Silja Järventaustan tarkkanäköisissä runoissa tutkitaan luontoyhteyttä – arviossa Vuorosana pihapiirissä

Kuvat: Teos / Heli Sorjonen

Mikä erottaa ihmisen pihapiirin muusta luonnosta? Ja mitä tapahtuu, kun rajan ylittää? Silja Järventaustan Vuorosana pihapiirissä (Teos, 2025) sukeltaa ympäristöön ja tutkii, mitä ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksessa tapahtuu.

Järventaustan seitsemäs runoteos jatkaa viime vuosien teemojen äärellä, joissa luonto, sen merkitykset ja siihen liittyvät kokemukset ovat nousseet keskiöön. Iltapäivässä isolla kirjaimella (2022) ja Ympäristön avajaisissa (2020) runoilija tutkii niin ikään muutosta ja ympäristön ja sen sanoittamisen suhdetta.

Konkreettisella tasolla Vuorosana pihapiirissä on jatkuvasti muutoksessa olevaa luontokuvausta. Vuodenajat vaihtuvat, päivästä tulee yö ja yöstä jälleen päivä, mutta kaikki näyttäytyy aina hieman erilaisena. Järventausta tavoittaa jatkuvan, vääjäämättömän muutoksen sekä sen eri merkitykset taidokkaasti, ja teoksen rytmi sykkiikin juuri luonnon ehdoilla: ”Tahdoin elää kasteen uppoamisen pellolle,/ miten ilta tulee aikaisin tavoin, joilla päivästä kolme neljännestä/ on vielä paikalla maatyössä, eväsleivän kääreessä./ Sitten lähteä täältä.”

Aiheena ihmisen luontosuhde ei tietenkään ole mitenkään uusi, ja luontokuvaus typistyy helposti samoihin kaavoihin. Järventaustan kuvasto on kuitenkin omintakeista ja tarkkuudestaan oivaltavaa: kuu ”ponnistelee palotikkaissa” ja nappi ”kiinnittyy hyönteisten sylkeen niityllä”. Kieli kutsuu katsomaan tarkemmin.

Teoksen jännitteisyys syntyy ihmisen suhteesta luontoon ja siihen liittyvien rajojen ylittämisestä. Pihapiiri on, ainakin pintapuolisesti, ihmisen reviiriä, mutta sen takana luonto määrää.

Rajat näiden välillä häilyvät, mutta niiden ylityksissä merkitykset kiteytyvät: ”Ojan kouru kiskoo minua edelleen puoleensa.// Nyt vielä enemmän, koska alan ymmärtää edessä/ olevan ryteikön ja kuusikon rajaa. Iltaan mennessä/ se tietenkin tummuu./ Jos en nielaise sitä pian, maailma vetäytyy kauemmas:/ välimatka suurenee, enkä ennätä/ mitenkään sen luokse.”

Samalla luonnossa on aina jotain, joka pakenee runojen puhujan, ihmisen, tulkintaa. Hienossa loppuosiossa keskitytään jänikseen, ja ohjeistetaan, kuinka ”antaa eläimen hyppiä/ tuiskupelto kulmasta kulmaan./ Anna sen hyppiä tuiskuksi/ määrittämänsä alue. Se on/ suurempi kuin ihmisen ala.” On kuin luonto lupaisi avautua, mutta kuitenkin jättää jotain sanallistamisen ja ihmisymmärryksen ulkopuolelle.

Myös ihmisten välinen yhteys pilkahtelee teoksessa esiin. Osa luontokuvista rinnastuu ihmisiin, kuten hiutaleet, jotka sulavat ”rakastaen”, ”eivät erottele ketä”. Tämä jää aiheena kuitenkin muun rinnalla hieman irralliseksi.

Vuorosana pihapiirissä on vahvatunnelmainen teos, joka kutsuu pysähtymään rajapinnoille.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua