Timo Soini lensi korkealla ja tuli alas ryminällä – Aarni Virtasen elämäkerta avaa tarkasti ”vanhan samurain” poliittista matkaa

04.05.2021

Aarni Virtanen. Kuvat: Topi Chamchoon / Art House

KIRJAT | Timo Soinin ura SMP:ssa ja perussuomalaisten johdossa perataan läpi Aarni Virtasen onnistuneessa elämäkerrassa. Kokoavana esityksenä Soinin urasta teos onnistuu erinomaisesti.

”Virtanen tarjoaa seitsemän selitystä Soinin kyvyttömyydelle vastata Halla-ahon haasteeseen vuosina, jolloin perussuomalaiset hajosivat kahteen kilpailevaan blokkiin.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Aarni Virtanen: Timo Soini populismin poluilla

  • Art House, 2021.
  • 459 sivua.

Poliittisen retoriikan tutkija Aarni Virtasen uutuusteos Timo Soini populismin poluilla (Art House, 2021) on poliittinen elämäkerta nimihenkilöstään, perussuomalaisen puolueen keulakuvana yli 20 vuotta toimineesta miehestä, joka lopulta petti oman puolueensa ja menetti otteensa vallasta.

Opuksen voi halutessaan lukea jatko-osana kirjoittajan edelliselle elämäkerralle Vennamo: mies ja hänen puolueensa (Art House, 2018), joka käsitteli Veikko Vennamoa (1913–1997), perussuomalaisia edeltäneen Suomen Maaseudun Puolueen (SMP) perustajaa ja Soinin poliittista isähahmoa.

Soinista tuli Vennamon henkinen perillinen. Hän päätyi toistamaan esikuvansa virheet. Soini ei osannut pitkän voittoputken jälkeen enää lukea poliittista kenttää ja luopua johtajuudesta. Hän ei pystynyt hyväksymään kipparoimansa puolueen muutosta ja muuttui ennätysajassa sankarista petturiksi loikattuaan perussuomalaisista uuteen eduskuntaryhmään Jussi Halla-ahon noustua uudeksi puheenjohtajaksi.

SMP perussuomalaisten peilinä

Teos kertoo, että Soini kiinnostui jo nuorena politiikasta ja nimenomaan SMP:sta. Puolue oli teini-ikäiselle, kristillisessä ja konservatiivisessa perheessä kasvaneelle nuorukaiselle henkinen koti. Vanhemmat, erityisesti isä, hiukan hämmästelivät poikansa valintaa mutta eivät estäneet puoluetoimintaa. Soini liittyi puolueeseen 16-vuotiaana vuonna 1979. Soinista tuli ajastaan Vennamon perinnön soihdunkantaja, joka oppi poliittisen toiminnan niksit nopeasti.

1980-luvulle tultaessa hallitukseen viimein päätynyt SMP oli yhä enemmän vaikeuksissa. Samalla kun Soinin tähti puolueen sisällä nousi, puolueen suosio laski. Vuonna 1987 hänet noteerattiin ensimmäistä kertaa valtakunnanjulkisuudessa, vuonna 1991 SMP koki eduskuntavaaleissa nöyryyttävän tappion, joka enteili tuhoa.

Jo tuolloin SMP:n kärjeksi yritettiin nostaa pakolaispolitiikka, mutta naula ei vetänyt. Maahanmuuttoon keskittyminen ei luultavasti ollut syrjään vetäytyneen Veikko Vennamon mieleen. Vennamo ymmärsi pakolaisten asemaa, koska oli itse Karjalasta ja käsitti siirtolaisuuden haasteet evakoiden kokemien vaikeuksien kautta. Vennamon ja hänen poikansa Pekan jälkeen seuranneiden riitaisten puheenjohtajakausien myötä SMP hakeutui konkurssiin vuonna 1995, jolloin perussuomalaiset perustettiin. SMP säilyi puoluerekisterissä vielä vuoteen 2003.

SMP:sta puhuminen näinkin paljon on perusteltua siksi, että kyseessä on Soinin ensimmäinen poliittinen koti. Valinta kertoo siitä, millaista politiikkaa hän halusi perussuomalaisissa ajaa: arvoiltaan konservatiivista, perhekeskeistä, kristillistä, pienyrittäjyyttä ja työntekoa helpottavaa mutta sosialismia kaihtavaa.

SMP:n kohtalo ennusti sen mitä myös perussuomalaisille myöhemmin kävi: Vahvan johtajan jättäytyessä sivuun seurasi arvovaltatyhjiö, jossa seuraavat tarjolla olleet pomot edustivat varsin erilaisia arvoja. SMP:n tapauksessa uusia näkemyksiä edusti muun muassa puheenjohtajana hetken toiminut Tina Mäkelä, perussuomalaisissa uuden ajan airut oli tietysti Jussi Halla-aho.

Kummassakin puolueessa eduskuntavastuu synnytti loikkareita, jotka perustivat oman ryhmänsä. Samoin kumpikin puolue syntyi näennäisen romahduksen jälkeen uudestaan. SMP Soinin perussuomalaisina, Soinin perussuomalaiset Halla-ahon perussuomalaisina. Historia on siis pitkä, vaikka teos tekee selväksi, että nykyisillä persuilla ei ole SMP:n kanssa enää juuri mitään tekemistä.

Onnistunut poliittisen lähihistorian katsaus

Kokoavana esityksenä Soinin urasta teos onnistuu erinomaisesti. Virtanen luonnollisesti korostaa kirjoituksensa subjektiivisuutta, mutta on vaikeaa nähdä, kuinka kukaan voisi närkästyä näin paljon eri näkökulmia huomioivasta teoksesta.

Tässä on siis nimenomaisesti kyse henkilöhistoriasta, ei journalismista. Lähteet ovat kattavia perustuen ennen kaikkea Virtasen tekemiin haastatteluihin ja verkkomediassa julkaistuun sisältöön.

Kiinnostavimmat teoksen esittämistä huomioista liittyvät Soinin kyvyttömyyteen kontrolloida perussuomalaisten halla-aholaista siipeä ja mahdottomuuteen hyväksyä, että kansallismieliset eivät ole ”kaapanneet puoluetta” vaan ovat se.

Virtanen pyörittelee mahdollisuutta, että Soinin värväämä umpirasistinen surullisen hahmon ritari, Tony Halme, itse asiassa pelasti puolueen ja määritti sille samalla tulevaisuuden askelmerkit. Halme muutti perussuomalaisten profiilin lopullisesti, koska Soini ei kyennyt tai halunnut laittaa puolueensa uutta tähteä kuriin. Tätä seikkaa entinen puheenjohtaja ole oikein koskaan osannut selittää parhain päin.

On huomioitava, että Soini jatkaa samaa denialismia blogissaan. Kirjan julkaisun jälkeen hän on muun muassa kirjoittanut, että kunnon ihmisten puolueesta pitäisi enää potkia rasistit ulos. On kuin Soini olettaisi, että perussuomalaiset jonain päivänä heräävät huomaamaan SMP-taustansa. Sitä hän ei osaa selittää, miten tai miksi puolueessa selvänä enemmistönä toimiva maahanmuuttokriittinen porukka tarkalleen ottaen savustetaan pihalle.

Soiniin liittyen esitellään myös liuta muita konservatiivisia poliittisia hahmoja. Tärkeänä korostuu mainosmies Jukka Jusula, joka loi Soinin kanssa yhteistyössä hänen julkisuuskuvansa. Toisena nostetaan esiin Raimo Vistbacka, joka oli ensimmäinen perussuomalainen kansanedustaja hypättyään kuilun partaalla olleesta SMP:sta vasta perustettuihin persuihin.

Vistbacka piti omalla panoksellaan niin SMP:ta kuin perussuomalaisia pitkään pystyssä, mutta ei halla-aholaisissa herättänyt juuri minkäänlaista kiinnostusta tai vastakaikua. Hän sai erityisesti puheenjohtajan vaihdon jälkeen osakseen pikemminkin halveksuntaa. Olihan hän Soinin ja Jusulan ohella puolueen ”eliittiä”, josta haluttiin kiihkeästi eroon.

Normaalisti samaan eliittiin nostettu AY-mies Matti Putkonen jää teoksessa hieman vähemmälle huomiolle. Johtuneeko siitä, että hän on ainoana näistä herroista jatkanut toimimista perussuomalaisissa?

Seitsemän syntiä

Teoksen painotus on poliittisessa toiminnassa. Suomalaiselle politiikalle tyypillisten kirjoittamattomien sääntöjen mukaisesti Soinin perhe-elämä jätetään käsittelemättä tyystin.

Mukaan mahtuu paljon asiaa, joka on saattanut vuosikymmenten mittaan unohtua. En esimerkiksi muistanut perussuomalaisten perustamisessa mukana olleen Kari J. Bärlundin kavaltaneen puolueen rahoja 145 000 euron edestä. En myöskään sitä, että valpasvainuinen populisti Soini kannatti perustuloa 1990-luvun lopussa. Lieneekö hän luopunut politiikassaan sen ajamisesta, koska kannattajakunnalle tällainen puhe olisi kuulostanut liiaksi sosialismilta? Sittemmin perustulon puolestapuhujiksi ovat profiloituneet nimenomaan vihreät ja vasemmistoliitto.

Erikoisimmista päästä teoksessa ovat esiin nostetut Soinin väitteet, joiden perusteella hän oli useasti tarjonnut Halla-aholle puolueen puheenjohtajuutta. Halla-aho on vuorostaan kiistänyt tämän jyrkästi. Vaikea tähän on näin maallikonkaan uskoa, vaikka esimerkiksi toimittaja Risto Uimosen mukaan on ei ole selitettävissä, miksi Soini olisi tässä asiassa valehdellut.

Jaa-a, aika mysteeri. Miksiköhän poliitikko yrittää selittää asiat itselleen parhain päin? Erityisesti kun Soinin taktiikka on aina ollut kääntää puolueen voitot omaksi kaukoviisaudekseen.

Yhtä kaikki, Virtanen tarjoaa seitsemän selitystä Soinin kyvyttömyydelle vastata Halla-ahon haasteeseen vuosina, jolloin perussuomalaiset hajosivat kahteen kilpailevaan blokkiin. Lukija saa päättää pitääkö niistä mikään vaiko peräti useampi paikkansa:

  1. Idealistina Soini ajatteli kykenevänsä kontrolloimaan halla-aholaisia ja saamaan heidät puolelleen.
  2. Machiavellistina Soini koki voivansa hyötyä Halla-ahon maineesta ja pystyvänsä pitämään tämän ruodussa, mutta yritys menikin pieleen.
  3. Kaikki oli suurta sattumusten summaa, kiireessä Soini ei tajunnut vaaraa ennen kuin oli liian myöhäistä.
  4. Soini ja Halla-aho loivat koko ajan erillistä politiikkaa, ja puoluejohtaja yllättyi aidosti kilpailijansa vetovoimasta.
  5. Halla-ahon saaminen mukaan oli vain yksi taitavan pelurin metodi kasvattaa puolueen suosiota, mutta yllätyksenä tuli, että värvätty oli pelurina vielä taitavampi.
  6. Soini otti puoluetta kasvattaakseen tietoisen riskin, joka riistäytyi hallinnasta tulipalon lailla.
  7. Perussuomalaisia voi katsoa kuin yritystä, jolloin Halla-aho keksi Soinia paremman myyntivaltin kohoten nopeasti puolueen ykkösmyyjäksi.

Seuraavaa kommenttia ei esitä Virtanen vaan minä: on syy mikä hyvänsä edellä mainituista ”synneistä”, jokaisen takana on klassisista kuolemansynneistä salakavalin, ylpeys.

Erityisesti kirjan loppuvaiheilla rivien välistä nousee esiin kaksi tärkeää piirrettä, kun hyvä paimen kipuilee yhä enemmän laumansa kahtiajaon kanssa.

Ensin erottuu Soinin kykenemättömyys nähdä maahanmuuttovastaisuuden olevan hänen puolueensa merkittävimpiä sisältöjä. Toisena pistää silmiin vastentahtoisuus myöntää sosiaalisen median tärkeä rooli politiikassa, vaikka perussuomalaiset oli tiukasti kiinni nettisivuajassa. Kumpikin kompastuskivistä oli esillä jo vuonna 2007 puolueen saatua voiton eduskuntavaaleissa.

Toisin kuin aiemmin keväällä kritikoimassani Simon Elon elämäkerrassa, Hommaforumia ei ohiteta häpeätahrana, josta on parempi vaieta. Virtanen nostaa esiin Hommalla 2009 käytyjä keskusteluja, joissa Soinia kuvataan vähemmän mairittelevin sanankääntein:

”– – Hommaforumilla väitettiin moneen otteeseen, että Soini oli opportunisti, joka pyrki vain käyttämään Halla-ahoa ja tämän äänestäjiä poliittisesti hyväkseen. Internetissä alettiin kehittää kilpailevaa narratiivia ja tulkintaa Halla-ahon ehdokkuuden epäämiselle. Hommaforumin keskustelijat arvioivat tulevaisuutta: millainen puolue voisi olla ja miten Soinille voisi puheenjohtajana käydä.”

Ulkopuolisten silmissä perussuomalaiset profiloitui ”rasistipuolueeksi” jo Halmeen ajoista lähtien. Että puheenjohtaja itse eli tämän suhteen denialismissa vuosikaudet kertoo hänestä henkilönä jotain. Mitä se ”jotain” sitten on, on eri asia.

Ei-niin-korvaamaton johtaja

Soinista puhutaan teoksessa monien muiden suilla hyvin karismaattisena. Hän tuntuukin pitäneen itseään korvaamattomana perussuomalaisten menestyksen kannalta. Hänen retoriikassaan toistuu läpi elämäkerran ”edestä johtamisen” ajatus, jossa puolueen kasvot pistää itsensä täysillä likoon, koska ei usko joukkueensa muuten selviävän. Uskon, että tämä liittyy Soinin käsitykseen siitä, mitä populismi on: ihmisten kohtaamista.

Halla-aho kävi suoraan tätä vastaan nostamalla netissä esiin useita muita kanssaan samoin ajattelevia. Periaatteessa hän teki tässä sen työn, jonka Soinin olisi puolueen edun vuoksi pitänyt tehdä.

Soinin presidentinvaaleissa saama verrattain alhainen kannatus vihjaa, ettei perussuomalaiset nojannut vain pomoonsa. Voidaan huomioida, että sama on sittemmin toistunut. Jos gallup-kyselyt pitävät paikkansa, kenestäkään persuissa ei tuskin ole tulossa seuraavalla kerralla presidenttiä, vaikka erityisesti Halla-ahon ympärille on muodostunut kulttimainen suosio. Kultti ei kuitenkaan ilmene kansansuosiona samalla tavalla kuin esimerkiksi Sauli Niinistön tai Sanna Marinin tapauksessa. Tämä vihjaisi siitä, että perussuomalaisia äänestetään puolueen teemojen, ei henkilöiden vuoksi.

Soini kävi politiikkaa EU-vastaisella populismilla. Se on kelvannut perussuomalaisille myöhemminkin, mutta toisenlaisista syistä. Soinille EU oli tavallisen kansalaisen taskuilla käyvää eliitin kotkotusta. Silti hän myönsi myöhemmin usein, ettei unionista lähteminen ole mahdollisuus, mikä on saattanut tulla monelle puoluetta äänestäneelle yllätyksenä. Nykypersuille EU näyttäytyy liberalismin kehtona, joka tulisi pyrkiä muuttamaan sisältä käsin toisenlaiseksi. Jos et voi voittaa heitä, liity heihin.

Virtanen tiivistää Soinin henkilökohtaiseksi häviöksi osoittautuneen hallituskauden seuraavasti:

”Yhtäältä voidaan ajatella, että poliittinen ja varsinkin politiikan luonteen voimakas muutos ajoivat Soinin ohi. Soini oli suurten rakenteellisten muutosten pyörteessä, mutta hänen analyysinsä poliittisesta tilanteesta ei ollut riittävän syvä eikä uudistunut merkittävästi omien kritiikkiä kohdattuaan. Toisaalta odotukset perussuomalaisten kentällä olivat vuoden 2015 tilanteessa erittäin kovat. Hallituksessa ollessaan puolue ei onnistunut tavoitteissaan. – –”

Jytkyttelijän perintö

Soinin teoksessa luetellut poliittiset saavutukset ulkoministerinä ovat jokseenkin tavanomaiset, sisäpolitiikan saralla SMP:sta muistuttavat – kuten pyrkiessään helpottamaan pienituloisten rahanansaintaa – mutta eivät muistettavat.

Virtanen tiivistää Soinin uran niin, että kun tämä oli jo vuosikymmenien ajan tehnyt töitä päästäkseen käyttämään valtaa ja viimein päässyt siihen kiinni, puolueen suosio alkoi laskea tuoden voiton makeuteen karvautta.

Soinin suurin perintö saattaa olla, että hän valtavirtaisti kansallismielisiä hyysäämällä äärioikeistolaisen diskurssin, joka on vallannut osan mediatilasta. Se ei varmasti ollut hänen tarkoituksensa.

Myöhemmällä urallaan Soini on jäänyt paitsioon kirjoittamaan kryptisiä vihjailuja blogiinsa sekä kirjoja, kuten nopeasti mediahuomiosta kadonneen pamfletin Populismi (Pole-Kuntatieto, 2020) ja tänä vuonna Otavalta ilmestyvän omaelämäkerran, joka yrittää takuulla selittää parhain päin jotkut Virtasen kirjassa esiin nostetut neron heikkoudet – ja jättänee kokonaan huomiotta jotkut toiset.

Soinilla ei ole ollut uskallusta astua uudestaan poliittisille areenoille, vaikka hän on hitaasti pyrkinyt rakentamaan itsestään kuvaa vanhana valtiomiehenä ja asiantuntijana. Mahdollisesta uudesta puolueesta hän on esittänyt joitain vihjailuja. Mitään konkreettista ei ole tapahtunut.

Tehtävä maineen palauttamisessa on vaikea, sillä vaikka Soini ei alle 60-vuotiaana ole kovin vanha osallistumaan politiikkaan, onnistui hän tekemään itsestään mahdollisesti Suomen halveksituimman poliitikon. Muut puolueet haluavat mieluiten unohtaa loikkariksi profiloituneen entisen tähden, vanhassa puolueessa suhtautuminen ei Virtasen teoksessa esitettyjen näkemysten perusteella ole kovin mairitteleva, kansalaisten näkemys tulee selväksi jokaisen Soinista tehdyn verkkouutisen kommenteissa.

Soinille on käynyt esikuvaansakin heikommin: Veikko Vennamo katkeroitui vasta vanhemmalla iällä toimien puolueensa taustalla pitkään edes jonkinlaisena mielipideauktoriteettina. Soini suistettiin vallasta yhdellä iskulla, ja ”vanhaksi samuraiksi” itseään mieluusti tituleeraava mies viimeisteli työn tekemällä poliittisen seppukun. Katkeruutta hän ei ole myöntänyt, mutta sielussa luultavasti jäytää.

Populismin poluilla tallailleesta, omaan valtaansa käpertyneestä Iivisniemen jytkyukosta tuli poliittinen raato, joka huutelee puskista mielipiteitä, joille ei ole enää tilausta. Kaikessa tragikoomisuudessaan tällainen Ikaroksen lento on politiikkana tunnetun teatterin lahja kansalaiselle, joka haluaa nauraa herroille. Tällainen paheksuttu herra Soinistakin lopulta kehkeytyi. Herroista onkin hyvä kirjoittaa sellaisia taidokkaita tietokirjoja, jollainen Virtasen teos kiistatta on.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This