Anu Komsi ja Magnus Lindbergin riipaiseva Accused eivät päästäneet kuulijaa vähällä Tampere Filharmonian konsertissa

Sakari Oramo. Kuva: Ville Hautakangas

Tampere Filharmonia 24.9.2021. Sakari Oramo, kapellimestari. Anu Komsi, sopraano. Magnus Lindberg: Accused (Syytetty). Jean Sibelius: Sinfonia nro 7 C-duuri op. 105.

Kapellimestari Sakari Oramon johtamissa Tampere Filharmonian konserteissa kuultiin perjantaina Magnus Lindbergin vuonna 2014 Lontoon filharmoniselle orkesterille säveltämä Accused (Syytetty) sekä Jean Sibeliuksen 7. sinfonia. Kuuntelin konserteista ensimmäisen, kello 18 alkaneen.

Lindbergin Accused-teoksen solistina esiintyi Anu Komsi, joka on myös levyttänyt teoksen Hannu Linnun ja RSO:n kanssa. Accused pohjautuu kolmeen eri aikakaudelta peräisin olevaan kuulustelupöytäkirjaan, ja sopraano tulkitsee siinä kolmen kuulustelijan ja kolmen kuulusteltavan roolit. Nelikymmenminuuttisen teoksen aikana solisti ei ehdi juuri hengähtää eikä lauluosuus tarjoa suvantovaiheita, vaan siinä liikutaan kaiken aikaa sekä tulkinnallisten että teknisten haasteiden keskellä.

Komsin taituruus otti teoksessa pääroolin, vaikka ympärillä ja taustalla velloi vahva ja suuri orkesteri. Sopraano soi vuoroin asiallisena tai julmana, vuoroin nujerrettuna ja alistuneena, ja tekstisisällöt välittyivät yhtä aikaa riipaisevassa ja häikäisevässä tulkinnassa. Sakari Oramon johtaman Tampere Filharmonian luomat valtavat sointimassat ja viiltävät puhaltimet saattelivat tekstiä hallitusti, laulajaa tukien ja kommentoiden, tätä koskaan peittämättä.

Magnus Lindbergin Accused-teoksessa sopraano Anu Komsi tulkitsi kuusi roolia. Kuva: Ville Hautakangas

Lindbergin sävelkieli, Komsin laulutaide ja orkesterin latautunut soitto toivat teokseen sisältyvän julmuuden esille koskettavasti, ja kuuntelukokemus oli paikoin ahdistava. Accused ei antanut kuulijalle armoa ennen lopun herkkää vokaliisia, joka rauhoitti tunnelmaa eteerisellä kauneudellaan.

Sibeliuksen seitsemännen sinfonian valo ja syvyys loivat huojentavan parin Lindbergin tuskaisalle dramatiikalle. Yhtenäisen jousiston seesteisestä ja ylväästä avausasteikosta alkaen sinfonia muodostui maalauksen tai maiseman kaltaiseksi elämykseksi, jossa oli värejä, liikettä ja vahvoja tunnelmia. Oramo antoi teoksen edetä levollisesti, ikään kuin omalla painollaan, sointiväreistä ja harmonioista nautiskellen. Samalla soitto oli huipputäsmällistä ja tarkasti jäsenneltyä. Vaikka kauttaaltaan erinomaisesti työskennelleestä orkesterista ei olisi välttämätöntä nostaa esille mitään soitinryhmää, ylväästi soineet pasuunat ja Tiina Laukkasen molemmissa teoksissa kuultu hienovarainen patarumputaide on pakko mainita.

Sakari Oramon työskentelyä oli ilo seurata. Etenkin Sibeliusta kuunnellessa tuntui kuin Oramo ei olisi pelkästään johtanut orkesteria, vaan myös soittanut sitä.

Kikka Holmberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua