Sydänten piispa on moniääninen muistelmateos Irja Askolan tiestä Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi piispaksi

Kuvat: Veikko Somerpuro / Tammi

Sydänten piispa Irja Askola -kirjan (Tammi, 2022) nimen taustalla ovat ystävien ja tuttavien luonnehdinnat piispa Irja Askolasta helposti lähestyttävänä persoonana, kuuntelevana kanssakulkijana ja kokemusten tulkitsijana. Kyse on toisesta Irja Askolan elämää kartoittavasta teoksesta (viime vuonna ilmestyi Anne Mattssonin kirjoittama ja Kirjapajan kustantama teos Irja Askola, elämäkerta; lue arvio täältä), nyt tarkasteltavana olevassa teoksessa fokus on selkeästi piispan virassa.

Kirjan rakenteesta on löydettävissä kolme ajallista tasoa: aika ennen piispan virkaa, aika piispana ja aika piispuuden jälkeen. Aluksi esitellään tulevan piispan elämänkulkua lapsuudesta teologian opintoihin ja työuran alkuun. Tämän jälkeen tarkastelun fokus siirtyy piispan vaaliin, valintaan ja tehtävään seitsemän vuoden ajan Helsingin hiippakunnassa. Lopuksi arvioidaan päättynyttä kautta johtajuuden ja siitä maksetun hinnan ja yhteistyön kautta. Luku ”Katse taakse ja eteen” päättää teoksen.

Irja Askola syntyi joulukuussa 1952 Lappeenrannassa perheensä esikoiseksi, kolme vuotta myöhemmin syntyi pikkusisko. ”Nelihenkinen perhe eli melko vaatimattomasti mutta pärjäsi poliisi-isä Toivon ja verovirkailijaäiti Kertun tienesteillä.” Läheinen suhde isään päättyi isän sairauskohtaukseen ja kuolemaan Irjan ollessa vasta 8-vuotias. Kerttu jäi yksinhuoltajaksi. ”Minusta tuli päällepäsmäri ja otin isän roolin, koetin järjestää asioita”, Irja kertoo. Aktiivinen lapsi löysi paikkansa niin koulussa, kirkossa kuin kirjastossakin, tärkeät aikuiset huomasivat hänet ja luottivat häneen.

Identiteetin kehittymiseen vaikutti äidin esimerkki seurakunta-aktiivina ja hänen vanhempiensa tausta työväenyhdistyksessä ja kunnallispolitiikassa: ”Heiltä olen imenyt innon yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.” Yksi osa identiteettiä oli myös karjalaisuus: ”Karjalaisuus näkyy minussa myös sellaisena herkkyytenä ja välittömyytenä: itku nauru ovat minussa kuin läheiset serkut.”

Irja Askola kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1971 keskiarvolla 9,5 ja laudaturin papereilla. Hän haki ja pääsi opiskelemaan Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan. Kristillisistä opiskelijayhteisöistä hän valitsi ”yhteiskunnallisesti orientoituneimman ja progressiivisimman YKY:n. Se sopi myös sukuni traditioon”. Hengellinen koti löytyi kuitenkin taizélaisuudesta, hengellisestä yhteisöstä, jonka Anna-Maija Raittila oli tuonut Ranskasta Suomeen.

Teologisesti Irja Askola oli kiinnostunut ”niinivaaralaisuudesta”, jossa kirkon ja kristittyjen tehtävä nähtiin vastuuna lähimmäisistä, omasta elämäntavasta ja yhteiskunnasta. Neljää vuotta myöhemmin Irja Askola suoritti teologian kandidaatin (nyk. maisterin) tutkinnon ja siirtyi hoitamaan kirkkososiologian assistentuuria Helsingin yliopistoon. Suunnitelmissa oli akateeminen ura, mutta puolen vuoden stipendiaattikausi Chicagon yliopistossa vuonna 1980 muutti hänen suunnitelmansa. ”Se jakso muutti käsitykseni teologiasta ja teologian opettamisesta enkä palannut takaisin väitöskirjani pariin, miten toisella tavalla Yhdysvalloissa opetettiin teologiaa”, kertoo Irja Askola. Tällä matkalla hän sai myös ensikosketuksensa ihmisoikeusliikkeeseen ja feministiteologiaan.

Kansainvälisiä yhteyksiä hänellä oli ollut toki aikaisemminkin, ei vähiten Buenos Airesissa merimiespappina työskennelleen Tapio Leskisen ja tämän puolison Reetan kautta. Sittemmin hän suoritti Tansaniassa maallikkokasvattajien johtajakoulutuksen vuonna 1985.

Seuraavat vuodet (1981–1991) Irja Askola toimi Järvenpäässä Suomen Kirkon Seurakuntaopiston Säätiön konferenssikeskuksessa, sittemmin ns. Avoimessa Akatemiassa koulutussihteerinä ja suunnittelupäällikkönä, jolloin hänelle avautui mahdollisuus kutsua tilaisuuksiin kansainvälisiä vieraita. Kansainvälisyydestä muodostuikin yhä selvemmin osa Irja Askolan profiilia, millä oli suuri merkitys tulevan piispan vaalin kannalta.

Irja Askola sai pappisvihkimyksensä vuonna 1988, sillä pappisvirka oli avautunut naisteologeille vihdoin vuonna 1986. Tämän jälkeen Askolalle tarjoutui mahdollisuus kansainvälisiin tehtäviin aluksi Euroopan kirkkojen konferenssin (EKK) projektisihteerinä (1991–1992) ja sen jälkeen EKK:n kirkkojenvälisen avun ja naistyön toimialasihteerinä Genevessä (1992–1999).

* *

Irja Askolan muistelmateos sisältää laajan henkilögallerian, suurin osa nimistä on kirkon piirissä tunnettuja toimijoita, mutta mukana on myös laaja verkosto yhteiskunnan eri aloilta. Elämän eri vaiheissa ystävien ja kollegoiden tuki on ollut kantava voima, kuten Reetta ja Tapio Leskisen kansainvälistymisen alkuvaiheessa, Simo Huhdan ja Antti Alhonsaaren pappeuden alkumetreillä tai Kari Pekka-Kinnusen piispanvaalikampanjassa. Ortodoksisen kirkon metropoliitta Ambrosius on ollut Irja Askolan pitkäaikainen ystävä ja tukija. Vaikka huomionarvoista onkin monien edistyksellisten miesten tuki, ratkaisevaa on kuitenkin ollut naiskollegoiden tuki: Pirkko Lehtiöstä ja Liisa Tuovisesta nuorempiin kollegoihin esimerkiksi Outi Lehtipuuhun, Mari Leppäseen ja muistelmien kirjoittajaan Heli Pruukiin itseensä.

Pastori ja kirjailija Anja Porion kanssa Irja Askola julkaisi neljä runokirjaa (1985–1993), joita on sittemmin luonnehdittu feministisiksi aikana, jolloin tuota sanaa ei Suomessa vielä käytetty. Runot puhuivat tavallisten naisten arjesta ja kokemuksista. Sittemmin Irja Askola julkaisi vielä viisi omaa runokirjaa (2006–2016). Irja Askola toimi myös Martat-lehden kolumnistina vuosina 2004–2005. Suomen Pankin ensimmäinen pääjohtaja Sirkka Hämäläisen akkasaunassa Irja Askola tutustui myös muihin vaikutusvaltaisiin naisiin, kuten Helsingin Sanomien silloiseen päätoimittajaan Reetta Meriläiseen. Kulttuurielämässä hän teki yhteistyötä mm. Kati Outisen, Kirsi-Kaisa Sinisalon ja Seela Sellan kanssa. Myös yhteydet politiikan kärkipaikoille olivat toimivat Tarja Halosesta Jutta Urpilaiseen, Mari Kiviniemestä Annika Saarikkoon ja Pekka Haavistoon. Jälkeenpäin arvioiden näitä verkostokumppaneita piispa tarvitsi uransa eri vaiheissa.

Uran kannalta keskeinen käänne oli valinta Espoon tuomiokapitulin hiippakuntasihteeriksi ja piispa Mikko Heikan teologiseksi erityisavustajaksi vuonna 2004–2010. Heikka kertoo Irja Askolan epäröineen tehtävään siirtymistä kansainvälisestä työympäristöstä, mutta suostui lopulta. Askolalla ei ollut juurikaan kokemusta seurakuntatyöstä eikä hiippakunnan toiminnasta ja hallinnosta, mutta Heikan mukaan hän oli työtoverina ”luotettava, ahkera, piti kiinni sopimuksista ja piti piispan puolta”.

Piispan virka oli avattu naisille jo vuonna 1990, mutta vasta 20 vuotta myöhemmin se toteutui käytännössä. Vuonna 2008 oli Mikkelin piispanvaali, johon Irja Askolaa rohkaistiin osallistumaan. Kampanjan lisäämä tunnettavuus oli eduksi, kun pian tämän jälkeen avautui Helsingin piispan virka Eero Huovisen ilmoitettua eläkkeelle jäämisestään. Irja Askolan vaalikampanjan teema oli Kirkon kevät, ja sen symbolina oli vihreä väri. Kampanjapäällikkönä toimi Kari-Pekka Kinnunen ja tukiryhmään kuului joukko nimekkäitä henkilöitä, mm. kansanedustaja, ex-piispa Ilkka Kantola, pastori Satu Kantola, professori Heikki Hiilamo ja rovasti Kirsi Hiilamo sekä Helsinki Mission toiminnanjohtaja Olli Valtonen.

Kampanjalla oli laaja kansalaisyhteiskunnan tuki ja kannatus vain laajeni uudenlaista toimintakulttuuria edustavien some-kampanjoiden ja vaalipaneelien myötä, Sanomatalon mediatori ehkä näkyvimpänä niistä. Irja Askola pääsi ensimmäisellä kierroksella jatkoon ja toisella hän voitti vastaehdokkaansa 24 äänellä. Oli kesäkuun alku, kevättuulet puhalsivat kirkossa. Askolan valinta piispaksi oli mediatapahtuma ja monille täydellinen yllätys: piispanmessu ja juhlalounas pöytäjärjestystä ja kutsuvieraslistaa myöten oli suunniteltu vastaehdokkaalle. Irja Askola vihittiin piispaksi juhlallisin menoin ja arkkipiispa Kari Mäkinen asetti hänet virkaan.

Seitsemän vuotta kestänyt piispuusaika käydään kronologiassa suhteellisen nopeasti läpi: muutto piispalaan, työ tuomiokapitulissa, piispojen keskinäiset suhteet. Arkkipiispa Kari Mäkisestä ja Porvoon piispa Björn Vikströmistä tuli läheisiä kollegoita ja liittolaisia. Tärkeä yhteistyökumppani oli myös Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola. Irja Askola kehitti työkäytäntöjä: pönäkät piispantarkastukset muuttuivat Malmin seurakunnan piispanpäiviksi, piispan talossa alettiin pitää epämuodollisia ”nuotiopiirejä”, jotka mahdollistivat dialogin erilaisten ihmisten kesken.

* *

Irja Askola edusti kirkon kevättä, lupausta uudesta ajasta niille, jotka olivat kyllästyneet kaavoihin kangistuneeseen byrokraattiseen kirkkoon. Persoonana Irja Askola oli lämmin lounatuuli, vuoropuheluun pyrkivä nainen, joka sai kuitenkin aikaan myrskyn vanhakantaisissa yhteisöissä. Samalla kun Askolan toiminta puhutteli tavallisia suomalaisia, hän koki vastarintaa kirkon sisäpiirissä. Hän tuntui olevan vääränlainen ei vain sukupuolensa vuoksi, vaan myös ”punainen vaate” sosiaalisten lähtökohtiensa vuoksi. Piispan virkaan Askola tuli akateemisen yhteisön ulkopuolelta kansainvälisiltä kentiltä, hän ajatteli pikemminkin pragmaattisesti kuin dogmaattisesti, toimi mieluummin verkostoissa kuin hierarkioissa ja lähestyi asioita mieluummin vuoropuhelun kuin ideologisten erojen kautta.

Piispainkokouksissa Irja Askolaa ei ymmärretty, hän tuntui puhuvan eri kieltä. Porvoon piispa Björn Vikström väittää joutuneensa toimimaan tulkkina Askolan ja muiden piispojen välillä. Tämä kielimuuri johtui tuskin siitä, ettei Askola olisi hallinnut teologista käsitteistöä, vaan hänen tavastaan tulkita ja ilmaista sitä. Ehkä ”runotyttö”-imago oli jo rasite tässä yhteisössä, toisaalla häntä luonnehdittiin ”naisten apostolina”, ”äiti esipaimenena” ja ”pyhänä emäntänä”.

Jo Askolan valinta piispaksi suututti naispappeuden vastustajat, mutta julkiset ulostulot vähemmistöjen puolesta lisäsivät ärsyyntymistä ja viimeinen niitti konservatiiveille oli miesparin siunaaminen lähetystyöhön Lähetysjuhlilla kesällä 2013. Henkivartijoita tarvittiin saattamaan niin piispa kuin miesparikin pois juhlakentältä, niin uhkaavaa käytöstä oli ilmennyt yleisön joukossa. Ja sitten alkoi vihapostin tulva. Kirja ei mässäile vihapostisitaateilla, vaan esittelee analyyttisesti vihapuheesta tehdyn pro gradun tuloksia: osa siitä perustui teologiaan ja naisvihaan, osa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen puolustamiseen, eniten vihapostia tuli maahanmuuttajien ja turvapaikanhakijoiden puolustamisesta. ”Koin surullisena sen, että piispakollegani eivät tulleet julkisesti avukseni. Kari Mäkinen ja Björn Vikström tukivat minua yksityiskanavia pitkin, mutta julkisesti kaikki pysyivät hiljaa”, kertoo Irja Askola.

Nyt jälkikäteen piispakollegat kiittelevät Irja Askolan rohkeutta ja pahoittelevat, etteivät he ymmärtäneet olla enemmän hänen tukenaan. Tämä moraalipuhe kertonee lähinnä kirkon patriarkaalisista rakenteista, joissa hyvä veli -verkosto ei nähnyt soveliaana puuttua naiskollegan kaltoinkohteluun. Laaja ystäväpiiri oli kuitenkin kekseliäs: vastareaktiona vihaposteille kirkkoherra Kari Kanala keksi käynnistää pappiskollegansa Jussi Murtovuoren kanssa Rakkauspostia Irjalle -korttikampanjan, kirkolliskokousedustaja Katri Korolainen perusti Facebookiin tapahtumasivun ”Tukipostia Irja Askolalle”, johon liittyi nopeasti 3 000 seuraajaa. Posti toi kapituliin tuhatkunta postikorttia ja lukuisia sähköisiä yhteydenottoja, niistä koostettiin näyttely Kampin kappeliin osana Pride-tapahtumaa.

* *

Irja Askola jäi yllättäen eläkkeelle seitsemän piispuusvuotensa jälkeen vuonna 2017. Hän oli sairastanut syövän ja pitänyt sen salassa muilta kuin läheisiltään ja lähimmiltä työtovereiltaan. Eläkkeelle jäätyään hän huomasi olevansa uupunut: ”Minulta meni ainakin kolme kuukautta totaalisen voimattomuuden tilassa. Mietin, että tässäkö tämä kaikki oli, tuleeko almanakkaani enää mitään merkintöjä.”

Onneksi oli laaja ystäväpiiri, johon kuuluivat myös naapurit, Tuomiokirkkoseurakunnan suntio Petri Oittinen ja tämän puoliso Outi Oittinen, joka oli varhaiskasvatuksen opettaja ja ehdotti vierailuja hänen työpaikalleen päiväkotiin. Tämä on riemastuttavaa lukemista: ”’Nyt Irja tulee!’ lapset huusivat, kun tuttu hahmo näkyi ikkunasta.” Irja teki päiväkotiin omia tarinoita, mutta kun hän toi kirjoja kirjamessuilta ja alkoi lukea niitä, riensi yksi tyttö kertomaan ohjaajille, että Irja oli oppinut lukemaan! Tasavertainen kohtaaminen lasten kanssa mainitaan kirjan monissa haastatteluissa. Irja Askola ei koskaan saanut omaa lasta, mutta hän sai kokea laajennettua äitiyttä niin ystäväperheissä kuin piispanakin: ”Koen kuitenkin olleeni tavallaan äiti ilman omaa lastakin. Piispanvirkaankin kuuluu paljon rooleja, jotka voidaan liittää äitiyteen. Olin hiippakunnan äiti”, pohtii hän itse rooliaan.

Kirjan päätösluvussa Irja Askola pohtii Jeesuksen esimerkkiä, kaksoiskansalaisuutta maallisessa ja tuonpuoleisessa elämässä ja kirkkoa yhteisönä. Irja Askola puhuu kirkosta instituutiona, jonka ylimmällä johdolla on ”virkamiehen kasvot”. Askolan mukaan kirkko on kaukana ihmisten henkisestä ja hengellisestä kaipuusta, johon liittyy myös vahva yhteisöllisyyden kaipuu. Hän puhuu arjen kristillisyydestä: ”Arjen kristityn identiteetti jää helposti piiloon. Se näkyy esimerkiksi siinä, miten suhtautuu erilaisiin ihmisiin, vähemmistöihin, vähäosaisiin.”

Lopuksi hän puhuu kuoleman mysteeristä, hauraudesta ja sairaudesta. ”Korona toi tietoisuuteeni elämän haurauden ja sen todellisuuden että elämä ei ole ikuista ja että tuonpuoleisuuden ja tämänpuoleisuuden välissä on heiluva verho. En jaksanut edes rukoilla. Täytyi vain hiljaa luottaa siihen, että kaikki menee oikein – olenpa sitten heiluvan verhon tällä tai tuolla puolen.”

* *

Piispa Irja Askolan muistelmateos on huolellisesti toteutettu kokonaisuus, jossa moniääninen aineisto on saanut yhtenäisen tarinan luonteen. Äänessä ovat ystävät ja tukijat, ainoana soraäänenä pistävät silmään piispa Kaisamari Hintikan kriittiset kommentit. Aineistona ovat Irja Askolan haastattelujen lisäksi 41 muuta haastattelua ja 22 sähköpostikirjeenvaihtoon perustuvaa muistelua. Muina lähteinä on hyödynnetty Irja Askolan kotiarkiston lisäksi mm. Kansallisarkiston Irja Askolan arkistoa (1997–2021). Irja Askolan ura ja tuotanto on koottu liitteeksi kirjan loppuun.

Heli Pruuki on teologian tohtori ja psykoterapeutti, jonka sensitiivisestä otteesta kertonee se, kertojaääni on häivytetty taustalle, hän ei tulkitse eikä tee omia johtopäätöksiään, ne jäävät lukijan tehtäväksi. Haastattelukuvausten perusteella Irja Askolasta rakentuu kuva yhtäältä rohkeana ihmisoikeustaistelijana ja toisaalta herkkänä kanssakulkijana, hänen kohdallaan nämä kaksi piirrettä eivät ole ristiriidassa keskenään. Kirkossa on edelleen monia lasikattoja murrettaviksi, työ kaipaa jatkajia.

Tekstiin orientoitumista olisi helpottanut pieni lukuohje, sillä pitkät sitaatit ovat ilman lainausmerkkejä sisennyksinä tekstistä erilaisella fontilla, mikä toisaalta lisää yksiäänisen tarinan vaikutelmaa. Laaja kuvakooste ja Irjan runot elävöittävät entisestään kirjan mielenkiintoista sisältöä.

Kymmenisen vuotta sitten odotin kaupunginvaltuuston puheenjohtajan roolissa puolisoni kanssa piispainkokouksen vieraita Tampereen raatihuoneella. Edellisestä tapaamisesta Irja Askolan kanssa oli kulunut ainakin kolmekymmentä vuotta. Iloinen ääni tervehti meitä etunimiltä ja jatkoi: ”En ollut tuntea teitä noissa hienoissa kamppeissa!” Se oli Irja, sydänten piispa.

Irene Roivainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua