Kuvat: Warelia / Wiki Commons
KIRJAT | Timo Airaksinen puolustaa eutanasiaa ja vanhuksia ja haukkuu epäröivät lääkärit ja poliitikot. Pidäkkeetöntä tekstiä on nautinto lukea, mutta kirjan tyly loppupäätelmä ei lohduta lukijaa.
”Minä surin neljä pitkää vuotta, mutta hulluksi en sentään tullut. Miten suruani käsittelin, sitä en kerro.”
ARVOSTELU

Timo Airaksinen: Hyvä kuolema – Opas eläville
- Warelia, 2026.
- 214 sivua.
”Tämä teos on toinen osa elämäkertakirjasarjaani, nimittäin se osa, joka pitää kirjoittaa etukäteen”, Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen ilmoittaa kansiliepeessä. Hyvä kuolema – Opas eläville (Warelia, 2026) on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Millaista oli? -kirjalle – joka sekin päättyy kuolinvuoteelle. Matti Kuuselan arvion kirjasta voit lukea tästä.
Vuosi sitten oltiin yliopistomaailmassa, mutta nyt täysin tuon paljon suuremman ja lopullisen kysymyksen eli kuoleman äärellä. Siihen valmistautuminen kannattaa aloittaa ajoissa, neuvoisi sekä pastori että filosofi. Timo Airaksinen on ottanut tehtävän kiitettävästi vastaan.
Lähtökohdat ovat tietysti hyvin erilaiset. Pastori tai saarnaaja lupailee ikuista elämää taivaan valossa, Airaksinen ei. Ajattelunsa hän paaluttaa heti alussa, ja sen mukaan mennään:
”Minusta kuolema on todellinen ja lopullinen. Jos kuolema ei ole lopullinen, mikä sitten olisi?…Kuolemaa ei ole ei ole mahdollinen totuus. Ja siihen sitä on sitten vain pakko alistua.”
Tai:
”Elämä on vain jakso kahden äärettömän tyhjyyden välillä, jotka ovat ennen ja jälkeen kuoleman.”
Lääkäreitä pitkin korvia
Timo Airaksista on aina nautinto lukea. Mies on syntynyt vuonna 1947, ja Kätilöopistolle (?) taisivat jäädä häveliäisyys ja loppu itsekritiikkikin.
Kuten aikaisemmin, Airaksinen roimii surutta sekä itseään että muita. Tässä kirjassa näitä muita ovat lääkärikunta, poliitikot, sotalaitos, päättäjät ja sekalainen seurakunta ikuisen elämän kauppiaita.
Lääkärin pahin puute on taito olla aidosti kohtaamatta kuolevaa potilasta ja hänen omaisiaan. Tämän Airaksinen kertoi luennolla myös lääketieteen opiskelijoille:
”Lääkärinplantut tuijottivat minua kuin sika pohjantähteä…Niiden vakiope, nainen, istui etupenkissä, enkä ole koskaan nähnyt kenenkään vihaavan minua niin kuin tuo lääkäri minua vihasi.”
Aivan erityisesti filosofia riepoo kieltävä suhtautuminen armokuolemaan eli eutanasiaan:
”Oletetaan neliraajahalvauspotilas, joka perustellusti tahtoo kuolla. Hän ei kykene surmaamaan itseään, joten hän saattaa vaatia itsensä surmaamista. Hän pyytää ja siis vaatii itselleen viimeistä palvelusta, koska ei itse pysty. Miksi tämä oikeutettu vaade evättäisiin?”
Vähän vääriä neuvoja
Airaksisen perusolettama on jokaisen yksilön ehdoton oikeus omaan kehoonsa ja elämäänsä. Jaan täysin tämän ajatuksen, myös eutanasian sallimisen osalta.
Pohjimmiltaan eutanasia on laupeudentyötä, filosofi muistuttaa. Hän uskoo, että vanhassa talonpoikaiskulttuurissa asia hoidettiin vähin äänin painamalla tyyny kipuilevan vanhuksen kasvoille.
Itse en ehkä kuitenkaan jakaisi kirjassani hirtehisiltä kuulostavia ohjeita itsemurhaa hautoville: ”Älä toimi niin, että lähimmäisesi kohtuuttomasti järkyttyisivät ruman ruumiin nähdessään.” Tai: ”Jäähyväiskirje on parasta suunnitella jo etukäteen suurella huolella.”
Tässä liikutaan niin herkällä alueella, että parempi jättää neuvomatta.
”Varmuuden vuoksi on hyvä estää kaikki itsemurhat, jos vain pystyy”, filosofikin myöntyy.
”Vanhat kärsivät turhaan”
Timo Airaksinen näkee Suomen henkisesti köyhänä, kulttuurittomana, takapajuisena, konservatiivisfanaattisena ja piiloteokraattisena maana. Tässä ilmapiirissä ja todellisuudessa eutanasian kaltaista, henkilökohtaiseen itsemääräämisoikeuteen liittyvää kysymystä ei pystytä ratkaisemaan millään.
”…eutanasian hyväksymisen vaikeus on osa vanhojen etujen ja toiveiden systemaattista laiminlyöntiä Suomessa. Lääkärit kiusaavat turhilla hoidoilla ja valittelevat järjestelmämuutoksen hankaluutta. Eduskunnassa ollaan pää pensaassa… Vanhat kärsivät turhaan, mutta siihenhän on Suomessa jo totuttu.”
Filosofi neuvoo jokaista laatimaan oman hoitotahtonsa hyvissä ajoin ja pää selkeänä. Toinen tärkeä asiakirja on edunvalvontavaltakirja. Niillä voi vaikuttaa edes vähän itseä koskeviin päätöksiin ja tekoihin senkin jälkeen, kun ihminen ehkä on menettänyt kontrollin omaan elämäänsä.
”Mutta sosiaalipolitiikka ei valehtele vaan avoimesti hylkii, sortaa ja vainoaa vanhaa ihmistä. Lukittuna kotiinsa kuin vankilaan hänelle toimitetaan sianruokaa postilaatikosta ja lääkkeet päälle. Kukaan ei muista, kukaan ei välitä – kuolkoon kun kuolee… Elä terveesti, niin elät vanhaksi, on tämän ansan motto.”
Maailma jatkaa kuitenkin
Kaikki tähän asti on kuitenkin vasta valmistelua. Entä se pääasia, se pimeä, ahdistava ja kasvoton kuolema?
”…minun on nykyään vaikea olla ajattelematta oman elinaikani rajallisuutta ja lähtötapaani, oli tämä sitten miten turhaa ja tuskallista tahansa.”
Airaksinen myöntää, että yksi ristiriita kiusaa yhtä lailla uskovaa kuin ateistiakin: vaikka minä persoonana katoan, muu maailma jää ennalleen ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Korkeintaan elämme hetken muiden muistoissa, ja pian sekin on ohi.
Kuolema kosketti Airaksista itseään vahvasti vuonna 2006, kun hänen vaimonsa menehtyi pitkän sairauden jälkeen.
”Minä surin neljä pitkää vuotta, mutta hulluksi en sentään tullut. Miten suruani käsittelin, sitä en kerro. Jokainen hoitakoon surunsa tavallaan, vainaja kun ei välitä.”
Siedä oma kauhusi
Vaikka Timo Airaksinen osoittaa ymmärrystä kristinuskon ja muiden uskontojen opeille kuoleman jälkeisestä elämästä ja jälleennäkemisestä rakkaiden kanssa (”kaikki mahdollinen lohtu on tärkeää”), hän lopulta hylkää tällaiset selitykset mahdottomina. Itse asiassa hän löytää ateismin ja uskontojen eron juuri tästä:
”Ateismi ei ole uskontoa, koska ateismi ei ole ihmisen kuolemankauhun vanki… ateismi merkitsee vapauttavaa apatiaa (tunteettomuutta) kuoleman uhan edessä – mihin uskonnot eivät koskaan pysty.”
Filosofin ohje kuoleman edessä onkin lopulta lyhyt ja varsin tyly: ateistin pitää vain sietää oma kuolemankauhunsa. Hattu päästä hänelle, joka tuntemattoman edessä noin helpolla selviää.
Parempia vai ei?
Luokittelen itseni agnostikoksi. Pidän kuoleman jälkeistä elämää mahdollisena, joskaan en kovin todennäköisenä. Varmaa minusta on, että mahdollinen todellisuus rajan toisella puolella olisi jotakin aivan erilaista ja odottamatonta verrattuna siihen, mitä meille missään ja koskaan on opetettu.
Timo Airaksisen hienossa kirjassa minua kiusaa sama perusolettama, joka usein tulee esiin ateistikirjoittajien teksteissä: että ateistit olisivat jotenkin parempia ihmisiä kuin uskovat. Airaksinen itse sanoo tämän hyvin suoraan.
Uskonnon nimissä tunnetusti on saatu aikaan paljon pahaa, joskin aika lailla hyvääkin. Sama pätee ateismiin, samanlaisia ihmisiä kun olemme. Siksi ihmisten laittaminen minkäänlaisiin paremmuusjärjestyksiin on riskialtista puuhaa, vaikka kuinka olisi puolensa valinnut.
Sitä paitsi: mitä väärää siinä on, jos joku saa uskonnosta tukea ja lohtua elämän ja kuoleman kysymyksissä eikä sen varjolla aiheuta pahaa oloa tai tee vääriä tekoja muille eikä itselleen? Jos kaikki sitten kuoleman tullen onkin ollut harhaa, so what? Ihmisen elämä ja kuoleman odotus on ainakin ollut hieman kevyempi taakka kantaa, eikä se ole ollut keneltäkään toiselta pois.
Airaksinen päättää kirjansa sanoihin: Kynttilän sammuttua pimeys.
Toimittaja päättää kritiikkinsä sanoilla: Kynttilän sammuttua pimeys?
Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mitä nyt pientilallinen voisi metsätilkustaan ymmärtää? Arviossa Teemu Kaskisen Yö ja usva
KIRJAT | Yö ja usva -romaanissa kirjailija Teemu Kaskinen astuu metsäntutkijoiden salaseuroihin, noihin ukkojen jaarittelumoottorilla käyviin konjakintuoksuisiin palavereihin.
Mariana Enriquez tarjoaa tasaista yhteiskunnallista kauhua – arviossa Aurinkopaikka hämärille tyypeille
KIRJAT | Argentiinalaistähden novellikokoelman uusgoottiset kertomukset ovat parhaimmillaan teräviä mutta muistuttavat liikaa toisiaan.
Postia maallikkosaarnaaja Aku Rädylle – arviossa Minna Kettusen Kirjeitä sielunhoitajalle
KIRJAT | Kirjeitä sielunhoitajalle perustuu pohjoissavolaiselle maallikkosaarnaaja Aku Rädylle 1920–1960-luvuilla lähetettyihin kirjeisiin.
Facebook-paljastuskirjaa lukiessa ei pöyristymiselle tule rajaa – arviossa Edesvastuutonta väkeä
KIRJAT | Mikäli Sarah Wynn-Williamsin koukuttavaa ja hyvin kirjoitettua teosta on uskominen, löytyy Facebookin johdosta ihmisistä itsekkäimmät.




