Riittääkö, että pelastaa edes yhden? Arviossa Maria Mustrannan Toivon talo

Kuvat: WSOY / Maria Mustranta

Suomalainen Martta työskentelee kansainvälisessä kehitysyhteistyöjärjestössä Genevessä ja on työmatkalla Ammanissa Jordaniassa. Eletään talvea 2014 ja aikaa, jolloin Syyrian sodan pakolaisia tulee tuhansittain naapurimaahan. Sinne pakeni myös nelivuotiaan Nouran perhe. Taloon, josta perhe haki suojaa, osui pommi. Kaikki muut kuolivat, vain Noura jäi henkiin.

Martta näkee Nouran ammanilaisessa sairaalassa ja ihmettelee, miksi kukaan ei huolehdi loukkaantuneesta, mutta myös synnynnäisesti vammautuneesta tytöstä. Nouran kädet ovat epätavallisen lyhyet, kyynärvarret näyttävät puuttuvan kokonaan.

Tytön kohtalo ei jätä nelikymppistä ja vapaaehtoisesti lapsetonta Marttaa rauhaan. Genevessä odottava poikaystävä ei ymmärrä, miksi Martta siirtää ja siirtää paluutaan kotiin niin kauan, että lopulta saa potkut töistä.

Toivon talo (WSOY, 2025) on rapistunut lastenkoti, johon Noura sairaalasta päästyään sijoitetaan. Lapselle ei löydy sukulaisia, jotka voisivat hänestä huolehtia. Marttakin päätyy Toivon taloon, ensin puolittain vierailijaksi, sitten jopa kokoaikaisesti huolehtimaan Nourasta ja muista lapsista, kun talossa on vain kaksi muuta työntekijää ja lapset ovat ongelmaisia.

Talvesta tulee kevät, keväästä kesä ja syksy. Martan rahat loppuvat, sukulaiset painostavat lähtemään Ammanista eikä poikaystävä Peter enää odota, vaan suhde päättyy. Mutta Nouraa Martta ei voi jättää. Hän on valmis jopa laittomuuksiin pitääkseen huolta tytöstä. Sisar Kerttu ei ymmärrä Marttaa:

”Sinä varmaan ajattelet, ettet voi olla väärässä, koska motiivisi ovat oikeita. […] Kuvittelet olevasi epäitsekäs, mutta minusta sinä ajattelet vain itseäsi ja omia tunteitasi.”

* *

Mustranta käsittelee yksittäisten ihmisten kautta isoja asioita. Hän kuvaa pakolaisongelman toivottomuutta taitavasti ja riipaisevasti Martan tunteiden kautta.

Lukijan on helppo tuntea samoja tunteita kuin Kerttu-sisar. Onko oikein, että kiinnittyy yhteen orpolapseen ja saa hänet myös kiintymään itseensä, vaikka ei tiedä, onko mahdollista osallistua lapsen elämään niin kauan kuin lapsi vanhemman apua tarvitsee? Aiheuttaako auttaja vain turhia toiveita ja pettymyksiä?

Kirjailija herättää myös miettimään, onko parempi tehdä edes jotakin, kun kaikkia ongelmia ei yksi ihminen voi ratkaista. Mieleeni jäi Toivon talon luettuani pyörimään Eino Leinon Hymyilevän Apollon säe: ”Ken yhtä ihmistä rakastaa, hän kaikkia rakastaapi.” Pitäisikö Nouran kaltaisten olla meille muillekin mitta siitä, miten kohdella pienimpiä ja haavoittuvimpia?

Martan mummu kirjoittaa Martalle:

”En ole kertaakaan katunut, kun olen jotakuta kurjaa auttanut. En ymmärrä, että toisista huolehtiminen on nykyisin niin epämuodikasta?”

Ehkä ikäihmisen elämänviisaus on taas kerran parasta viisautta.

Marjatta Honkasalo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua