Sota ja karkuruus – Tuija Saarinen-Härkösen Rintamakarkurit on tapaustutkimus sotilaasta nimeltä Eino Hietarinne

Kuvat: Minerva Kustannus

Sotaa käsittelevä kirjallisuus, jopa tutkimus, on ollut pitkään Suomessa hyvin yksipuolista. Sotatapahtumat on ylevöitetty monissa muistelmissa. Tietokirjoissakin on keskitytty paljolti ”talvisodan ihmeeseen” tai asemasodan operaatioihin: sodan johdon näkemyksiin, päämajan strategiaan ja taktiikkaan sekä eri rintamalinjojen tilanteisiin. Oman lukunsa muodostaa taistelukuvauksiin tai kaukopartiomiesten seikkailuihin juuttunut sankarifiktio. Poikkeuksia säännöstä toki on ollut, paljolti nimenomaan kaunokirjallisuudessa: Väinö Linna, Paavo Rintala tai Hannu Salama.

Kansa taisteli – Miehet kertovat -lehti on ollut monen sodasta kiinnostuneen peruslukemistoa vielä muutama kymmenen vuotta sitten. Vaikka lehdessä kuvataan usein realistisestikin rintama- ja taisteluolojakin, monet negatiiviset puolet, kuten Linnan Tuntemattoman sotilaan rivisotilaiden protestit tai vaikka monet julmuudet, kuten raiskaukset ja sotavankien ja karkurien teloitukset, ovat jääneet kokonaan käsittelemättä.

Silti jokaiseen sotaan liittyy tavallisen sotilaan kapinointi, kuoleman pelko ja välistä myös karkaaminen rintamalta. Tästä on paljon todisteita myös Venäjän ja Ukrainan sodasta, molemmin puolin rintamaa: tavallista arkea elänyt nuorukainen ei välttämättä kestä kokemiaan kauheuksia, näkemiään julmuuksia, vaikka olisi alkujaan kuinka ”isänmaallinen” ja ideologisestikin valmis sotaan. Mielen järkkyminen ja karkuruus rintamalta, teloituksen uhallakin, ovat monessa sodassa arkipäivää.

Aivan viime vuosikymmeninä tietokirjallisuuden näkökulma sotaan on kuitenkin muuttunut. Esille on otettu kotirintaman tunnelmat, naisten osuus, sotavangit, alkoholin käyttö, mielenterveysongelmat, teloitukset ja rintamakarkuruuskin. Rintamakarkureiden roolia ovat tutkineet esimerkiksi Jukka Kulomaa, Martti Backman, Mika Kulju ja Jaana Laamanen.

Polvijärvellä asuvan perinteentutkijan, FT Tuija Saarinen-Härkösen Rintamakarkurit (Minerva, 2022) on tervetullut lisä sodasta kertovaan tietokirjallisuuteen. Se on perinpohjainen tapaustutkimus Eino Hietarinne -nimisestä sotilaasta, jonka sotilasuraa varjosti suurelta osin juuri karkuruus, kuolemanpelko ja ilmeinen epäluottamus viranomaisiin. Saarinen-Härkönen ei tee Hietarinteestä mitään pasifistista sankaria eikä vähättele päähenkilönsä luonteen negatiivisia puolia, vankeusrangaistuksia ja esimerkiksi taipumusta juopotteluun siviilielämässä.

Rintamakarkurit perustuu tutkittuun lähdeaineistoon, päähenkilön henkilöhistoriaa valottaviin yksityiskohtaisiin dokumentteihin ja muihin arkisto- tai lehdistötietoihin. Tutkijalle ominainen viileä, toteava ja liioittelematon tyyli tekee teoksesta hyvin luotettavan tuntuisen ja Eino Hietarinteestä eläväisen henkilön.

Hietarinne oli todellakin ”yksi monista” Suomen armeijan rintamakarkureista, joiden määräksi on eri lähteissä laskettu 30–35 000 talvi- ja jatkosodan aikana. Tähän joukkoon mahtui niin ”vastarintamiehiä”, ”käpykaartilaisia”, vannoutuneita pasifisteja kuin mielijohteesta ”omille teilleen” lähteneitä tai mielenterveytensä menettäneitä karkureita. Määrä kasvoi huomattavasti jatkosodan tappion lähestyessä 1943–1944, samoin kenttäoikeuksien tuomiot ja teloitukset.

* *

Saarinen-Härkösen tutkimus antaa karkurien roolista, motiivista ja kohtalosta arvokasta lisätietoa. Sukulaisuussuhde Eino Hietarinteeseen nousee esiin alkusivuilla, mutta ei häiritse aiheen neutraalia ja asiantuntevaa suhtautumista. Suvussa vaiettu Hietarinteen todellinen ”sotilasura” saa Rintamakarkureissa mahdollisimman valaisevan ja uskottavan käsittelyn.

Rintamakarkuruus ja siihen liittyvä vaikeneminen saattaa olla Suomessakin yleisempää kuin uskotaan. Talvi- ja jatkosodan karkurien suuri määrä koskettaa monta sukua ja perhettä. Kun Suomen Natoon liittymiseen kuuluu nyt myös selvä militaristisen ajattelun ja isänmaallisuuden korostaminen, sotilaskarkuri-teema on tässäkin yhteydessä hyvä muistaa.

Pentti Stranius

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua