Perhealbumin pastissinvärisissä ajankuvissa soivat juuret kahta puolta valtamerta – arviossa Stenforsin Family Album

16.06.2022

Kuva: Rolling Records

LEVYT | Perheyhtye Stenforsin puheenjohtajan pallilla istuu Jan. Rocktähteyttä ammoin maistaneen kitaristin viime levystä on vierähtänyt 26 vuotta. Nyt esitellään perheen voimin perinteen koko kirjo.

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Stenfors: Family Album

  • Rolling Records, 2022.
  • Kuuntele: Spotify

Stenfors on perheyhtye, kuten uuden albumin nimi (Family Album; Rolling Records, 2022) vihjaa. Jan Stenfors lienee useimmille suvun tunnetuin jäsen, vaikka hänen nimensä ei välttämättä mitään sanoisikaan. Mies on julkaissut musiikkia viimeksi vuonna 1996, soololevyn Vinegar Blood.

Stenfors tunnettiin nuorena nimellä Nasty Suicide. Hän soitti kitaraa Hanoi Rocks -yhtyeessä. Tätä asiaa ei voida jättää mainitsematta. Nyt kun se on käsitelty, voimme keskittyä uuteen levyyn.

Stenfors-yhtyeessä siis tosiaankin soittaa pelkkiä Stenforseja. Rumpali Frej, kitaristi Jan ja basisti Nils ovat veljeksiä. Kosketinsoittaja ja taustalaulaja Minna on Janin vaimo. Toista sukupolvea edustavat kitarasta, tuotannosta ja miksauksesta vastaava Jonatan sekä taustalaulajat Jasmin ja Carla.

Levyllä on läsnä myös Harry, veljeskolmikon isä, joka laulaa yhden kappaleen ja on säveltänyt toisen, jolla soittaa kitaraa. Muiden siivujen päälauluvastuu on jaettu kolmen veljeksen kesken. Levyn avattavissa kansissa perhe poseeraa 1800-lukulaista estetiikkaa henkivässä valokuvassa. Sanoitusliite valitettavasti loistaa poissaolollaan.

Levy käynnistyy seesteisenä rämisevällä blues-kitaraintrolla, minkä jälkeen XStopia-kappale lähtee rullaamaan irtonaisesti. Pintaan miksattu ja hyvin läsnä oleva laulu tukee leppoista vaikutelmaa. Mieleen johtuu, että levy sopii hienosti aurinkoisen kesäpäivän kuunteluhetkeen.

Kappale on toinen kahdesta Janin levylle yksin säveltämästä siivusta, ja on siinä jotain hanoirocksiakin, vaikka yhtye ei näin leppoisia kappaleita levyttänytkään. Ainakin joissakin kitaroissa on tutunomaista sointia. Kertosäkeen Bond-tunnusmusiikin mieleen tuova mahtipontisuus korostuu muuten niukkaeleisessä kappaleessa. Reilut neljä minuuttia kestävä siivu yllättää iloisesti ja tuntuu jopa loppuvan liian aikaisin.

Seuraava kappale Friends nojaa vetävään, juurevaan riffittelyyn, joka voisi olla ZZ Topia. Nils Stenforsin paikoin karhea laulu sopii kuvaan, kitarasoolosta puhumattakaan. Viimeistään tässä vaiheessa alkaa hyväksyvä hymy kohota kuuntelijan huulille. Pastissin äärellä ollaan, ja siinä on hyvä. Mielleyhtymä ZZ Topista astuu esiin erityisen voimakkaasti kuulokkeista käsin. Seuraavalla kuuntelukerralla, kaiutinten läpi, se ei tunnu enää aivan yhtä määräävältä. Lisäksi Jonatan Stenforsin mellotron nousee paremmin esiin kaiutinkuuntelussa. Sävellys on levyn yksi kolmesta Nils Stenfors / Jarkka Huovila -yhteistyöstä.

Frej Stenforsin kynäilemässä sekä laulamassa Golden Ball -kappaleessa helkähtelee rento hyväntuulinen keskitempoinen ameriikanrokki, ja rumpupohja on napakka. Veljestrion kuopus soittaa raidalla myös soolokitaraa. Sävellys jää hieman edellisistä yhden koukun varassa riippuessaan, mikä suo kuuntelijalle hetken miettiä levyn tuotantopuolta tähän mennessä kuullun perusteella: selkeää, toimii.

Nilsin laulaman Something Moren myötä palataan bluesimpaan poljentoon. Riffittely on rikasta ja bassokitara pumputtaa. Verrokiksi kampeaa mielen päällimmäisistä kerroksista ZZ Topin kappale A Fool for Your Stockings, vaikkei perhebändi toki aivan teksasilaisten intensiteettiin ylläkään. Sävellys on jälleen Nils Stenfors / Jarkka Huovila -yhteistyön hedelmä.

A-puolen päättää ensimmäinen levyn kahdesta lainakappaleesta, Johnny Cashin Folsom Prison Blues (1955). Jan Stenforsin laulama raita rokkaa kuin nyökkäyksenä Hanoi Rocks -faneille, niin että voisi suorastaan kuvitella yhtyeen sitä joskus keikoillaan soittaneen. Näin ei tiettävästi kuitenkaan tapahtunut. Stenforsin levyllä versiointi on yksi levyn väkevimmistä kappaleista. Annettakoon soolokitaroinnista erityismaininta.

B-puolen aloittaa Harry Stenforsin pehmeästi tulkitsema Sweet Sue, joka jatkaa soitannon leppoisuutta mutta vispilöi samalla levyn muista kappaleista tyystin eroaviin tunnelmiin. Sweet Sue on amerikkalainen 1920-luvun loppupuolella ensilevytyksensä saanut swing-henkinen jatsistandardi, jonka Jan Stenfors koristelee näkemyksellisellä mandoliininsoitollaan.

Boiling My Eggsin myötä palataan perusbluesin rytkytykseen, ja kuuntelijan jalka naputtaa tahtia. Vähemmän yllättäen raita on Nils Stenforsin ja Jarkko Huovilan kynästä. Ensin mainitun laulama kappale jää soimaan päähän pitkäksi aikaa levyn kuuntelemisen jälkeen.

Family Albumilta voidaan löytää viittauksia Jan Stenforsin sairastamaan eturauhassyöpään. Hän sai diagnoosin levyntekoprosessin aikana. Viittauksista ilmeisin on framilla Janin sanoittaman Chemo Brain -kappaleen otsikossa. Sävellys on merkitty koko yhtyeen nimiin.

Aiheeseensa nähden kepeästi hölkkäävässä kappaleessa voidaan varsinkin soolokitarassa ja laulussa kuulla jälleen kaikuja ZZ Topista, ja kyllä myös vertaus ”I’ve been like a pincushion” voidaan sellaisena ottaa (teksasilaistrion myöhäistuotannosta, Antenna-levyltä, löytyy Pincushion-niminen kappale). Kun mielleyhtymä tästä yhtyeestä on kerran päähän juurtunut, ei siitä tunnu pääsevän eroon. Kappale päättyy ilkikuriseen nauruun.

Jan Stenforsin yksin kynäilemässä Then It’s Gone -kappaleessa viitataan miehen Vinegar Blood -levyyn – sillä on raita Past Is Gone. Tempo on tuntuvasti Chemo Brainia rauhallisempi. Pohjoisamerikkalainen musiikkiperinne ja suomalainen keskiyön auringon kuvasto lyövät lempeästi kättä. Rauhoittava on myös Jan Stenforsin mandoliini.

Monenlaisia vaikutteita yhdistelevä kappale kuitenkin kasvaa vähitellen. Virvelirumpu tärähtää napakasti ja kitaroissa on säröä. Vielä yksi mielikuva: ”Shine on” -fraasi ei ole kappaleessa ainut Pink Floydista muistuttava elementti! Kuunnelkaa vaikkapa kolmen minuutin kieppeiltä eteenpäin, siitä missä lähdetään nostatukseen kitarasooloa kohti. Soolon jälkeen Then It’s Gone päättyy hitaasti hiipuen tuntumatta yli viisiminuuttisena lainkaan liian pitkältä.

Rauhoittaminen onkin paikallaan ennen levyn päättävää viimeistä valssia Syrenen. Kyseessä on tosiaankin kaunis, hieman uralinpihlajainen valssi ja ainut Harry Stenforsin sävellys Family Albumilla. Hän soittaa slaavilaista melankoliaa kaikuvalla instrumentaaliraidalla myös kitaraa. Perinnettä ja nostalgiaakin henkivällä levyllä on siis juuria kahta puolta isoa merta. Syrenen päättää levyn kaihoisan seesteisesti ja jää soimaan sitkeästi päähän heti ensi kerrasta. Se kestää silti kuuntelukertoja ja kasvaa niiden myötä vain väkevämmäksi.

* *

Family Album ilahduttaa. Se osoittautuu onnistuneemmaksi levyksi kuin osasi – tai uskalsi – odottaa. Kun Jan Stenforsinkin edellisestä pitkäsoitosta on kulunut 26 vuotta, mikään ei ollut antanut merkkiä siitä, että tällaista olisi tulossa. Onnistuneet paluut julkaisukantaan näinkin pitkän hiljaisuuden jälkeen ovat populaarimusiikissa aika harvassa. Lahjomaton mittari, stereoiden äänenvoimakkuusnupin kuunteluaikainen asento, osoittaa kuitenkin vahvasti plus-merkkisiä lukemia, ja kyllä tässä tiettyä jatkumoa voi jopa siihen Jan Stenforsin Vinegar Blood -levyynkin havaita – samassa perinteessä sekin oli kiinni.

Family Albumilla pinnassa soivat kitarat ja laulu, toisinaan mukavan karheana. Musiikista voi aistia lämpimän myönteistä asennetta, joka saattaa tarttua kuuntelijaankin, ellei tämä pidä varaansa. Päällimmäistä tunnelmaa voi kuvailla usein sanalla rento tai pakottamaton, laid-back. Levyä onkin saatu haastattelujen mukaan työstää kaikessa rauhassa veljesten lapsuudenkodin yläkerrassa.

Jos jotain musiikkia yhdistävää käsitettä haluaa hakea, on ensimmäinen mieleen tuleva nimenomaan juuret, roots. Kappaleet eivät ehkä juhli omaperäisyydellään, mutta ei Stenfors ole pyrkinytkään pyörää uudestaan keksimään. Pastissi on sana, joka viivähtää mielessä kuunteluistunnon aikana useammin kuin kerran. Musiikillisia nyökkäyksiä suodaan sinne sun tänne.

Stenforsit ovatkin kertoneet, että levyllä on haettu nimensä mukaista temaattista kokonaisuutta, perhealbumia, jossa näkyy heidän historiansa ja nykyisyytensä. Sellaisena se on toki perusteltu. Tyylillisesti Syrenen ja Sweet Sue kuitenkin erottuvat auttamattomasti muuten bluesiin, rockiin tai vaikkapa kantriin kallellaan olevasta kappalemateriaalista kuin stetson sipoolaisesta katukuvasta. On makukysymys, pitääkö sitä kokonaisuuden kannalta puutteena.

Uusiakin kappaleita kerrotaan jo syntyneen, joten ehkä erilaisia ajankuvia saadaan vielä toinenkin perhealbumillinen. Family Albumin perusteella sitä uskaltaa toivoa.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua