävelten vaimetessa oli spektaakkelin aloituksesta kulunut kolme ja puoli tuntia. Se ei ole hassummin, kun huomioi, millaisella energialla juhlakalu ja moni muu jaksoi lavalla heilua. Spagaatti näytti onnistuvan yhä, mutta tällä kerralla tähti ei kiipeillyt keikkumaan korkeuksiin, kuten on usein tavannut tehdä. Ja hei, oli joukossa heitäkin, joiden mielestä illan parasta antia olivat Monroen nykyisen yhtyeen osuudet.

Ehkäpä voidaan summata, että toiset painottivat varmaotteista, yllätyksettömyyteen saakka ammattimaista, rutinoitunutta ilmaisua, toiset taas sellaista rokkenrollin vaaran tuntua, jossa on alati läsnä pieni pelko reunan yli horjahtamisesta. Joka tapauksessa jäähallilta tuntui poistuvan pääasiassa hyväntuulista yleisöä.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua