V. S. Luoma-ahon uutuus liikkuu taitavasti muotojen välissä – arviossa Teoria

Kuvat: Olli-Pekka Tennilä / Poesia

V. S. Luoma-aho on tullut tunnetuksi muotojen yhdistelemisestä niin runouden kuin lyhytproosankin saralla. Kuvaavaa on, että uusimman kirjan, Teorian (Poesia, 2024), kirjastoluokituksena on runous, mutta terminä ”runoteos” tuntuu liian kapealta.

Teoriassa yhdistetään perinteisemmin runoksi muotoiltua tekstiä, dialogimuotoa sekä teoriakirjoitusta. Teoksen neljän osan yhdistäväksi tekijäksi kasvatat erilaiset muodolliset ja sisällölliset törmäytykset.

Sikäli kun teksteissä oleskellaan jossakin, konkreettisena miljöönä on lähiluonto: on jätevedenpuhdistamo, jossa joku on oletettavasti kuollut, ja toisaalta pimeä, sisältä talosta tarkasteltu luonto.

Teoksen ensimmäiset ja viimeiset, takaumiksi nimetyt osat uskottelevat tarjoavansa perinteissävytteistä luontokuvausta, jossa on ”yöllä vatsasta puhumista, lehtiä,/ kalliot puhuvat hiekalle, kuiskaus,/ lehtiä, viileämpi tuulenvire/ lehtiä.” Pyhä ja profaani tömähtävät kuitenkin napakasti yhteen, ja särkevät luonnosta ammennetut merkitykset. Esimerkiksi etanat ylittämässä tietä hautausmaalla on itsessään vahva kuva – ja sitten niiden päälle astutaankin. Yhtä lailla runoissa esitetään syvälle luotaavia metaforia, mutta riennetäänkin pian vastakkaiseen suuntaan: ”Sirkan rukous on vastaus maailman vaatimukseen./ Tai ehkä se on sitä, miten suussa maistuu pureskeltu kuoriainen.” Luomalla symbolisia kuvia ja sitten hajottamalla ne teos osoittaa ilkikurisesti symboleiden sopimuksenvaraisuuden.

Toinen osio koostuu dialogipätkistä jätevedenpuhdistamolla. Keskustelut on outoutettu tehokkaasti niin, että tavanomainen pragmatiikka ei päde ja kirjaimellisesti sanottu lähestyy nonsensea:

– Nykyään kaikkialla vallitsee vastenmielinen rakastetuksi tulemisen halu.

– Jep, kaikkialla vallitsee elinympäristön lopullinen tuhoutuinen.

– Ruskettuneeksi tulemisen halu.

– Burnoutin kulttuuri. Liskojen talous.

Dialogimuoto onkin petollinen, sillä assosiaatiot ovat pikemmin runoutta kuin mitään normatiivisesti tavanomaiseksi keskusteluksi käsitettyä. Muodon ja sisällön kitka luo jatkuvaa vetoa eri tulkintamahdollisuuksien välillä. Toisaalla teoksessa todetaan, että ”meillä on sellainen ryhmittymä johon sinä et kuulu,/ keskustelualue” – näennäisdialogit ovat osoitus tästä käytännössä.

Teorian nimiosa on puolestaan kirjoitettu eräänlaisten teoreemien muotoon. Lauseissa käsitellään niin estetiikkaa kuin maailman olemustakin, ja ensivaikutelma on aforistinen. Osan voi sellaisiksi lukeakin: ”Fysiikka on eräänlainen muukalaiskieli”. Lauseet kuitenkin lipuvat pikku hiljaa kohti banaalia. Väliin on ujutettu pieniä huomioita, kuten että ”yleisin käytössä oleva banaaniesanssi perustuu banaanilajiin, jota ei enää ole”. Syntyvä efekti on teoriakirjoituksen ironisointi: mikä tahansa aseteltuna teoreemaksi muuttuu sellaisena uskottavaksi. Tätä seuraa sokeasta uskosta mihinkä tahansa teoriaksi nimettyyn, teos tuntuu varoittavan.

Kuten aikaisemmisakin teoksissaan, Luoma-aho napsauttelee teräviä huomioita, jotka saavat lukijan hymyilemään: ”Nyt minulle mainostetaan hautakiviä jatkuvasti./ Kuin tarvitsisin monta.”

Teoria kurkottaa moneen ja onnistuu siinä kerrassaan ilahduttavasti.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua