Suomalaisen runouden ihmeaikuinen Ilpo Tiihonen on saanut ehdottomasti ansaitun elämäkerran

Ilpo Tiihosen runot ottavat aurinkoa nokialaisella ruohikolla. Kuva: Matti Kuusela

Ylöjärvellä helteisenä kesäpäivänä vuonna 2021 hukkunut Ilpo Tiihonen on Suomen kolmanneksi paras runoilija.

Edellä helkyttelevät vain Aleksi Kivi ja Eino Leino. Aivan Tiihosen kantapäillä huokailee kateellisena Tiihosen esikuva P. Mustapää, vähän kauempana soinnuttelevat Saima Harmaja ja Arvo Turtiainen.

Tiedän, väite on raaka, brutaali ja ilmeisen väärä. Mutta en ole ainoa, joka on tätä mieltä. Tämä paljastuu toimittaja Pirkko Vekkelin kirjoittamassa ja viime vuoden lopulla ilmestyneessä erinomaisessa Tiihosen elämäkerrassa Mies, leikki ja ikävä – Ilpo Tiihonen, elämä ja runot (Avain, 2025).

Vekkeli on poiminut kirjaan kiitettävän monta maan johtavan kriitikon arviota Tiihosen runoista, lastenkirjoista, näytelmistä ja käännöksistä. Ja niistä paljastuu syvä, ehdoton kunnioitus.

Ilpo Tiihosen suomen kielen ja sen vivahteiden taju on täysin ainutlaatuinen.

Kolmas tai kuudes, selvää on, että juuri Tiihonen palautti modernismin korkeuksiin harhautuneen suomalaisen runouden takaisin maanpinnalle, tavallisille ihmisille, luettavaksi, ymmärrettäväksi, nautittavaksi, koskettavaksi ja silti älylliseksi.

Siinä auttoivat rakkaus riimeihin ja laitapuolen kulkijoihin, siis suomen kieleen ja suomalaisiin ihmisiin.

Tästä elävä esimerkki löytyy kokoelmasta Hyvät, pahat ja rumat vuodelta 1984.

”Asemalla nukkuu Eikka

hyvillään.

 

On käyty puotikeikka. Pihlajien lemut

heinäkuuhun leviää

ja jostain kaukaa vasta

ukkosta keräilee.

 

Ja mustaan maijaan kantaa

omaa faijaa

konstaapeli Niiranen

ja pohtii että raskaammaksi

käyvät päivät,

päivälleen

vaikka Eikka päivä päivältä vaan

kevenee.”

Kesken kaiken runoon saapastelee konstaapeli Niiranen. En voi kuin hiljaa ihmetellä sanan kauneutta.

* *

Ilman muuta Tiihonen oli poikkeuksellinen lahjakkuus. Ikäväkseen hän oli myös tavallinen ihminen, joka rakasti naisia ja viinaa, välillä ja lopuksi aivan liikaa.

Tämänkin Vekkeli kertoo, mutta kauniisti, ymmärtäen, konstailematta. Hän kirjoittaa hyvin perinteistä elämäkertaa, mutta kuitenkin niin vetävästi, että kirja on melkein pakko lukea saman tien alusta loppuun, vaikka aavistaa, että eihän tässä hyvin käy.

Tiihosen levottomuus tarttuu myös lukijaan.

Kuva: Avain Kustannus

* *

No hyvä. Meillä kotona on hyllyssä kaikki Tiihosen kirjat eli olen ihaillut häntä pienestä pitäen. Silti Vekkelin teos tarjoaa iloisia yllätyksiä.

Yksi niistä on Muistomerkki. Sen niminen on Tiihosen suomennos Aleksander Pushkinin runoista. Tiihonen ei osannut venäjää, mutta Jukka Mallinen teki raakakäännökset. Tiihonen otti kopin ja alkoi lukea Pushkinia kuin tavallista miestä eikä palvoa patsaaksi jähmetettyä puolijumalaa.

Hän löysi Pushkinin sielun, jos saa sanoa. Ja kirjoittaa esipuheessa:

”Pushkin näytti olevan ammattimies, ei sittenkään profeetta. Ikuinen kyllä, ristiriitojensa takia. Kauneutta jahdatessaan ironinen, laupias, itsestään lumoutuva, tosikko, rakastettava, yleispaskiainen, häntäheikki, pilvenveikko, laskelmoiva, sietämätön, siis kiinnostava. Hauskimmillaan Pushkin onkin juuri silloin, kun mimmi on kierroksessa…”

Kirjallisuuden professori Pentti Pesonen arvioi käännökset Helsingin Sanomissa:

”Viimeinkin elävää Pushkinia suomeksi, siitä sietää onnitella. Filologina yskin ja kiemurtelin monessa kohdassa, syöksyin alkutekstille, laskin mittoja, riimejä – väliin taiturillisesti tavoitettuja – ja sitten luovutin joutavan puuhan. Nämä käännökset on luettava sellaisina kuin ne ovat, annettava niiden soida omalla äänellään.”

* *

Pushkin on vielä helppo nakki – mutta kuinka kirjoittaa lapsille runoja, jotka soivat heidän omilla äänillään mutta joita aikuisetkin ymmärtävät?

Siinä Tiihonen oli suurmestari. Hänen lastenrunokirjansa Antero Vipuliini on klassikko. Onneksi hämeenlinnalainen opettaja ja säveltäjä Kari Kupari ymmärtää paitsi lapsia ja Tiihosta, myös musiikkia. Kupari sävelsi runot, syntyi myös näytelmä, jota on esitetty ympäri Suomea.

Ja sitten on nerokas Ei-Kaj Plumpsis eli hyppyjä Helsinkiin vuodelta 1989:

”Joku souteli illalla jollallaan,

oli silmät suu ihan nollallaan

ja hän katseli kaupunkiin joutaessaan

ja hän mietti jos miettikään soutaessaan

miten Helsingin mieleen on tullutkaan

eihän parempaa keksisi hullutkaan

että Helsingin nimi on Helsinki

eikä Rottinki, Röhnä tai Turnipsi…”

Ilpo Tiihonen ei ollut suomalaisen runouden ihmelapsi vaan ihmeaikuinen. Hän tiesi mikä on raskasta ja mikä on keveää ja tajusi syvästi myös sen, että leikki on aina vakavaa ja lapsi joka hetki läsnä ja tosissaan, ei leikillään.

* *

Yksi Tiihosen hienoimmista lapsen kohtaamisista ja sen myötä syntyneistä teoksesta on vuonna 1981 ilmestynyt Nessi.

Nessi oli 12-vuotias CP-vammainen poika, jolla oli vaikeuksia puhumisessa ja liikkumisessa. Valokuvataiteilija Leena Neuvonen ja animaattori ja lastenkirjakuvittaja Riikka Tuomari olivat tekemässä yhdessä kirjaa Nessistä. He olivat lukeneet Anteo Vipuliinin, ihastuneet, ja pyysivät Tiihosta muokkaamaan kirjansa tekstejä vähän lapsellisimmiksi.

Tiihonen tutustui Nessiin ja ryhtyi ilolla toimeen. Kirja ilmestyi vuonna 1981. Takakannesta voi lukea Tiihosen kirjoittaman tekstin.

”Nessi on 12-vuotias CP-vammainen koulupoika, joka on keksinyt valoa nopeamman auton. Ei mikään ihme, sillä hän on paljastanut olevansa robotti. Nessi on illanvirkku, aamutorkku, viikkosiivouksien välttelijä, amebojen ystävä, rauhanpuolustaja, paapan kaveri ja itsepäinen inttäjä, joka piirtäjänä pitää paksua viivaa ehdottomasti ohuempaa parempana.”

Tiihonen kirjoitti kirjaan myös muutaman runon ja teos palkittiin Italiaa myöten. Aikuisena Nessi eli Eljas Törneblom väitteli teoreettisen matematiikan tohtoriksi matematiikan ja tilastotieteen osastolta. Hänen väitöskirjansa nimi on ”Luonnollisten lukujen joukon määriteltävyys funktioalgebroissa”.

Rakastan Pirkko Vekkelin kirjaa senkin takia, että hän kertoo siinä tällaisia, oikeastaan asiaan kuulumattomia, mutta elämään aivan ehdottomasti kuuluvia asioita.

* *

Tiihonen oli neljän pojan isä – ensimmäisestä avioliitosta Solveigin kanssa syntynyt Ville on graafikko ja näytteliä ja teki kuvat useaan isänsä kokoelmaan, Jussi taas on kustannustoimittaja.

Kokoelmasta Boxtrot (1988) löytyy pitkä runo Isijännite. Se alkaa:

”Kaikkein kauheinta on olla isä.

 

Luotettavana kuin soodapussin alimmainen kide.

 

Uskottavana kuin marsalkka Mannerheim

mansikkamaan laidassa…”

Puolivälissä runo lähtee Tiihoselle tyypilliselle verbaaliselle laukalle, jota oikoluku pieksee olan takaa.

”Arjen isiintymä, isikuvallinen isä.

Varoittava isimerkki!

Isimerkillinen mies. Isimies.

Isisopimuksen tehnyt isinahka.

Isineellistetty isioikeus.

Isisuomalainen isitaistelija.

Itsestään sulkeutuva isite. Isipappi. Isikko.

Vieras isine kurkussa. Tämä tämä

isillä oleva tapaus.”

* *

Ilpo Tiihonen syntyi Kuopiossa, varttui rautatieaseman kupeessa ja kivihiilen tuoksussa Keravalla, mutta oli ennen muuta helsinkiläinen kirjallisuuden monitoimimies.

Minulle hän on ilman muuta runoilija, mutta itse Tiihonen piti päätyönään kirjoittamaansa näytelmää Kallion kimallus, jonka ohjasi Helsingin Kaupunginteatteriin vuonna 1989 Ritva Holmberg, musiikin sävelsi Jukka Linkola.

Tiihonen kirjoitti oikeastaan kaikkea muuta paitsi romaaneja. Itse hän kommentoi asiaa näin:

”Olen jääkiekkoilija, en 50 kilometrin hiihtäjä.” Ja Tiihonen oli kaiken lisäksi erittäin lupaava jääkiekkoilija, sähäkkä keskushyökkääjä ja nopea kuin mikä ja sai kutsun jopa junioreiden maajoukkueleirille.

Jätti onneksi menemättä.

* *

Tiihoselta ilmestyi 22 runokokoelmaa, ja hän sai niistä Valtion kirjallisuuspalkinnon, Eino Leino -palkinnon, Tanssiva Karhu -palkinnon ja oli vuonna 2005 Runeberg -palkintoehdokas. Samana vuonna hän sai Pro Finlandia -mitalin.

Melkein kaiken, mitä suomalainen runoilija voi saada, paitsi jääkiekkoilun MM-kultaa.

Tiihosen viimeinen kokoelma Jumalan sumu ilmestyi vuonna 2009. Sen jälkeen alkoi jyrkkä alamäki.

Vekkelin kirjassa Tiihosen kolmas ja viimeinen vaimo, muusikko Merja Ikkelä kertoo:

”Kun runosuoni ehtyi, samalla ehtyi hänen elämänhalunsa.”

Ilpo Tiihosen hautajaisissa laulettiin hänen korona-aikana Espanjassa kirjoittamansa runonsa Kuka tuulia puhaltaa, sen oli Merja-vaimo säveltänyt.

Runo alkaa:

”Kuka sävelsi sateen ropinan,

kuka tuulia puhaltaa,

mikä synnytti kavioiden kopinan,

mikä lehmän ammumaan saa

 

Kuka asensi käsiesi vapinan.

mikä jalkojesi kapinan,

oman napasi itsekkään napinan,

pienten hermojesi rapinan?”

Ja runo päättyy:

”Kuinka suuri onkaan luonto ja avaruus,

minne äärettömyyttä riittää,

kun joka päivä on uusi tulevaisuus

ja siitä sattumaa saamme kiittää.”

Me elävät suomalaiset saamme kiitää Ilpo Tiihosta paljosta, enemmästäkin. Ja myös Pirkko Vekkeliä. Siis lukekaa Tiihosen elämäkerta, tai teille ei tarjoilla enää.

Matti Kuusela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua