Tuoreet tekijät taklaavat esseehäpeänsä – arviossa Ville Hännisen toimittama Lentoratoja ja tienristeyksiä

Kuva: Helmivyö

Kompaktissa teoksessa Lentoratoja ja tienristeyksiä (Helmivyö, 2026) Olli Löytty kertoo, että tekijät haluavat tuulettaa stereotyyppistä käsitystä esseististä, joka on ”ajattelijana itsenäinen ja toimijana yksinäinen”. Ville Hännisen toimittama julkaisu onkin syntynyt yhteisöllisen vertaiskeskustelun tuella Turun yliopiston luovan kirjallisuuden esseepiirissä, jota vetivät Olli Löytty ja Katri Aholainen.

Johtotähtenä on ollut seuraava ajatus: ”Mikäpä olisikaan parempi tapa opiskella kirjallisuudenlajia nimeltään essee kuin kokeilemalla itse sellaisen kirjoittamista!” Käsillä ei siis ole kirja esseestä toisin kuin oli jo teini-ikään ehtinyt Johanna Venhon toimittama Mitä essee tarkoittaa? (Savukeidas, 2012), jossa Virpi Hämeen-Anttila kutsuu esseetä osuvasti ”sivuun astumisen taiteeksi”.

Lentoratoja ja tienristeyksiä -teos on hyvin toimitettu kokoelma opiskelijoiden essee-etydejä, joista kaikki eivät suinkaan jää sormiharjoituksiksi. Teos sisältää yksitoista esseetä sekä alku- ja loppusanat. Ville Hänninen toteaa alkusanoissaan Montaignen hengessä, että esseen ”kirjoittajat kysyvät enemmän kuin vastaavat eivätkä välttämättä tiedä, mihin lähtivät”. Tämän opinkin eläessäni viisitoista vuotta esseisti Matti Mäkelän kanssa, joka usein tiivisti asian sanomalla, että ”essee on kysymys”.

Kaunon ja tiedon kietoutuminen toisiinsa on kirjoitettu genren DNA:han, ja ”toisinaan korostuu estetiikka, toisinaan asiasisältö”, Hänninen tähdentää. Olli Löytyn äänensävy on tiukempi kirjan loppusanoissa: ”esseessä ei voi väittää todeksi mitään sellaista, jonka tietää sepitteeksi”. Hänen mukaansa kurssilaisten keskusteluissa keskeisimmäksi nousi lajin suhde omaelämäkerrallisuuteen ja esseeminä. Viimeksi mainittu on minäkertoja, joka on melkein yhtä kuin kirjoittaja.

Esseeminä korostuu myös kirjan esseissä. Monille kirjan kirjoittajille on ollut luontevaa kirjoittaa omasta luovan työn prosessistaan. Jo pitkälle kirjailijana edennyt, muutama kuukausi sitten esikoisrunokokoelmansa julkaissut Telma Peura sai esseelleen Syöksyjä alkusysäyksen tekeillä olevan novellinsa pohtimisesta. Hän oli jo pidempään pohtinut tai suorastaan hautonut Ikaroksen ja Daidaloksen myyttiä: mitä jos he oikeasti muuttuisivat linnuiksi. Essee on luova taidonnäyte, jota koristavat tekijän piirrokset. Ne paljastuvat Peuran linnunlaulusta tekemiksi transkriptioiksi. Esseelajin luonteeseen sopii se, ettei kirjoittaja lopussa edes tiedä, osaako antaa novellinsa pojalle siivet. Maamies kyntää peltoaan, maailma jatkaa radallaan, Peura toteaa seistessään Brueghel vanhemman merkillisen Maisema ja Ikaroksen putoaminen -taulun edessä Brysselin taidemuseossa.

* *

Opiskelijoiden tekstien toimittaminen julkaisuiksi on palkitsevaa mutta haastavaa työtä. Usein julkaisut jäävät kauniisti sanottuna rosoisiksi, kriittisemmin sanottuna epätasaisiksi. Sen verran on alalta omaa kokemusta, että uskallan nostaa lippistäni Lentoratoja ja tienristeyksiä -kirjasen tekijöille: kyllä näkyy, että töitä on tehty.

Kirjassa taidokkaat esseet ja keskeneräisemmät tuotokset on mukavasti limitetty ja lomitettu toisiinsa. Yksi asia, joka kirjoittajia erottaa, on tyyli, jolla kirjallisuusviittaukset on nivottu kunkin esseen kokonaisuuteen. Välillä homma kulkee kuin juna Olli Löytyn kerrassaan mainiossa Peter von Bagh -esseessä Elämää suurempi Petteri. Tämä ei yllätä: onhan Löytty muun muassa pokannut pääpalkinnon Suomalainen essee -kilpailussa vuonna 2010.

Muutamissa kirjan esseissä viittaukset kulttuurituotteisiin taas ovat päälleliimattuja. Mieleen tulee silloin lukiolaisesseen tyylinäyte. Välillä selvästi taitava nuori esseisti ei osaa lopettaa esseetään ajoissa vaan jää itseään toistellen möyrimään fiiliksissään, eikä turvotettu linnunpoikanen jaksa nousta lentoradalleen.

Moni kirjan essee energisoituu todellisuuden ja tulevaisuuden mahdollisuuksien voimakentässä. Senja Hietalahden Sängyssä Alan Rickmanin kanssa onnistuu yhdistämään näyttelijä Rickmanin koukuttavan lyhytsanaiset päiväkirjateokset Sei Shōnagonin tyynynaluskirjaan ja kirjoittamaan yön viehätyksestä kuin esseistikonkari konsanaan. Vincent Ryynänen kytkee Haavelaivassaan Cosmo Sheldraken biisin Uneksiiko pääsky lentämisestä huvipuistoihin, tonttuihin, Narniaan ja takaisin.

Esseekurssin toisen vetäjän, Katri Aholaisen, essee Täytetyn linnun kyborginen katse uskaltaa olla selkeä ja luonteva:

”En todella tiedä, mitä kaikkea ajatella sukupuutoista, mutta tuntuu että niistä on luettava ja kirjoitettava. On muurattava sanoista tienviittoja, jotka osoittavat kohti kadonneiden jälkeensä jättämiä aukkoja.”

Opettajien jälkeinen paikka kokoelmassa on haastava. Ida-Maria Mannisen Lasi-ihon alla toimii kokoelman viimeisenä esseenä hienosti. Manninen nivoo koronapandemian, Sofia Coppolan Lost in Translation -elokuvan sekä kaksi romaania, Haushoferin Seinän ja Harpmanin En ole koskaan tuntenut miehiä toisiinsa ajatuksia herättävin tavoin.

Kirjan nuoret esseistit ovat taklanneet esseehäpeänsä, ja kirjoittaneet kokoelman epäsovinnaisia ja lukemisen arvoisia tekstejä.

Lentoratoja ja tienristeyksiä todistaa, että tekemällä oppii myös esseestä.

Helmi Järviluoma

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua