Kuva: Tommi Liljedahl
KEIKAT | Koronarajoitukset siirsivät Mew’n And the Glass Handed Kites -juhlakiertuetta. Reilun kahden vuoden odotuksen jälkeen ilmassa oli lisälatausta ja jälleennäkemisen riemua.
”Mew ei ole pölyinen nostalgiabändi, vaikka tuoreempien levyjen on vaikea ylittää 2000-luvun alun tuotoksia.”
Mew: And the Glass Handed Kites. Helsingin Kulttuuritalo 1.6.2022.
Another Brick in the Wallin radiosoitto on rokkirikos. Jos televisiossa toimittaisiin samoin, Tuntemattomasta sotilaasta esitettäisiin monta kertaa päivässä kohtaus, jossa Rokka ompelee Suomi-konepistoolillaan komppaniallisen venäläisiä lumiselle aukiolle.
Pink Floydin The Wall on konseptialbumi. Se kuuluu kuunnella ja soittaa kokonaisuutena. Samaa alleviivasi tanskalaisbändi Mew seitsemäntoista vuoden takaisella And the Glass Handed Kites -albumilla, jonka biisit liittyvät saumattomasti toisiinsa. Specialin ja The Zookeeper’s Boyn kaltaiset helmet tekevät siitä huippulevyn. Kun niiden tunnelmaan johdatellaan viidellä toisiinsa liimatulla huippubiisillä, syntyy klassikkoteos.
Viisitoista vuotta levyn julkaisemisen jälkeen Mew ilmoitti lähtevänsä tien päälle ja soittavansa albumin alusta loppuun. Koronarajoitukset siirsivät juhlakiertueen startin Turun viimekesäisille Kesärauha-festareille. Syksyllä And the Glass Handed Kites ehdittiin kuulla kolmella keikalla Tanskassa ja Englannissa.
Uusi yritys alkoi tällä viikolla Norjasta. Lähes kolme vuotta sitten loppuunmyydyn Kulttuuritalon vuoro oli keskiviikkona. Reilun kahden vuoden odotuksen jälkeen ilmassa oli lisälatausta ja jälleennäkemisen riemua.
Vessataukobiisit eivät toimisi tavallisella keikalla
Kulttuuritalo säpsähtää hereille, kun rymistelyavaus Circuitry of the Wolf johdattelee ihokarvoja nostattavan upeaan Chinaberry Treehen.
Why Are You Looking Gravessa kitaristi Mads Wegner ja kosketinsoittaja Nick Watts hoitavat mörinät, joista levyversiolla vastaa Dinosaur Jr. -solisti J Mascis. Kirkkaimpana loistaa kuitenkin keulahahmo Jonas Bjerre, jolla on ainutlaatuinen kyky yhdistää seireeniheleään ja -korkeaan lauluunsa mystistä alakuloa.
Rumpali Silas Graae ja basisti Johan Wohlert pumppaavat muhkeilla soundeilla jytyä Apocalypsoon. Hipsterivaltainen yleisö tietää tasan tarkkaan, että sen viimeinen polkaisu käynnistää Specialin – silti koko sali kohahtaa. Siinä kiteytyy And the Glass Handed Kitesin lumo. Huippubiisiä kuuntelee jotenkin malttamattomana, koska tietää että sitä seuraa jotain vähintään yhtä hienoa: The Zookeeper’s Boy.
Nick Watts vaihtaa urkuharmonin soundeille, kun A Dark Design aloittaa albumin rauhallisemman, progekoukeroisen jälkipuoliskon. Reilun 20 minuutin kiihkeän ja jylhän ilotulituksen jälkeen se ei oikein toimi, sillä seassa on silkkoja vessataukobiisejä, joita ei voisi soittaa tavanomaisella keikalla.
Unenomainen päätösbiisi Louise Louisa korostaa draaman laskevaa kaarta. Soittaja toisensa jälkeen häipyy lavalta, johon Jonas Bjerre jää riutumaan kosketinsoittajan kanssa.
Lyhyen tauon jälkeen bändi palaa lavalle ja soittaa poiminnan jokaiselta And the Glass Handed Kitesin jälkeiseltä levyltä tuoreinta Visuals-albumia (2017) lukuun ottamatta. Satellites, Introducing Palace Players ja Sometimes Life Isn’t Easy ovat kuitenkin vain virittelyä ennen kuin läpimurtolevy Frengersin (2003) Am I Wry? No ja 156 huipentavat illan.
Niiden jälkeen porukka takoo hartaana käsiään ja ottaa paremman asennon, sillä edessä on Mew-keikkojen pyhä toimitus, kymmenminuuttinen Comforting Sounds. Rockin ohjesääntöihin pitäisi lisätä määräys, että kohti äärettömyyksiä kasvava ja paisuva päätösbiisi kuunnellaan istumakatsomossakin seisten.
Levyt ja Jonas Bjerren ääni ovat kestäneet aikaa
Takavuosina Mew erottui näyttävällä lavashow’lla, joka perustuu muusikoiden omiin videoihin ja kuviin. Sillä on enää vaikea kohahduttaa kaiken nähnyttä ja kokenutta yleisöä. Niinpä multimediatykitys on muuttunut samanlaisiksi välähdyksiksi kuin bändin musiikkikin: progepopin koukut pohjustetaan ja rakennetaan perusteellisesti, mutta huippukohtia ei paisutella, vaan paahdetaan eteenpäin.
Mew’n valopöydän takana on aina ollut oma Vinski Viholainen, jolla on näkemys siitä, miltä bändin pitää lavalla näyttää. Aggressiivinen strobovälkekin on vuosien varrella maltillistunut välähdyksiksi, jotka saavat odottamaan lisää.
Samanlainen nälkä jäi myös puolitoistatuntisesta keikasta. Se osoitti, että parinkymmenen vuoden takaiset levyt ja Jonas Bjerren ääni ovat kestäneet aikaa. Mew ei ole pölyinen nostalgiabändi, vaikka tuoreempien levyjen on vaikea ylittää 2000-luvun alun tuotoksia. Tanskalaisbändi osaa edelleen risteyttää pohjoista melankoliaa keskieurooppalaiseen poppiin ainutlaatuisella progeotteella.
Tommi Liljedahl
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Elgar, Stravinsky, Gerhardt ja Halls täyttivät Tampere-talon 1910-luvun musiikilla
KONSERTTI | Tampere Filharmonian perjantaisen konsertin magneettina toimi ennen kaikkea Stravinskyn balettimusiikki Kevätuhri.
DJ Kridlokk juhlisti Musiikkitalolla tyylillisesti eheintä ja rohkeinta levyään
KONSERTTI | Musiikkitalossa ei ole varmaan koskaan nähty yhtä montaa räppilätsää ja -pipoa nyökyttelemässä gangsteri- ja lähiölarpin tahtiin.
Don Huonojen mustat ja valkoiset sävelet myivät Pakkahuoneen loppuun
MUSIIKKI | Vuodet ovat kohdelleet 1990-luvun suomirockin suosituimpiin kuulunutta yhtyettä suopeasti, mutta lujemminkin ruoska olisi voinut sivaltaa.
Tampere Biennalen yltäkylläinen ohjelma tarjoili lukuisia kantaesityksiä ja nykymusiikin moniäänisyyttä
MUSIIKKI | Eetu Lehtosen kantaesityksenä kuultu Hymn sai alkusysäyksen Lehtosen lukiessa Aberfanin kylässä vuonna 1966 tapahtuneesta kaivosjätteen maanvyöryonnettomuudesta.
