Juorukirja politiikan maailmasta – Arviossa Simon Elon Poliittiset mustelmani

18.02.2021

Kuva: Mikko Lamberg

KIRJAT | Simon Elon ja toimittaja Juha-Pekka Tikan kirjoittamat Elon poliittiset muistelmat on sujuvasti luettava mutta onttouttaan koliseva juorukokoelma, joka ei kerro ajan uutisointia seuranneelle juuri mitään uutta.

ARVOSTELU

2 out of 5 stars

Simon Elo & Juha-Pekka Tikka: Poliittiset mustelmani

  • Minerva, 2021.
  • 360 sivua.

Ensimmäiseksi kehut. Juha-Pekka Tikka ja Simon Elo kertovat tarinan jaarittelematta. Monien viime vuosina julkaistujen suomalaisten poliittisten teosten Poliittiset mustelmani (Minerva, 2021) kirjan lukee yhdessä hujauksessa. Kieliasu on pääosin siistiä, virkkeet ytimekkäitä ja toteavia.

Toinen tärkeä kehu on, että varsinaiseen asiaan eli perussuomalaisen puolueen hajoamiseen mennään nopeasti. Nykyisin kokoomuksessa vaikuttavan Elon ja monen muun kansanedustajan lähtö perussuomalaisista Jussi Halla-ahon noustua puheenjohtajaksi on yksi viime vuosien poliittisista skuupeista ja Juha Sipilän epätasaisen pääministerikauden kenties muistettavin hetki.

Seurauksena syntyi Uusi vaihtoehto, sittemmin Sininen tulevaisuus, joka katosi vingahtaen eetteriin seuraavissa vaaleissa ja on nykyään pienpuolue. Loikanneet kansanedustajat ovat brändänneet itseään uusiksi kuka mitenkin. Sampo Terho ryhtyi kirjailijaksi, Jari Lindström teki omaelämäkerran, Jussi Niinistöstä tuli Kannuksen kaupunginjohtaja, Tiina Elovaara jätti politiikan ja siirtyi viestintään…

Persujen ympäriltä on kirjoitettu monta muutakin teosta viime vuosina. Niiden jatkoksi Elo on julkaissut sopivasti kuntavaalien alla oman näkemyksensä tapahtuneesta. Muutaman vuoden ajanjaksosta on nyt ilmestynyt niin monta teosta, että jonkinlaisen kokonaiskuvan rakentaminen alkaa olla mahdollista politiikkanarkkarille.

Käsien pesua

Teoksen rakenne on yksinkertainen. Ensimmäinen kolmannes kuvaa Eloa henkilönä ja kulkua politiikkaan, toinen perussuomalaisten hajoamista, kolmas sen jälkiseurauksia.

Välistä löytyy ilmeisesti Tikan tekemiä lyhyitä haastatteluita muutamilta Elon läheisimmiltä työtovereilta. Nämä tekstinpätkät ovat kehuissaan aavistuksen kiusallisia, mutta samalla ne antavat kaivattua perspektiiviä sanottuun eivätkä kaihda kritiikkiäkään.

Tekstiin on myös ripoteltu sitaatteja Tolkienista Proustiin. Osa tuntuu Elon lukeneisuudelta ja loput vain näppärän sitaatin poimimiselta sopivaan tarkoitukseen.

Arkista poliittista työtä kuvataan selkeäsanaisesti ja aihetta tuntemattomalle valaisevasti. Joistain asioista voi olla myös perustellusti eri mieltä. Hyvänä asiana Elo kuvaa esimerkiksi eduskunnassa tv-kameroiden paikalla ollessa käydyt nokkapokat. Toisinkin voi ajatella. Sanankalistelut ja mustavalkoiset retoriset sivallukset ovat tehneet politiikasta typerämpää ja laskeneet eduskunnan arvoa kansalaisten silmissä entistä enemmän.

Kiintoisaa on, kuinka vähän teos itse asiassa edes kertoo Elosta. Siitä tunnistaa hänen oman äänensä, mutta pääosin se kuvaa politiikan maailmaa ikään kuin ylhäältä päin asettamatta kertojaansa pääosaan. Monin paikoin – paitsi kun pitää taputtaa itseään selkään – Elo on kuin sivustakatsoja.

Teoksen tyyliin kuuluu etäännytys omista virheistä. Takakannessa mainittuja henkilökohtaisia uhrauksia käsitellään lopulta pintapuolisesti. En voi täysin moittia tästä, sillä Elo ja Tikka ovat kirjoittaessa ymmärtäneet tärkeän asian: Simon Elo on paljon vähemmän kiinnostava kuin se tapahtumasarja, johon hän osallistui.

Omien mokien sivuuttaminen tai vähättely kertoo kyvyttömyydestä ottaa vastuuta menneisyytensä näkemyksistä. Teoksessa paheksutaan uutta netissä syntynyttä perussuomalaisten linjaa, mutta alussa mainitaan Elon kirjoittaneen itsekin Hommafoorumille kaikenlaista. Selkoa näistä omista kirjoituksista ei tehdä. Miksiköhän? Muutamat muutkin hävettävät asiat kuitataan ”synteinä”, jotka on itselle prosessin jälkeen anteeksi annettu poliitikoille tyypilliseen ”olen tehnyt rauhan itseni kanssa” -tapaan. Omien näkökulmien pehmenemistä ja aikuistumista toistellaan kirjan sivuilla useaan otteeseen.

Joku voisi kertoa Elolle, ettei virheissä ole kyse siitä, etteikö ihminen antaisi itselleen anteeksi. Ihmisen mieli – ja moni terapiabisnes – on rakennettu siten, että itselleen armeliaisuuden osoittaminen on yllättävänkin helppoa. Kyse on siitä, miltä virhe näyttää toisten silmissä. Virheet on saatava anteeksi muilta, on kyseessä politiikka tai oma elämä.

Tylsiä juoruja ja epäonnistumisen kaari

Elämäkerralliset elementit jäävät taustalle, kun joissain luvuissa teos muuttuu fasismin vastaiseksi pamfletiksi ja Elon omaksi apologiaksi. Välissä kerrotaan pieniä ilkeitä juoruja, jotka eivät kuitenkaan yllätä lukijaa. Esimerkiksi europarlamentaarikko Teuvo Hakkaraisen alkoholismia kuvataan ”julkiseksi salaisuudeksi”.

Jospa kuitenkin tiputettaisiin se ”salaisuus” pois, sillä asia oli kaikille politiikkaa seuraaville ilmiselvä Hakkaraisen ensimmäisestä työpäivästä eduskunnassa alkaen. Yhtä suuri – tai siis pieni – yllätys on Sebastian Tynkkysen kutsuminen teoksessa julkisuudenkipeäksi.

Toisaalta toistaitoisen Hakkaraisen yllyttäminen puhumaan julkisesti seksuaalirikollisten kuohitsemisesta on Elon mielestä hassu läppä, jonka huvittavuudesta kehtaa paukutella henkseleitä.

Tällaisella halvalla perussuomalaisiin kohdistuvalla naljailulla pyritään viemään huomiota pois siitä, etteivät kansalaiset antaneet sinisille koskaan anteeksi loikkaa vanhasta puolueesta. Persuille se oli tragediaa, muille komiikkaa. Elo väittää teoksessaan, että kyseessä olisi ollut Timo Soinin korkeintaan nimellisesti siunaama tempaisu, jonka masinoi niin sanottu nuorempi polvi. Kansalaiselle koko juttu näytti ministeri-Audiinsa tykästyneen Soinin juonimalta avoimelta haistattelulta Halla-aholle.

Elo ja Tikka avaavat kiitettävän hyvin sitä, millainen ajattelu johti sinisten (tuolloin Uuden vaihtoehdon) irtoamiseen emopuolueesta. On myös selvää, että poliitikot osasivat arvata siitä seuraavan poliittisen uran saaman kolauksen, jopa tuhoutumisen. Syy sinisten suosion kääntymiseksi alaspäin tapahtumien jälkeen vieritetään kuitenkin Lauri Nurmen Perussuomalaisten hajoamisen historia -kirjan (Into, 2017) syyksi.

Mitään muuta Nurmen kirjasta ei onnistuta kritisoimaan kuin sitä, että sen mukaan sinisten irtautuminen perussuomalaisista olisi ollut paljon ennalta suunnitellumpaa kuin todellisuudessa oli. Elon ja Tikan mukaan suunnitelma syntyi paljon hätäisemmin ja nopeammin. Teoksen tulkinnan mukaan Nurmen väitteet olisivat kuitenkin ehtineet vahingoittaa sinisiä ja estäneet kansanedustajien saamisen eduskuntaan.

Kumpaa uskoa? On ilmiselvää, että entisten sinisten täytyy joka tapauksessa kiistää suunnitelmallisuus, sillä se näyttäisi julkisuudessa karmealta vehkeilyltä. Toisaalta Nurmen tietolähteiden erheellisyys on varsin mahdollista.

Kansalaisen kannalta tämä on silti hiusten halkomista. Äänestäjä ei juurikaan punnitse, onko yllätysliike tapahtunut vuoden vai viikon harkinnan jälkeen – huonolta häviöltä se näyttää joka tapauksessa. Paljon merkityksellisempiä ovat Nurmen kirjassa esitetyt huomiot politiikan kulissien takaisista jakolinjoista ja klikeistä, joita Elokaan ei kiistä, päinvastoin.

Siniset epäonnistui kaikesta huolimatta täydellisesti tavoitteissaan. Suomalaiseen kansanluonteeseen yksinkertaisesti kuuluu, ettei loikkareita katsota hyvällä, minkä lisäksi puolueen oma sanoma oli hakusessa.

Samoin toteaa myös Poliittisissa mustelmissa haastateltu Petteri Orpo. Hän on oikeassa sanoessaan, että siniset ei menestynyt, koska sillä ei ollut omaa identiteettiä.

Jatkoksi voisi todeta, että Elon, Soinin ja muiden näkemys perussuomalaisista on ollut alusta asti virheellinen. Elo puhuu halla-aholaisista teoksessa jatkuvasti puolueen silloisena vähemmistönä. Olen eri mieltä, ja niin näyttävät olevan nykyiset kannatusluvutkin. Etnonationalismi – paikoin jopa avoin fasismi – oli ollut jo vuosia puolueen selkäranka ja maltillinen konservatismi vähemmistöä kaikkialla muualla paitsi puolue-eliitissä. Poliittista harjausta ei tehty, koska tiedettiin sen kostautuvan äänestäjien menetyksenä.

Tämä on todellisuus, jota Elo ja kumppanit eivät suostu kohtaamaan. Pienemmän puolella oleminen merkitsee monille paljon vähemmän kuin fantasia voimasta. Tätä fantasiaa perussuomalaiset kaupitteli avoimesti jo Soinin puheenjohtajakausilla.

Pohjimmiltaan tekopyhää

Lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta ilmiselvintä, jonka Elo myöntää, mutta jota ei käsittele lainkaan, vaikka samalla vertaa nykyisiä perussuomalaisia suoraan kansallissosialisteihin: ”maltilliset konservatiivit” ovat mahdollistaneet perussuomalaisten nykyhetken.

Vaikka äärioikeisto on perinteisesti vasemmiston ja liberalismin vihollinen, on sen nousu ollut yleensä oikeistolainen trauma. Maltilliset konservatiivit eivät kuitenkaan kovin usein kysy itseltään, miten he mahdollistivat äärinäkemysten etenemisen. Sen sijaan asia lakaistaan maton alle. Elon teos ei ole tähän sääntöön poikkeus.

Yksikään entisten sinisten antama lausunto tai kirjoittama teksti ei ole vastannut kysymykseen: Miksi leikitte tulella? Eli kuinka Timo Soinin kaltainen populismin kuin omat taskunsa tunteva persoona saattoi kuvitella voivansa hallita internetissä kehittynyttä poliittista uusoikeistoa, joka lopulta valtasi hänen puolueensa demokraattisin keinoin ja Soinin omia aseita käyttäen?

Kuvaavaa on, että Timo Suuri jää Elon ja Tikan teoksessa täysin kritiikittä, vaikka piiskan antamiseen olisi aihetta. Soini on toistellut, ettei populismi ole rasismia tai fasismia, samaa hokee Elo. Ne eivät ole yksi yhteen sama asia, mutta tämän hokeminen väistää oikean ongelman. Kuka tahansa historiaa tunteva tietää, ettei oikeistopopulismi, ja usein myöskään vasemmistopopulismi, ole käytännössä koskaan onnistunut pitämään ääriajattelua poissa liepeiltään. Tasapainoilu fasismin ja populistisen öyhöttämisen välillä on hiuksenhienoa.

Populismin kielenkäyttöön kuuluu kärjistäminen, jolla isketään vyön alle. Se antaa roskaväelle luvan parjaamiseen ja aggressioon. Kuka tahansa jotain toista poliittista näkökantaa edustava ihminen olisi voinut kertoa tämän Soinille ja hänen seuraajilleen. Ja usein myös kertoi.

Tosin monillehan politiikka on pelkkää kyynistä irtopisteiden keräämistä. Elo vakuuttaa, että näin ei hänen kohdallaan ole ja nostaa esimerkiksi juuri sinisten irtautumisen perussuomalaisista. Sanomatta jää, että politiikan jakolinjat muodostuvat usein myös persoonien, henkilökulttien ympärille, eikä kaikessa ole aina kyse silkasta syvästä vakaumuksellisuudesta. Timolaiset vain valitsivat eri johtajan kuin jussilaiset – ja hävisivät.

Loppujen lopuksi kyseessä on kohtuullisen tekopyhä teos, jossa lyhyeksi jääneen uran vallan huipulla tehnyt poliitikko kertoo elämänsä ainoasta jännittävästä sattumuksesta ennalta-arvattavalla tavalla.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua