Robert Walserin Ryöväri on kirjailijan omaksi iloksi luotu kokeellinen romaanin kaltainen

Robert Walser nuorena. Kuvaaja tuntematon.

Sveitsiläinen Robert Walser (1878–1956) on yksi tunnetuimmista ja samalla omaperäisimmistä saksankielisistä modernisteista, Franz Kafkan ja Robert Musilin hengenheimolainen sekä tyyppiesimerkki 1900-luvun keskieurooppalaisesta turtumuksesta, homeisten hermoparantoloiden tuoksuisesta maailmasta. Hänen tunnetuimpiin teoksiinsa kuuluvat Konttoristi (Teos, 2016) ja Jakob von Gunten (Teos, 2024; lue arvio) sekä vielä suomentamaton Geschwister Tanner (1907).

Eräässä uransa omaperäisimmistä teoksista, Ryövärissä (Teos, 2026), Walser kertoo pitkissä ja polveilevissa tekstikappaleissa yksinkertaisen tarinan. On olemassa päähenkilö, ryöväri, mutta hän ei ole kovin kirjaimellinen varas, sillä hän vohkii lähinnä asetelmia ja näkyjä, muiden huomiota ja aikaa. On siis selvää, että ryövärin olemus on hyvin samanlainen kuin taiteilijan luonteenlaatu hänen varastaessaan vaikutteita maailmasta ympäriltään.

Ryövärin hahmo kaipaa ympärilleen tekstiä, joten teoksemme kertoja on tarttunut toimeen. Ryövärin epäonneksi tai onneksi kertojamme eksyy jatkuvasti erilaisille sivupoluille, joiden kautta lörpöttelee keskushahmostaan, maailmasta tai ehkä pohjimmiltaan itsestään.

Walser itse kuvaili teoksiaan juonettomiksi. Ryöväristä onkin kirjoitettu, että siinä on kenties tarina tai kertomus mutta ei juonta (ja joidenkin mielestä toisinpäin). Asioita tapahtuu, mutta helppoa kerronnallista struktuuria ei ole. Ryöväriksi nimetty päähenkilömme liikkuu kahden naisen välissä, Edithin ja Wandan, mutta muistelee muitakin eroottisia kohtaamisiaan, homoseksuaalisiakin sellaisia. Tarinassa on seksuaalista latausta, joka on jyrkässä kontrastissa jäykän ja satiirisesti esitetyn yhteisön normien kanssa.

Ryöväri yrittää muun muassa päästä seurapiireihin mutta kenkäistään niistä ulos syytä itsekään ymmärtämättä tai sisäistämättä. Iso syy lienee siinä, että puhuu estoitta mitä mieleen tulee, rehellisiä mutta julkeita. Hänestä pidetään hyväntahtoisesti, mutta toisaalta hänen läsnäolonsa saa kaikki pyörittämään silmiään. Ehkä epäonnisuudessa on kyse vain vainoharhoista tai kenties ryöväri tulkitsee väärin, ei ymmärrä jotain tavoittamatonta signaalia oikein ja joutuu siitä maksamaan. Mutta mitäpä sitten? Ryöväri elää, vokottelee ja sinkoilee kuin pallo flipperissä.

Jo kertomuksen alussa ”hänen” ja ”minän” välinen raja on epäselvä. Ryöväri ja kertoja muuttuvat samaksi, ”minä” ja kaikkitietävä puhuja puhuvat samassa sanalitaniassa sulassa sovussa. Lisäksi kertojuudessakin on useita tasoja: proosallinen kertoja, joka selittää mukamas neutraalisti ryövärin elämän farssimaisia tapahtumia; toisaalta metatasolla omaa kirjoittamistaan ja ratkaisujaan kommentoiva kertoja, jonka voimme kuvitella fiktiiviseksi luomukseksi tai Walseriksi itsekseen. Onko sattumaa, että ryöväriä tarkoittava sana räuber soinnahtaa Robertin kanssa?

Romaani on ottanut esimerkkiä klassisista pikareskeista, joissa veijarimaisten henkilöiden kohellus ottaa lähes satumaisia muotoja ja kaikki, kertojan motiiveista alkaen, on kyseenalaistettavissa. Jälkisanoissaan suomentaja Erkki Vainikkala taas mainitsee esikuvaksi Friedrich Schillerin (1759–1805) näytelmän Rosvot (1781), jota Walser ihaili. Toisaalta tärkeä on myös Christian Vulpiuksen (1762–1827) romaani Rosvopäällikkö Rinaldo Rinaldini (1798).

Toisaalta tämä romaani(n kaltainen) kalskahtaa elämäkertakirjallisuuden parodialta. Teosta voisi verrata esimerkiksi Vladimir Nabokovin romaaniin Kalvas hehku (Gummerus, 2014, alkup. 1962), joka on kuitenkin hyvin jähmeä ja Walserin luomusta paljon itsetyytyväisempi, briljeeraavampi teos. Walser tekee Nabokovin tapaan purkutyötä, jonka kohteina ovat puhujan luotettavuus ja sanallisen ilmaisun merkitys, mutta venäläisen kollegansa hillityn ilmaisun sijasta sveitsiläinen paahtaa eteenpäin kuumeisesti kyseenalaistaen, osoittaa tekstiä ja itseään ja henkilöitään sormella ja kysyy: Kuuluuko tämän olla tässä? Onko tämä kimpale muovailuvahaa olento vai toisesta kulmasta katsoen pelkkä möykky?

* *

Ryöväri on alun perin kirjoitettu lyijykynällä ja mitättömän pienellä käsialalla 24 paperiarkille. Walser kirjoitti tällä tavoin muitakin tekstejä milloin mihinkin, käyntikortteihin, paperilappuihin, kirjekuorien taakse… Kirjallisuustutkimuksessa näitä luomuksia on kutsuttu mikroskripteiksi, Walser itse kutsui näitä töitä ”lyijykynäalueekseen”. Hän kirjaimellisesti pelkäsi mustekynään tarttumista.

Kenties tästä syystä johtuen, mutta myös jatkuvasti virtaavien sanojen vaikutuksesta, syntyy mielikuva tiheästä tekstistä. On kuin Walser olisi yrittänyt tiivistää niin muodon kuin sisällön mutta tiivistykseen mahtuu liikaa maailmaa, liian vähän kertomusta. Mitä enemmän kokonaisuuteen ahdetaan, sitä enemmän se halkeilee. Kappaleet ovat pitkiä ja polveilevia, virkkeet seuraavat toisiaan johdonmukaisissa mutta jatkuvasti lisätietoa pursuavissa, osin ympyrää kiertävissä rykelmissä, jotka sisältävät äkkivääryydessään ilkikurista huumoria.

”[– –] Voimme paljastaa tästä sen verran, että Edithin isä oli ollut jonkinlainen opinahjo. Tällä hetkellä hän oli manan majoilla ja siis lakannut osallistumasta maanpäällisen maailman toimiin. Elinaikanaan hän opetti herttaiselle tyttärelleen latinan kieltä. Uskon ilmaisevani asian oikein, kun sanon tyttären osaavan kaikkia kolmea maamme kieltä. Tarkasti ottaen niitä on neljä, mutta viimeistä ei tarvitse mainita samalla painolla, koska se on jonkinlainen kielen jäännöserä, jota tavataan vain joissakin vuorten laaksoissa. Kuinka hienosti isänmaamme erottuukaan naapurimaista. Syvennymme tähän asiaan perusteellisemmin tuonnempana. Mieleen tulee heti erään lentäjän muistomerkki, hän kun lensi laitteellaan ensimmäisenä Alppien yli. Hiussoljet ja sen sellaiset herättivät hänen kiinnostuksensa aina, kun sellainen näytti jääneen joltakulta johonkin. Edithillä ja Wandalla oli kerran tapaaminen, johon emme pääse vielä pitkään aikaan, mutta huolehdin kyllä siitä, että sitten kuvaan sen teille. Tosin ei pitäisi puhua kuvailusta vaan pikemminkin esittämisestä. Ja nyt asiaa tuosta jo vähän silmäillystä naishenkilöstä, jonka kanssa ryöväri eräänä iltana, nähtyään hänet nojailemassa lyhtypylvääseen, ryhtyi puheisiin ja jonka hän tapasi uudelleen seuraavana aamuna suloisessa kevätsäässä, joka maalasi koko maailman siniseksi. He astelivat yhdessä metsänreunaa edestakaisin. Oli sunnuntaipäivä. [– –]”

Lainaus kuvaa Walserin proosaa teoksessa kauttaaltaan, erityisesti sen huumoria. Kuivasti koominen ilmaisu ”lakannut osallistumasta maanpäällisen maailman toimiin” tiputetaan kuin ohimennen, toisaalta sveitsiläistä kansallisylpeyttä pistellään tikarilla tuosta vain ja ilman kerronnallista perustetta. Samalla teksti vaihtaa puhutteluasuaan monikon ”meistä” henkilökohtaiseen ”minään” ja lopuksi passiiviin jättäen epäselväksi, kenen mieleen oikeastaan tulee lentäjän muistomerkki ja kenen kiinnostuksen herättivät hiussoljet.

Ohimennen kerrotaan lakonisia anekdootteja, kertoja kommentoi pyrkimyksiään ja lupailee, että palaa myöhemmin milloin mihinkin asiaan. Ei ole yllätys, että osaan luvatuista asioista todella palataan mutta merkittävään osaan ei. Viimein kertoja ikään kuin saa itsensä kiinni ja alkaa kaikkitietävänä kuvailla ryövärin ja hänen mielitiettynsä kohtaamista.

* *

Walserin henkilöhistoriasta tietoinen lukija pohtii: kertooko teoksen muoto, toteutus ja sinkoilevuus tekijänsä murenevasta mielenterveydestä? Teos valmistui vuonna 1925, tosin joidenkin tulkintojen mukaan jo vuonna 1922, eikä sitä oltu tarkoitettu julkaistavaksi. Walser ei nimennyt teostaan. Se ilmestyi vasta vuonna 1972, kun kirjailijan minikirjoitus oli viimein koodattu auki. Walser joutui ilmeisesti kirjallisten pettymysten avittamana vuonna 1929 hoitoon, jossa hänellä todettiin skitsofrenia. Vuonna 1933 Walser joutui toisen kerran sairaalaan, jossa vietti lopun elämänsä. Hän lopetti kirjoittamisen tyystin.

Sittemmin on väitelty siitä, olisiko hänen paikkansa pitänyt kuitenkin olla muualla kuin osastolla. Vainikkala kertoo jälkisanoissaan kirjailija W. G. Sebaldin todenneen, että Walserin mielisairaus ei muuttanut hänen kirjoituksiaan vaan lähinnä korosti niissä jo olleita erityispiirteitä. Ehkä näin. Toisaalta asian voi mieltää toisinkin: Ehkä Walserin kirjoituksissa oli aina hulluutta. Modernistisia teoksia moitittiin aikanaan muotonsa vuoksi mielisairaiden kirjoittamiksi (ikään kuin siinä olisi jotain pahaa), mutta Ryövärin tapauksessa saattaa olla kyse juuri siitä.

Olen itse niin ammatillisista kuin henkilökohtaisista syistä lukenut psykoosissa olleiden ihmisen tekstejä. Lisäksi olen verrannut niitä tapaan, jolla psykoosissa olleet ovat kirjoittaneet ennen suurta luisuaan. Kirjoitusasu on saattanut olla jo vuosien ajan eksentrinen, psykoosi on lähinnä avannut tulvaportit. Ristiriita kuplii pinnan alla, ei tule päälle katkaisinta vääntämällä.

Tunnistin Ryöväristä heti samaa kuin noista lukemistani kirjoituksista: lörpöttelevän, vaikkakin tavallaan koherentin, sisäisesti loogisen rakenteen; sirpaloituvan käsityksen minusta ja meistä; lennokkuuden, jonka todenperäisyyttä on vaikea täsmentää; vaikeuden pysyä asiassa, koska ajatus on loikkinut jo viisitoista askelta eteenpäin kynän pysymättä perässä.

Oli miten oli, Walser mitä ilmeisemmin hyväksyi elämänsä loppupuolella osansa eikä ollut enää kiinnostunut kirjoittamisesta. Hän ei halunnut poistua hoitolasta, vaikka oli lääkäreiden mielestä tervehtynyt, eikä suostunut kirjoittamaan, vaikka hänelle tarjottiin omaa toimistoa työskentelyyn. Ympäriltä löytyi hyvää tahtoa ja ihailua, mutta hän torjui järjestelmällisesti kaiken.

Niin, kertooko Ryövärin muoto (ja osin se, mitä kertomuksesta voimme arvailla) tekijästään? Olisi helppoa sanoa, että kirja kirjana ja mitäpä tekijästä, mutta jos lukee teosta osana mielenterveysongelmaisten tekijöiden luoman kirjallisuuden historiaa, nämä seikat ovat syystäkin kiinnostavia.

Toisaalta, vaikka en edusta barthesilaista koulukuntaa, jonka mukaan tekijällä ei ole tai tulisi olla merkitystä teoksen vastaanotossa ja tulkinnassa, sillä pidän ajatusta lukijoiden todellisuudesta irtaantuneena moskana, kirjallista teosta voi ja kuuluu tarkastella myös tällaisten sidonnaisuuksien ohitse, esteettisenä objektina eikä osana tekijänsä elämäkertaa.

Syy? Luomukset ovat suurempia kuin yksi ihminen. Ne nielevät tekijänsä, ei toisinpäin. Jos jotain, Walserin elämää tulee katsoa hänen teostensa kautta. Ei teoksia hänen elämänsä kautta.

Ryöväri ei kuitenkaan ole mikään unohdettu suurteos. Päinvastoin, se kuuluu siihen arvaamattoman kiinnostavaan kategoriaan, jota joskus ylenkatsotaan, vaikka se paljastaa tekijöistään usein enemmän kuin kanonisoidut klassikot: Se on siis suuren kirjailijan sutaisu, raakilemainen, ei tarkoitettu julkisille silmille vaan kirjoitettu omaksi mielihyväksi. Siksi sitä on ilo lukea. Olemassaolossaan Ryöväri on paradoksaalisesti mitätön ja samalla paljastava.

Mikko Lamberg

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua