Kapellimestari Petr Popelkan ura on nousukiidossa Keski-Euroopassa. Kuva: Vojtech Brtnicky
KONSERTTI | Molemmat suurteokset herättivät omana aikanaan kummastusta ja paheksuntaakin. Onneksi säveltäjät pitivät päänsä ja tuottivat juuri sellaista musiikkia kuin itse halusivat.
Johannes Brahms: Ein deutsches Requim Tampere-talossa 25.11.2022. Johann Sebastian Bach: Messu h-molli Tampereen Tuomiokirkossa 13.11.2022.
Alkukielellä se ei ole der, das tai die, vaan ein.
Johannes Brahmsin Ein deutsches Requiem (Saksalainen sielunmessu) on etumääreensä mukaisesti yksi mahdollinen tulkinta suhtautumisesta kuolemaan ja sen jälkeisen elämän mahdollisuuksiin.
Brahms karsasti dogmaattisuutta ja vältti julistamasta varmoja totuuksia. Kristillisen sielunmessun peruspalikoista häneltä puuttuvat kokonaan viittaukset Jeesukseen ja lunastukseen.
Tilalla ovat toivo ja perusinhimillinen kaipaus lepoon ja rauhaan. Pitkän teoksen tekstit ovat kyllä peräisin Raamatusta, mutta Brahms kokosi ne vapaasti viemään perille juuri sen sanoman, jonka itse halusi.
”Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minäkin lohdutan teitä”, päättää Requiemin sopraanosolisti oman aariansa. Se oli kunnianosoitus säveltäjän omalle äidille ja puhuttelee yhtä lailla tänäkin päivänä.
Solistiaariat levon hetkiä
Saksalainen sielunmessu ensiesitettiin lopullisessa muodossaan kohta 150 vuotta sitten, helmikuussa 1869 Leipzigissa. Ein-määreestä huolimatta voi sanoa, että kyllä siitä aika lopullinen totuus yleisesti koskettavasta sielunmessusta on musiikkimaailmassa muodostunut.
Perussyy on jo romanttisen muhkea, jousia korostava Brahms-sointi, joka värittää orkesteriosuuksia. Kuoro on esillä koko ajan – väillä enkelimäisesti kuiskaten, välillä pauhaten kuin elävä äänimatto.
Hiljentymisen hetkiä ovat lähinnä baritoni- ja sopraanosolistien lyhyet aariat. Solisteina esiintyivät saksalainen sopraano Christina Landshamer ja slovakialainen baritoni Boris Prýgl.
Kumpikin teki vakuuttavaa työtä; erityisesti Landshamer tuntui sisäistäneen osuutensa syvällisesti. Valitettavasti vain Brahms ei ole suonut heille tässä teoksessa enemmän laulettavaa.
Tampereen Filharmoninen Kuoro. Kuva: Tiina Ahovainio
Kuoro nosti ihokarvat pystyyn
Tampereen esityksen piti luontevasti näpeissään Tampere Filharmoniaa johtanut nuori kapellimestari Petr Popelka.
Hienoja hetkiä koettiin esimerkiksi Herr, lehre doch mich -osan (Herra, opeta minua) lopussa, jonka fuuga-aihe kehittyi pienestä idusta vääjäämättä kohti osan majesteettista lopetusta. Denn alles Fleisch es ist wie Gras (Sillä kaikki liha on niin kuin ruoho) puolestaan soi tumman vääjäämättömästi, kuin hautajaismarssi.
Esityksen varsinainen tähti oli Tampereen Filharmoninen Kuoro, jonka taso ja suorituskyky jaksavat hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Kuoron tarkkuus ja selkeys olivat upealla tasolla tässäkin hyvin vaativassa teoksessa.
Eri ääniryhmät saivat loistaa vuorotellen tekstiä eteenpäin kuljettaessaan. Ja kun 90-jäseninen sekakuoro lopulta kokoaa kaiken voimansa, musiikin teho välittyy salin perälle asti ja nostaa ihokarvat pystyyn.
”Tod, wo ist dein Stachel? Hölle, wo ist dein Sieg?” (Missä on pistimesi, kuolema? Missä on voittosi, helvetti?) – tuo osa soi riemukkaan uhmakkaasti jo levyltä kuunneltuna, mutta Tampere-talon salissa koettuna kuoleman pilkkaaminen se vasta sävähdyttääkin.
Sielunmessuhan voi selvästi olla suorastaan puhdistava kokemus! Nyt annettiin kuolemalle ja menetykselle päihin oikein kunnolla. Aplodit olivat syystä pitkät ja lämpimät.
* *
Bach, aikansa kerettiläinen
Jos olivat Brahmsin sielunmessun perusainekset omana aikanaan poikkeavat, samaa voi sanoa Johann Sebastian Bachin h-mollimessusta.
Teos ei ole varta vasten sävelletty kokonaan uusi messu, vaan pääosin kokoelma parinkymmenen vuoden aikana kootuista teemoista ja osista. Teksti puolestaan on latinaa, jolla ei ollut enää mitään käyttöä puhdasoppisessa reformoidussa kirkossa.
Osa musiikista on hyvin kepeää ja tanssillista. Eikä messu edes kulje juurikaan harmaassa h-mollissa, vaan suurelta osin iloisessa D-duurissa.
Kaikesta tästä huolimatta juuri h-mollimessua pidetään paitsi Bachin musiikillisena testamenttina, myös yhtenä länsimaisen taidemusiikin kivijaloista.
Tuon aseman messu sai vasta yli sata vuotta Bachin jälkeen. Omana aikanaan häntä pidettiin jo vanhanaikaisena ja musiikkiaan sekavana ja pöhöttyneenä, kuten Petros Paukkunen muistutti yleisölle jaetussa konserttiohjelmassa.
Cantores Minores, Leipzigin Tuomaskuoro, Suomalaisen Barokkiorkesteri ja solistit täyttivät Tampereen Tuomiokirkon alttarin ja sen edustan Bachin h-mollimessun esityksessä. Kuva: Kari Pitkänen
Lisävirtaa Leipzigista
Mutta mitäpä noista. Tampereen tuomiokirkossa 13. marraskuuta vierailleet Cantores Minores -kuoro, Suomalainen Barokkiorkesteri ja solistit tarjosivat Bachista hienopiirteisen, mutta myös tarvittaessa taivaallisia korkeuksia tavoittelevan esityksen.
Erityisen juhlallista tehoa kirkkoon loivat orkesterin kolme barokkitrumpettia, jotka koko konsertin ajan vaativat soittajilta poikkeuksellista huoltoa ja puhtaanapitoa. Kiitos siis trumpetistit Justin Bland, Hanna Pajalahti ja Tuomas Salo.
Esitys oli osa Pikkukanttoreiden 70-vuotisjuhlia. Kuoroa oli merkkipäivän kunniaksi vahvistettu kaikkien poikakuorojen ”isällä” eli Leipzigin Tuomaskuoron jäsenillä.
Paikalla oli myös nykyinen Tuomaskanttori Andreas Reize. Hän on järjestyksessä 18. tätä virkaa hoitava kanttori isä-Bachin itsensä jälkeen.
Reize johti vastaavan konsertin Helsingissä, kun taas Tampereella puikoissa oli Hannu Norjanen.
Rukous jäi holveihin
H-mollimessun solistit olivat kotimaista vanhan musiikin huippua: sopraano Tuuli Lindeberg, kontratenori Teppo Lampela, tenori Tuomas Katajala sekä basso Tommi Hakala.
Tästä kvartetista ei heikkoa lenkkiä löytynyt. Erityisesti ihastutti Lampelan kantava ja selkeä lauluääni – ja aivan erityisesti lopun Agnus dei -aariassa.
Poikakuorot iskivät parasta pöytään. Vielä heleistä äänistä löytyy riittävästi herkkyyttä ja nyansseja. Kuoron ikäjakauma takaa sen, että bassopuolikin on tarvittaessa kunnossa. Tuomiokirkon luonnollinen akustiikka sopii tällaiselle musiikille täydellisesti.
Lopun Dona nobis pacem (Anna meille rauhasi) kehittyi ja kohosi komeasti kirkon holveihin ja jäi kaikumaan niihin kuin hiljaa sammuva rukous.
Tänä maailmanaikana tähän toiveeseen ei ole mitään lisättävää.
Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Elgar, Stravinsky, Gerhardt ja Halls täyttivät Tampere-talon 1910-luvun musiikilla
KONSERTTI | Tampere Filharmonian perjantaisen konsertin magneettina toimi ennen kaikkea Stravinskyn balettimusiikki Kevätuhri.
DJ Kridlokk juhlisti Musiikkitalolla tyylillisesti eheintä ja rohkeinta levyään
KONSERTTI | Musiikkitalossa ei ole varmaan koskaan nähty yhtä montaa räppilätsää ja -pipoa nyökyttelemässä gangsteri- ja lähiölarpin tahtiin.
Don Huonojen mustat ja valkoiset sävelet myivät Pakkahuoneen loppuun
MUSIIKKI | Vuodet ovat kohdelleet 1990-luvun suomirockin suosituimpiin kuulunutta yhtyettä suopeasti, mutta lujemminkin ruoska olisi voinut sivaltaa.
Tampere Biennalen yltäkylläinen ohjelma tarjoili lukuisia kantaesityksiä ja nykymusiikin moniäänisyyttä
MUSIIKKI | Eetu Lehtosen kantaesityksenä kuultu Hymn sai alkusysäyksen Lehtosen lukiessa Aberfanin kylässä vuonna 1966 tapahtuneesta kaivosjätteen maanvyöryonnettomuudesta.
