Toen perrään on perhepotretti sanomalehtimiehistä ja -naisista Joen kaupungin tietämiltä

Toen perrään -kirja rakentuu tasapainoisesti tekstiin ja kuviin, jotka täydentävät toisiaan. ”Tupakoiminen on osa persoonaani”, sanoo Annukka Ilvonen. Kuva: Juha Inkinen

Journalisteilla eli toimittajilla ja kuvaajilla on omat eettiset ohjeet, joissa jo vuosikymmeniä on käsketty pysyä totuuden kaidalla polulla – toen perrään. Aivan ensimmäisissä vuoden 1957 etikettisäännöissä Suomen sanomalehtimiehille asia sanotaan seuraavalla tavalla: ”VÄÄRÄ UUTINEN samoin virheellinen, epätäydellinen, ajattelemattomasti kokoonpantu, kansan oikeustajua vastaamaton uutinen hävittää lukijan luottamuksen sanomalehteä kohtaan ja voi lisäksi aiheuttaa aiheetonta kärsimystä yksityiselle.”

Nykyään tuo toen perrään sanotaan paljon nuivemmin ja vähemmän runollisesti, mutta tarkoitus on sama: ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”.

Suonna Kononen ja Juha Inkinen ovat ikuistaneet Toen perrään – journalisteja Pohjois-Karjalasta -kronikkaansa (PKJY, 2020) kronikkaansa parikymmentä lehtimiestä ja -naista. Kun tämä tarina alkoi noilla sanomalehtimiesten ohjeilla, niin jatketaan samalla linjalla. Ohjeiden mukaan ”Ilmoitusten ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä. Piilomainonta on torjuttava” ja ”Käsitellessään omalle tiedotusvälineelle, konsernille tai sen omistajille merkittäviä asioita journalistin on hyvä tehdä asiayhteys lukijalle, kuulijalle ja katsojalle selväksi.” Mainosten on siis pysyttävä mainoksina ja juttujen juttuina – niitä ei saa sekoittaa keskenään. Lukijalla on myös oikeus tietää, onko juttujen julkaisijalla oma lehmä ojassa.

Konosen ja Inkisen kirjassa Vuokko Juurisoja kertoo, että pitäjäseuran perustamassa Vaarojen Sanomissa hänellä ja perustajaseuralla menivät sukset ristiin. Seurauksena olivat potkut. Juurisojan olisi pitänyt kirjoittaa ja julkaista muun muassa lehden hallituksen jäsenen moottorisahakaupasta juttuja. Juurisoja ei myöskään kuulunut kirkkoon, minkä takia kirkkoherra aikoi vetää kirkolliset kuulutukset lehdestä pois. Kirkkoneuvosto kuitenkin pani papin ruotuun.

Toimittajat poliitikkoina

Yhtä lailla kuin mainokset ja omistajan asiat saattavat vaikuttaa juttujen sisältöön, niin toimittaja itsekin saattaa olla niin sanotusti monessa mukana. Journalistin ohjeiden mukaan: ”Journalisti ei saa käyttää asemaansa väärin. Hänen ei pidä käsitellä aiheita, joihin liittyy henkilökohtaisen hyötymisen mahdollisuus eikä vaatia tai vastaanottaa etuja, jotka voivat vaarantaa riippumattomuuden tai ammattietiikan.”

Urheilutoimittaja Esko Kähkönen tilittää menneitä: ”Kyllä me urheilutoimittajat ollaan oltu liian lähellä urheilujohtoa ja urheilijoita.” Kähkösen mukaan dopingista ei kirjoitettu tarpeeksi, vaikka kuulaa työnnettiin 1970- ja 1980-luvuilla 21 metriä. Hyvä jos nykyään päästään 19 metriin.

Kähkönen kertoo ottaneensa Aki Karvosen hiihtovalmentajan Veikko Ahosen kanssa viskiä hotellihuoneessa vuoden 1985 Seefeldin MM-kisojen aikana. Ahonen oli sanonut säälivänsä Kari Ristasta, joka ”on jo lähtöviivalla hävinnyt muille suomalaisille minuutin”. Kolmellakympillä tämä hävisi huonoimmalle suomalaiselle neljä minuuttia, koska ei ollut muiden suomalaisten kuvioissa mukana.

”Iisalmen Koljonvirran sairaalan rooli urheilijoiden veritankkauksessa vaiettiin hiljaisuudella. Olisin voinut näistä kirjoittaa, mutta olin liikaa urheilijoiden kanssa naimisissa”, Kähkönen tunnustaa.

Toisenlaista rimallakävelyä on vaadittu Karjalan Maata yli neljäkymmentä vuotta toimittaneelta Seppo Eskeliseltä. Hän oli toimittajan työnsä ohella kahdeksan vuotta lautamiehenä ja herrastuomarina. Toki käräjät ovat kaikille avoimia, mutta että toimittaja istuu tuomitsemassa kuntalaisia ja lehti siitä kirjoittaa…

Politiikka tuntuu olleen pohjoisessa Karjalassa oma lukunsa – ei villi länsi, vaan villi itä. Pertti Meriläinen oli Ylä-Karjalassa toimittajana ja päätoimittajana nelisenkymmentä vuotta. Lehti ilmestyy Nurmeksen ja Valtimon alueella.

”Se oli vaikeaa aikaa. Eivät ne roolit oikein mahtuneet samaan mieheen… Sitten päätin, että jään pois politiikasta.” Näin Meriläinen sanoo toimistaan Valtimon kunnanvaltuutettuna ja jopa valtuuston puheenjohtajana.

Toen perrään on Pohjois-Karjalan journalistiyhdistyksen järjestyksessä toinen kronikka jäsenistään. Kannessa on Kaarina Kainulainen. Kuva: Juha Inkinen

Pekka Puustinen toimitti keskustalaista Karjalan Maata ja myöhemmin maakuntalehti Karjalaista. Karjalan Maan päätoimittajana hän oli Kiihtelysvaaran kunnanvaltuutettu ja kuntaliitoksen jälkeen jokusen vuoden Joensuun kaupunginvaltuutettu. Hän jäi pois valtuustosta, kun siirtyi Karjalaisen erikoistoimittajaksi.

Kuin kirsikkana kakussa Karjalaisen päätoimittajat Pekka Sitari ja Seppo Vento olivat molemmat mukana puoluepolitiikassa. Sitari oli Joensuun kaupunginvaltuutettu ja Vento päätoimittaja-aikanaan peräti kaupunginhallituksen puheenjohtaja. Nämä seikat ilmenevät kirjasta, vaikka herroja ei ole siihen haastateltukaan.

No mitä sitten?

Kuvitelkaa, jos Lauri Lyly olisi Aamulehden päätoimittaja! Ei. Se ei nykyään oikein kävisi – eikä oikein aiemminkaan, mutta…

Muotovirhe ja musiikkiopisto

Kirjassa on hauska kertomus toimittajan vallankäytöstä. Kaarina Kainulainen oli Kotiseutu-Uutisen Rääkkylän aluetoimittaja. Kunnanvaltuusto käsitteli musiikkiopiston sivupisteen perustamista Rääkkylään. Värttinän ja Kihauksen imussa musiikki ymmärrettiin kunnan vetovoimatekijäksi, mutta valtuusto väänsi ja väänsi. Perustaminen voitti lopulta yhdellä äänellä.

Juttua kirjoittaessaan Kainulainen huomasi yhden valtuutetun äänestäneen sekä puolesta että vastaan, ja ääniä oli tosiaankin yksi enemmän kuin valtuutettuja. Kainulainen kertoi havainnon valtuuston puheenjohtajalle, joka pyysi toimittajaa unohtamaan koko asian. Se ei Kainulaiselle käynyt. Valtuuston puheenjohtaja ja toimittaja löysivät kahdesti äänestäneen valtuutetun peltotöistä. Hän tunnusti äänestäneensä puolesta.

Väärinäänestäjä, valtuuston puheenjohtaja ja Kainulainen vannoivat pellolla valan, jonka perusteella he vaikenivat ylimääräisestä äänestä. Näin Rääkkylä sai opiston sivutoimipisteen, mutta Kainulainen menetti ns. skuupin eli ainutkertaisen jutun.

”Toisessa vaakakupissa olivat totuus ja ammatillinen kunnianhimo, toisessa Rääkkylään perustettava musiikkiopiston sivutoimipiste. Kulttuuri voitti”, Kainulainen kertoo.

Eläväistä tekstiä ja hyvät kuvat

Kahteen ja puoleensataan sivuun mahtuu parikymmentä elämäntarinaa, jotka limittyvät ja lomittuvat mukavasti mediakentän muutokseen. Ja siitä muutoksesta ei ole kenelläkään hyvää sanottavaa. ”Kirjailija Kononen” luonnehtiikin Pekka Puustisen repliikkiä kirjansa synkimmäksi monologiksi, siitä ote: ”Karjalaista viimeksi lukiessani ajattelin, että pari–kolme vuotta vielä tätä, niin eipähän tarvitse lehteä tilata ollenkaan. Jos sisältö on muualla tuotettua, enimmäkseen sairaskertomuksia, ilman yhteiskunnallista ulottuvuutta ja paikallisuutta, eikä edunvalvontaa, niin nämä lehdethän tappavat itse itsensä.”

Konosen teksti on eläväistä kerrontaa. Inkisen kuvat kertovat nykyhetkestä ja arkistokuvat menneestä. Ammattihenkilöitä. Toen perrään on jo toinen pohjoiskarjalainen toimittajapotretti. Ensimmäinen oli lyhyesti Sanomalehtimiehiä. Vajaan kahdensadan ihmisen Pohjois-Karjalan journalistiyhdistys on saanut apua hankkeeseensa Journalistisen kulttuurin edistämissäätiöltä, mikä on tehnyt mahdolliseksi kirjoittajakaksikon työskentelyn.

Suonna Kononen (s. 1971) on Sanomalehti Karjalaisen kulttuuritoimittaja, tietokirjailija ja Huojuva lato -yhtyettä johtava kantrimuusikko. Juha Inkinen (s. 1983) on pohjoiskarjalainen kuvajournalisti, joka työskentelee Karjalaisen kuvatoimituksessa.

Ilkka Vänttinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua