Irja Askolan elämäkerta on hieno kertomus kirkon uudistajasta ja lasikattojen rikkojasta

23.09.2021

Kuvat: Uzi Varon / Kirjapaja

KIRJAT | Helsingin piispaksi 2010 valittu Irja Askola rikkoi lasikattoja ja rakenteita. Anne Mattssonin kirjoittama elämäkerta muistuttaa, että runoileva feministipiispa oli merkittävä vaikuttaja, kun kirkko etsi rooliaan moniarvoistuvassa yhteiskunnassa.

”Ihmisoikeuksien puolustaminen kaikissa tilanteissa oli Askolan johtotähti. Hän halusi tehdä niin kuin oli oikein.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Anne Mattsson: Irja Askola – Elämäkerta

  • Kirjapaja, 2021.
  • 340 sivua.

Kansallisarkistoon on tallennettu karu ajankuva 2000-luvun ensimmäisistä vuosikymmenistä. Irja Askola työnsi kiireen keskellä sivuun saamansa törkypalautteen, mutta piispansauvasta luovuttuaan likasanko oli kohdattava uudelleen. Sen oikea paikka on arkistossa, sillä vihaposti ei kerro Askolasta, vaan lähettäjän pahasta olosta ja vaikeudesta sopeutua muuttuvaan maailmaan.

Häväistyskirjeistä tehty gradututkimus näkee vihan taustalla valtarakenteiden murroksen. Suomessa nainen oli edennyt jo presidentiksi, pääministeriksi ja Suomen pankin johtokuntaan. Kun naiset nousivat miesten rinnalle jopa kirkossa, se oli vanhoillisille liikaa.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on henkilökohtaisempaa ja aggressiivisempaa kuin miesten saama törkypalaute. Miehet nähdään organisaationsa edustajana, ja heihin kiukustuneet uhkaavat erota kirkosta tai puolueesta ja peruuttaa lehtitilauksensa. Naisille lähetetään törkypalautetta heidän ulkonäöstään ja henkilökohtaisista ominaisuuksistaan. Heidän toivotaan joutuvan raiskatuksi ja heitä uhataan väkivallalla.

Irja Askola luki kirjeensä ja sähköpostinsa itse, koska halusi nähdä koko kuvan säilyttääkseen herkkyytensä ymmärtää ja kuunnella ihmisiä. Sosiaaliseen mediaan hän ei kuitenkaan lähtenyt, vaan kuuli sen kuravyöryistä vain suodatettuna.

”Olet kuvottava ämmä, joka pitäisi polttaa roviolla”

Irja Askola ajatteli, että kirkko on ihmistä varten, ja siksi ihmisoikeudet kuuluvat kirkon ydinasioihin. Hän puolusti johdonmukaisesti muun muassa homoavioliittoja ja maahanmuuttajia.

Seitsemänvuotisen piispankauden kohokohdat toivat niskaan myös suurimmat likasangot. Turvamiehet saattelivat Askolan Messuhalliin, kun hän vihki lähetystyöhön ensimmäisen miesparin. Juhlan merkitystä ja vastustajien raivoa kasvatti se, ettei Askola taipunut painostuksen ja uhkauksien alla.

”Juhla oli iloinen, riemullisempi kuin mikään vastaava tilaisuus, jossa Askola oli koskaan Suomessa ollut mukana. Hänen mukaansa koko messuhalli kaikui ilosta ja seinätkin melkein huokuivat ihmisten tukea.”

Tilaisuuden jälkeen Askolalle läheteltiin tekopeniksiä, rivoja kuvia ja muuta törkyä. Vielä rankempaa palautetta ja tappouhkauksia sateli, kun Askola puhui pakolaiskriisin aikaan rasisminvastaisessa mielenosoituksessa.

”Monikulttuurisuus ei ole meidän sukupolvemme idea. Kun me kannatamme monikulttuurisuutta, me liitymme esiäitiemme ja -isiemme visioihin ja oivalluksiin. Aina Suomen taide ja talouselämä on ammentanut kansainvälisestä vuorovaikutuksesta. Vieras ei ole ollut uhka vaan mahdollisuus.”

Askola koki myös piispojen painostusta suostuessaan siunaamaan miesparin lähetystyöhön.

Vain harvat kollegat tukivat vihavyöryn kohteeksi joutunutta Askolaa. ”Omahan on vikasi. Omilla mielipiteilläsi niitä kerjäät”, Kuopion piispa Jari Jolkkonen totesi tylysti.

”Todistakaa sitten, että olette hetero”

Irja Askola oli uuden ajan piispa mediasuhteissaan. Ensimmäinen piispansauvaa kantanut nainen kiinnosti, eikä Askola kieltäytynyt edes naistenlehtijulkisuudesta. Maakunnan piispoja ärsytti, kun Askola sai näkemyksilleen paljon huomiota muun muassa sukupuolivähemmistöjä puolustaessaan. Mielipiteiden ja sukupuolen lisäksi näkyvyyteen vaikutti se, että tuore kasvo puhui ymmärrettävästi, eikä teologian termejä vilisevää kaanaan kieltä.

Askola oli toiminut median kanssa nuoresta alkaen: kirjoittanut Kotimaahan kantaaottavia kolumneja muun muassa abortista ja tuonut uudistusmielistä ajattelua Vartijan päätoimittajana.

Askola suhtautui ymmärtäväisesti mediaan, sillä se oli hänen suurin saarnastuolinsa. Hän sai maistaa myös julkisuuden kääntöpuolta. Matkalla piispanvihkimykseen Iltalehden toimittaja soitti paria tarkennusta lööppejä myöten valmiiksi kyhäilemäänsä lesbopiispajuttuun. Myöhemmin sama lehti tonki palkkioillallisella tarjottujen viinilasillisten määrää ja pääsiäisen jumalanpalveluksessa palvelleille lapsille ostettujen pääsiäismunien määrää.

Askola löysi runoudesta keinon sanoittaa asioita, joita oli vaikea lähestyä muilla keinoin. Hieman yli kolmekymppisenä hän julkaisi ensimmäisen runokirjansa yhdessä Anja Porion kanssa. Etenkin naislukijat kokivat, että Askola kirjoitti voimaannuttavasti ja lohduttavasti juuri heidän elämästään.

”Siinä mallikelpoisessa lapsessa asui piilossa tyttö, joka ei olisi halunnut olla kiltti, mutta ei muuta osannut”, Askola kuvaa kolmannessa Posion kanssa tehdyssä Lasinen lapsuus -kirjassa.

Isä kuoli, mutta ollaan nyt reippaita

Irja Askolan värikkäissä ja tapahtumarikkaissa vaiheissa on enemmän kuin riittävästi aineksia elämäkertaan. Mattsson taustoittaa elämänkaarta myös edeltävien sukupolvien kokemuksilla ja tarjoaa tilaisuuden keksiä, millaisia ominaisuuksia Askola on perinyt vanhemmiltaan ja oppinut kodistaan.

Rikosetsivänä toiminut isä tapasi äidin tutkiessaan tämän ensimmäisen miehen murhaa. Sodan käynyt mies lääkitsi itseään alkoholilla. Askola koki kuitenkin olleensa rakkautta ja turvaa tarjonneen isän tyttö.

Kahdeksanvuotiaana isänsä menettänyt tyttö haki turvaa ja välittämistä kirjastosta ja seurakunnasta. Viisas kirjaston täti otti lastenosaston läpi lukeneen Askolan apulaisekseen ja seurakunnassa hän päätyi pian lähetyskerhon ohjaajaksi. Kirkon naiset ottivat tulijan lämpimästi vastaan, mutta sunnuntaisin mustissaan käsittämättömiä saarnanneet miespapit jäivät etäisemmiksi.

Sekä nuorena kuollut isä että äiti opettivat lapsille iltarukoukset. Äiti kuului vasemmistolaiseen, kirkkovastaiseen sukuun, joka oli kärsinyt sisällissodasta ja valkoisten kostosta. Yksinhuoltajaäidin hoidettavaksi jäi perhe ja isän juomavelat. Hän kuitenkin vaikeni alkoholi- ja rahaongelmista sekä ensimmäisen miehen murhasta.

Perheen omista vaikeuksista huolimatta verotoimistossa työskennellyt äiti halusi auttaa muita muun muassa veroasioissa. Työväenliikkeen kasvatti tarttui yhdistystoiminnassa sekä kirkkovaltuustossa ja -neuvostossa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja pyrki parantamaan muun muassa yksinhuoltajien ja vähävaraisten asemaa, jotta muillakin kuin omilla perheenjäsenillä olisi asiat paremmin. Sen sijaan kotitöissä, siivouksessa ja ruuanlaitossa hän turvautui mielellään muiden apuun – aivan kuin työhönsä keskittynyt Askolakin myöhemmin.

”Menisitkö katolle puhumaan, ettei se hyppää”

Isän kuoltua perhe muutti Lappeenrannasta Lauritsalaan, jonka avarakatseinen ja kannustava yhteiskoulu tarjosi tukevan ponnistusalustan elämään. Koulun rehtorina toimi kirkkoa vastustava pastori. Hän nuhteli Askolaa kuullessaan, että kyvykäs oppilas aikoi lähteä opiskelemaan teologiaa.

1960-luvulla politiikka ui kouluihin ja seurakuntiin. Askola pitää avainkokemuksenaan iltahartauspuhetta, josta opiskelijalähetyksen julistaja tyrmäsi nuoren seurakuntalaisen. Hengellinen väkivalta ajoi kauemmas politiikasta ja herkisti vierastamaan vallankäyttöä: asemaansa ei saa käyttää heikompien leimaamiseen ja alistamiseen.

Teologisessa tiedekunnassa kirkkososiologian assistenttina toimiessaan hän kohtasi vielä pahempaa: nipistelyä, kourimista, läähätyspuheluita ja yrityksiä tunkeutua kotiin. Askola ei ollut ainoa, joka kärsi seksuaalisesta häirinnästä. Hän päätyi pelastamaan katolta hyppäämässä olleen väitöskirjatutkijan.

Tapahtuma kertoo naisten asemasta 1970-luvun yliopistomaailmassa. Kilpailu apurahoista ja työtilaisuuksista oli kovaa, ja tukijat ja kannustajat saattoivat katkaista nousevan uran.

”Jos tutkimusta ohjasi henkilö, joka halusi käyttää valtaa, ja teki sen tavalla, josta oli liian häpeällistä puhua muille, ei kaikkien kantti kestänyt. Helpompaa saattoi olla väistyä syrjään, lopettaa akateeminen ura ja etsiä toinen tie eteenpäin. Vaihtoehtona oli alistuminen toisen väärinkäytökselle ja mielenterveyden järkkyminen, mistä Askola oli nähnyt pelottavan esimerkin.”

Kirkon on nähtävä, mitä ympärillä tapahtuu

Huonot kokemukset eivät katkeroittaneet Askolaa, vaan tekivät hänestä entistä sitkeämmän. Hän pakeni yliopiston ahdistavaa ilmapiiriä Chicagoon, jossa toimi puoli vuotta vierailevana tutkijana. Amerikassa hän oppi lukemisen ja kirjoittamisen sijaan tekemään teologiaa.

Chicagon kokemusten jälkeen hän koki olevansa mielenkiintoinen ihminen ja oppi pitämään ihmisistä. Matkalla hän löysi myös feministiteologian.

Ulkomaan reissut sekä tutustuminen Anna-Maija Raittilaan ja Taizé-yhteisöön olivat tuoneet väriä mustavalkoiseen uskoon. Hän keskeytti väitöskirjatutkimuksen, luopui yliopistourasta ja lähti etsimään uutta suuntaa elämälleen. Sellaisen tarjosi konferenssisihteerin tehtävä Järvenpään seurakuntaopistolla.

Askola kehitti ja uudisti sosiaali- ja terveystyön eli diakonian koulutusta. Hän piti yhteyksiä kirkkoihin ympäri maailmaa ja huomasi että ne elivät tiiviimmin osana yhteiskuntaa. Kirkot reagoivat muun muassa ihmisoikeuskysymyksiin. Esimerkiksi Saksassa oli herätty holokaustin jälkeen: kirkon on nähtävä, mitä ympärillä tapahtuu.

Askola tarttui nopeasti ideoihin ja ilmiöihin. Hän järjesti seurakuntaopistolla rohkeasti kaikkea sitä, mitä virallinen kirkko vieroksui. Hän toi kirkon agendalle uusia tuulia, muun muassa rauhantyön ja ympäristökysymykset. Juppiajan henkeä haastettiin kulutuskriittisyydellä.

Seminaarit ja kohtaamiset synnyttivät yhteyksiä yhteiskunnan toimijoihin ja poikivat ennakkoluulottomia aloitteita. Lehtiotsikossa seurakuntaopistoa kuvattiin kirkon kapinakeskukseksi.

Miehen pitäisi olla vahva mutta mukautuva

Naispappeuskysymys tiivisti vanhoillisten ja uudistusmielisten kamppailua kirkossa. Muissa Pohjoismaissa naiset toimivat jo pappeina, mutta naisten oikeuksien edelläkävijänä esiintyneen Suomen kirkossa eli edelleen alistava miesvalta.

Askola järjesti seurakuntaopistolla tilaisuuksia ja ei-akateemisia keskusteluita. Naisia nostettiin rohkeasti esiin raamatun tulkinnoissa, ja näin tarjottiin teologista pohjaa naispappeudelle.

Naispappeuden puolustajat saivat uhkauksia ja ulostepostia. Kun naispappeus pitkän väännön jälkeen hyväksyttiin, Askola kuului ensimmäisiin papiksi vihittyihin naisiin.

Vielä räjähdysherkemmälle alueella hän astui puolustaessaan seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Ne poikivat kysymyksiä myös Askolan yksityiselämästä.

Hänen ulkomaan komennuksilla kokemansa romanssit lopahtivat, kun elämä vei kumppanit eri puolille maailmaa. Hän pelkäsi jäävänsä yksin ja valitteli jo yliopistovuosinakaan päiväkirjalleen itsekkyyttään: ”Suunnitelmien ja ajankäyttöni pitäisi olla vain minusta määräytyvää (ja siihen alistuvia, nynnyjä miehiä en kestä) ja kuitenkin arvostan päämäärähakuisia ihmisiä myös miehissä. Mahdotonta.”

Hiljaista diplomatiaa kirkkojen EU:ssa

Avoimeksi akatemiaksi muutettu konferenssikeskus ajautui talousvaikeuksiin lamavuosina. Askola aikoi hypätä vapaaksi kirjailijaksi, mutta tarttuikin kiehtovaan kansainväliseen projektiin. Tehtävänä oli organisoida Euroopan kirkkojen konferenssin vuoden 1992 yleiskokous.

Hän oli vapaa lähtemään Geneveen, jossa pääsi tekemään entistä isommassa mittakaavassa samaa mitä oli tehnyt Järvenpäässäkin: ylläpitämään kansainvälisiä suhteita ja rakentamaan yhteistyötä kristillisten tunnustuskuntien kesken.

Onnistuneen yleiskokouksen jälkeen Askola jakoi ”kirkkojen EU:n” palveluksessa ja eteni vajaan kymmenen vuoden aikana ensimmäiseksi naiseksi toimeenpanevaan sihteeristöön.

Askolalla oli tiiviit verkostot maailmalle. Hän pääsi näkemään, miten kirkot muualla toimivat ja kohtaamaan ihmisiä, jotka tekivät hänestä rohkean. Kansainväliset luottamustehtävät auttoivat näkemään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Askola rikkoi rakenteita, jotta naiset ja nuoret pääsisivät esiin ja mukaan.

Berliinin muurin kaaduttua Euroopassa kuohui. Askola oli kirkon piirissä Martti Ahtisaaren ja Pekka Haaviston kaltainen sovittelija, joka hiljaisen diplomatian avulla rauhoitti kuohuntaa. Hän auttoi muun muassa Baltian ja Venäjän kirkkojen edustajat näkemään, että heillä oli enemmän yhdistävää kuin erottavaa.

Kirkot olivat olleet vahva muutosvoima rautaesiripun takana. Sen murruttua länsimaiset kirkot lähtivät kilvan käännyttämään kristittyjä, vaikka juuri he olivat vahvasti muutoksen takana.

Askola oppi hakeutumaan ihmisten pariin ymmärtääkseen todellisuuden uudella tavalla ja nähdäkseen, mitä ihmiset tarvitsevat. Tansanialaiskylässä saattoi olla anglikaaninen, katolinen ja luterilainen kirkko, muttei kaivoja eikä käymälöitä. Lähetystä ja kehitysyhteistyötä tehtiin länsimaisten ehdoilla ja kerrottiin länsimaisen median tavoin.

”Toimittajat etsivät suurisilmäisiä mustia pikkulapsia, joiden ympärillä kuhisi kärpäsparvi. Kammottavat olosuhteet houkuttelivat sääliä ja lukijoita.”

Koditon, perheetön ja yksinäinen nainen

Askola palasi 47-vuotiaana kotimaahan Diakonia-ammattikorkeakoulun kansainväliseksi suunnittelijaksi. Väliinputoajia lama-aikaan auttanut kirkko oli palannut heikkojen ja sorrettujen puolustajaksi.

Hän irtisanoutui johtamiskriisin vuoksi ja koki henkilökohtaisen kriisin. Koditon, perheetön ja yksinäinen nainen tunsi menettäneensä inhimillisen turvaverkkonsa.

Virkoja hakiessaan hän huomasi, että Suomessa häntä ei pidetty kansainvälisenä ekumeniaosaajana, vaan feministisenä runotyttönä. Askola tarttui Alppilan seurakunnan sijaisuuteen ja eteni kirkolliskokouksen eli kirkon eduskunnan pappisjäseneksi ja kirkon ulkoasiain neuvostoon.

Espoon piispa Mikko Heikka poimi Askolan avustajakseen. Hän pääsi loistamaan edistyksellisen piispan oikeana kätenä, sillä hän osasi kuunnella ja ratkaista seurakuntien työsuhdesolmuja.

Uusi suvaitsevainen linja alkoi saada sijaa kirkossa, kun sukupuolivähemmistöjen oikeuksia puolustanut Kari Mäkinen valittiin arkkipiispaksi. Askola asettui ehdolle, kun 19 vuotta Helsingin piispana toimineelle Eero Huoviselle haettiin seuraajaa.

Pitkäaikaisen piispan seuraajan valinta kiinnosti mediaa. Vaali tarjosi herkulliset asetelmat, sillä toiselle kierrokselle eteni vanhoillinen mies ja uudistusmielinen nainen. Hakijoita erotti muun muassa suhde homopareihin, jotka Askola oli valmis siunaamaan.

Monien vähemmistöjen edustaja

Vuonna 2010 Helsingin piispaksi valittu Irja Askola mursi lasikaton, joka esti lahjakkaiden naisten etenemisen urallaan. Hän edusti kirkossa monia vähemmistöjä.

Askola oli vain maisteri, vaikka yleensä piispaksi valittiin tohtoreita tai vähintään lisensiaatteja. Hän ei tullut pappissuvusta, herätysliikkeestä eikä oikeistosta, vaan oli sukunsa ensimmäinen ylioppilas vähävaraisesta ja sosialidemokraattisesta yksinhuoltajaperheestä Etelä-Karjalasta.

Askola ei ollut tehnyt uraa kirkkoherrana, kirkkohallituksen virkamiehenä tai pappisasessorina. Hän ei edustanut kirkon sisäpiiriä, ja kokemusta seurakunta- ja johtamistyöstä oli vähän. Hän ei ollut hallinnon ammattilainen, eikä oikeastaan edes kiinnostunut siitä. Askola oli naimaton nainen, joka oli menestynyt itsekseen. Miehen sijaan apuna ja tukena oli laaja ystäväpiiri.

Hän sai johdettavakseen 33 seurakuntaa, puoli miljoonaa jäsentä ja 2600 työntekijää. Alkutaipaleeseen toi oman kohunsa television homoilta, jossa Päivi Räsäsen kuviteltiin edustavan kirkon kantaa. Vuoden aikana ennätykselliset 83 000 ihmistä erosi kirkosta. Osa perusteli ratkaisuaan kirkon vanhoillisuudella, osa sen vapaamielisyydellä.

Askola ajatteli, että jäsenet eroavat, jos kokevat ettei kirkolla ole heille annettavaa. Hän halusi tuoda kirkkoa arkeen. Hiippakunnan hengellinen johtaja arkisti johtamiskulttuuria ja lopetti silmäätekevien juhlavastaanotot. Niiden sijaan hän alkoi järjestää isossa virka-asunnossaan nuotiopiirejä, joissa ei saarnattu tai lobattu, vaan keskusteltiin ja ehkäistiin tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä.

Askola uudisti kirkon käytäntöjä, purki hierarkioita ja kuunteli kriitikoitaankin. Osa vierasti harmaiden miesten rinnalla hymyillyttä piispaa ja arvosteli käytöksestä, joka ei ollut riittävän arvokasta ja juhlallista. Askola otti lapset mukaan toteuttamaan jumalanpalveluksia ja puolusti itselleen tärkeitä periaatteita joulusaarnassakin: ”meille kaikille ja kaikenlaisille on syntynyt vapahtaja”.

Piispan arki oli raskasta: pitkiä päiviä, harvoin vapaata, paljon edustamista ja läsnäoloa. Seitsemän vuotta piispana koettelivat terveyttä, mutta väsyä ei saanut, koska silloin hän olisi ollut heikko nainen.

Eläkkeelle jäädessään Askola kuvitteli tarttuvansa kaikkeen siihen mihin ei kiireisen arjen keskellä ollut aikaa. Mutta vapautuksen sijaan tyhjä kalenteri aiheuttikin alakuloa. Askola ei jäänyt rypemään identiteettikriisissä, vaan ryhtyi päiväkotimummoksi: lukemaan, leikittämään ja auttamaan arjessa. Hän tarjosi esimerkillään mallin, jolla helpotetaan vanhusten yksinäisyyttä ja lapsiperheiden kiirettä.

Painopaperia myöten arvokas elämäkerta

Irja Askola – Elämäkerta (Kirjapaja, 2021) on painopaperia myöten arvostava teos kirkon uudistajasta ja lasikaton rikkojasta. Poliittisen historian tunteva Anne Mattsson muistuttaa, että maallistuneessa Euroopassa kristityt ovat edelleen historiallisia toimijoita, joka voivat murentaa rautaesirippua ja puolustaa eurooppalaisia arvoja, kuten ihmisoikeuksia ja sukupuolten tasa-arvoa.

Oppikirjoja kirjoittanut Mattsson osaa maalailla parissa kappaleessa ajankuvan, jonka avulla lukija ymmärtää päähenkilön elämää ja ratkaisuja. Ilman sitä nykyihmisen olisi vaikea asettua 1960-luvun opiskelijaelämän tai 1990-luvun lamalamaannuksen keskelle.

Mattsson tunnetaan naisten elämäkerroista. Aiemmin hän on kertonut presidenttien puolisoiden Sylvi Kekkosen ja Tellervo Koiviston sekä näyttelijä Seela Sellan elämäntarinan. Irja Askolasta kirjoittaessaan Mattsson pelkäsi liikkuvansa sumuisilla vesillä, koska ei ole kirkon ja teologian asiantuntija. Juuri tämän ansiosta hän keskittyy kirkon yhteiskunnalliseen ulottuvuuteen, eikä opeilla jeesusteluun. Mattsson huomaa ja osaa avata kirkon rakenteita ja historiaa, jotta lukijakin ymmärtää, millaisia mannerlaattoja uudistaja ravistelee konservatiivisessa kirkossa. Ulkopuolisen on kuitenkin vaikea ymmärtää, miltä tuntuu kun lyödään raamatulla.

Osaava kirjoittaja on tehnyt mielenkiintoisen ihmisen tarinasta upean ja opettavaisen elämäkerran. Kun arvostava ote välillä lipsuu ihailuksi, pyhimyksen sädekehää himmennetään nuoren Askolan päiväkirjamerkinnöillä tai riipaisevilla runoilla.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua