Yhteiskunnallista pohdintaa runoudesta – arviossa Vesa Rantaman Runominän vuosi

Vesa Rantama. Kuva: Sabrina Bqain / Siltala

Nykyrunoutta luetaan – ainakin julkisesti – vähän. Se saa aikaan suurta keskustelua lähinnä, kun ex-taitoluistelijan teos saa murskakritiikin. Isojen kustantamoiden markkinointirahoja panostetaan harvoin runokirjoihin, eivätkä runoilijat headlinaa kirjamessuja. Nykyrunouden saatavuus kirjastoistakin on hauraalla pohjalla, kun pari vuotta sitten lakkautettiin kaiken lisäksi vähälevikkisen laatukirjallisuuden ostotuki.

Tämä vähemmän kuin ideaali tilanne on lähtökohta kriitikko ja kulttuuritoimittaja Vesa Rantaman esikoisesseeteokselle Runominän vuosi (Siltala, 2026). Inspiraationa kirjalle on toiminut Mirkka Rekolan ”ihana mutta vaikea ajatus”, että vuosi on paikka. Siispä teos kulkee tammikuusta joulukuuhun, mutta koska runous ei ole lineaarista, ei kyseessä ole mikään tietty vuosi, vaikka kirjoittamisajankohta (2023) kuuluukin taustalla. Jokaiselle kuulle on valittu runo, joka avaa oven jonkin runouteen liittyvän teeman käsittelyyn, kuten puihin, kirjamessuihin, painajaismaisuuteen ja – kyllä – myös Alepaan.

”Jos jokin tuntuu vaikealta, kuten runous usein, asiaan saattaa liittyä jotain kiusallista: haudattu trauma, ylisukupolvista häpeää, Mamban joululevy”, Rantama kirjoittaa. Hän tarttuu toistuvasti harhaluuloon runoudesta eliitin vaikeana lajina ja pyrkii osoittamaan, ettei näin täydy olla: runouden äärellä ei ole oikeita tai vääriä kokemuksia.

Yhdeksi itselleni kiinnostavimmista syistä nykyrunouden vierastamiselle nousee sen opetustapa kouluissa, joissa runoihin suhtaudutaan puhtaan analyyttisesti kuin arvoituksiin, joiden yksi oikea vastaus on löydettävä käyttämällä tiettyä työkalupakkia. Rantaman pohdinta tuo mieleen muistot äidinkielen tekstitaidon ylioppilaskokeesta: metaforat, synekdokeet ja metonymiat alleviivattiin, kunnes runosta ei ollut mitään kategorisoimatonta jäljellä, ja niiden perusteella jäsenneltiin todistusaineisto. Vastauksen perään olisi voinut laittaa matemaattisen todistuksen loppua merkitsevän neliön. Rantama osoittaa, että runon tarkastelu vain vaikeana keinona sanoa jotain muuta tekee lukemisesta suorittamisesta, vaikka runon kanssa voi, ja kannattaa, vain olla.

Toinen keskeinen teema teoksen pohdinnassa on ajatus runoudesta kapitalistisen hyöty- ja tehokkuusajattelun vastakohtana. Runo ei ole sidottu kertomuksen kausaaliseen logiikkaan, vaan se voi olla vain yksittäinen havainto jostain tai ei mistään, eikä tarkoitus ole johtaa välttämättä yhtään mihinkään.

Yksi kiinnostavimmista aiheen käsittelyistä teoksessa on suhteessa kätevöitymiseen: yhteiskunta puskee tekemään kaiken kätevämmäksi, ja sitä runous ei nimenomaan ole. Esimerkiksi digialustat, kuten Spotify ja Storytel, puskevat käyttäjien makua kohti keskiarvoa, koska näin on tuotettavissa voittoa: ”Vaatii käyttäjältä suurta tahdonlujuutta pysytellä ainutkertaisen marginaalituotteiden parissa. Sellaiset tunnistaa siitä, että niitä ei voi verrata mihinkään muuhun, puuttuu helpon kulutettavuuden ekonomia ja mitta-asteikot: onko jännitystä, kauhua, romantiikkaa vai sotahistoriaa”, Rantama kirjoittaa.

Runominän vuosi on vahvasti yhteiskunnallinen teos, ja runouden lukemisesta tulee melkein tietoinen valinta hyötyajattelua vastaan. On surullista, että suuri yleisö tarvitsee muistutuksen siitä, että lukukokemusta ei tarvitse kvantifioida tähdiksi, vaan se on arvokasta itsestään. Tämän osoittamisessa Rantama onnistuu poikkeuksellisen vakuuttavasti.

* *

Liki kolmesataasivuisen teoksen loppua kohden alkaa välillä tuntua, että pohdinnat välillä toistavat itseään turhaan. Toisaalta jos ottaa ajatuksen hyödyllisyyden kritiikistä vakavasti: entä sitten? Miksi esseeteostakaan pitäisi suorittaa alusta loppuun, miksi ei pysähtyä pohdintavarianttien äärelle?

Runouden lukijalle teos vahvistaa näkemystä marginaalikulttuurin tärkeydestä, antaa uusia näkemyksiä runoihin ja lukemiseen ja ainakin omalla kohdallani onnistui yllättämään, kuinka talouspohjainen hyötyajattelu on hiipinyt sisään omaankin mukamas runoutta runoutena arvostamaan runosuhteeseeni.

Ennen kaikkea kuitenkin toivoisin, että kirjaan tarttuvat ne, jotka eivät ole runouden lukijoita, vielä. Ja vaikka lukija kirjan perusteella ei tarttuisikaan runoteokseen, Runominän vuosi tarjoaa terävää pohdintaa yhteiskunnasta ja vallitsevista arvomaailmoista.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua