Pojat etsivät jälkiä isästään elämänsä loppuun asti – arviossa Jukka Pakkasen Isä joka katosi

06.10.2023
PakkanenIsä

Kuva: Ari Haimi / Aviador

KIRJAT | Isät, pojat, Italia, muistot, kamera; näistä aineksista Jukka Pakkanen osaa hioa kerta toisensa jälkeen lukijaa palkitsevaa tekstiä.

ARVOSTELU

4.5 out of 5 stars

Jukka Pakkanen: Isä joka katosi

  • Aviador, 2023.
  • 100 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
BookBeat Nextory Storytel

Isät, pojat, usko, Italia, muistaminen, valokuvaus: nämä ovat usein Jukka Pakkasen (s.1942) romaanien aihioita. Näin tälläkin kertaa, Pakkasen 19. romaanissa Isä joka katosi (Aviador, 2023), nyt tiiviimmässä ja pelkistetymmässä muodossa kuin konsanaan lyhyen proosan taiturin aiemmissa teoksissa.

Lehtikuvaaja Johan Aron isä Viktor kuolee. Viktor Aro on kirkonmies, jota piinaavat traumaattiset sotamuistot sekä kirkonmiehen kipuilu uskon- ja naisasioissa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suunnilleen Helsingin olympialaisten ja nykypäivän väliin. Tärkeinä ajallisina kiinnekohtina ovat perheen automatka Monzan kaupunkiin Italiaan kesällä 1953 sekä nykypäivään ajoittuva Johanin matka samaan kaupunkiin isänsä tarinan jäljille.

Tämä on tuttua tematiikkaa Jukka Pakkasen lukijoille. Tinasotamiehen pojassa (Like, 2006) Kristo Enman yrittää päästä isänsä, Viktor Enman –nimisen kirkonmiehen jäljille. Isät, pojat, Italia, muistot, kamera; näistä aineksista Pakkanen osaa hioa kerta toisensa jälkeen lukijaa palkitsevaa tekstiä.

Mikä oli se jatkosodan viimeisen kesän traumaattinen tapahtuma, josta sotilaspastori Viktor Aro ei pystynyt eikä lopulta ehtinyt pojalleen kertoa? Mihin Viktor Aro katosi kesällä 1953 pariksi päiväksi Monzassa palauttaessaan pankkiin liikaa saamansa liiramäärän? Kysymyksiin vastauksia etsiessään Johan Aro yrittää ratkaista vielä suurempaa arvoitusta: mikä mies oli Viktor Aro ihmisenä, papin ja isän roolien takana.

”Älä kulje vieraisiin varjoihin…”

Kirjan tapahtumapaikat ovat kuin mustavalkoisesta italialaisesta elokuvasta: ihmisvilinää kaduilla ja toreilla, vanhoja kahviloita, hotelliauloja, kirjakauppa, puistoja. Toisaalta takaumia lapsuuden Helsinkiin ja Saimaan rannoille. Ahdistunut isä ja etäinen pianisti-äiti. Saksalaisia schlagereita ja muita vihjeitä vanhasta maailmasta, jonka sota romahdutti. Sota, joka särki myös ihmismieliä. Poika, joka näkee kaiken, tarkemmin kuin vanhemmat tietävätkään. Ja ennen kaikkea muistaa kaiken näkemänsä. Poika, jolla on kamera. Nuoruuden kapinointi katkaisi välit isään, yhteys palautui aikuisiällä, mutta silti isä vaikeni.

”Pojat etsivät jälkiä isästään elämänsä loppuun asti. Mitä sinä minulta odotit? Sitä kyseli Jeesuskin, eikä saanut vastausta, ei edes ristillä. Jokaisella ihmisellä on elämässään salaisuuksia, isilläkin.”

Pitkän perjantain saarnassaan isä osoitti sanansa pojalleen. Isä vaikeni salaisuuksistaan. Halusiko hän säästää poikaa vai eikö hän vain pystynyt puhumaan? Johan Aro saa lopulta vastauksen, kuten lukijakin. Puhumisen sijaan isä yrittää saada poikaansa yhteyttä muilla tavoin, kuten isät usein. Sekundaattori, mittanauha, Zeiss Ikon –kamera. Ajan ja muistamisen välineitä, sekundaattorikin: ”Tämä on sveitsiläinen, ostin tämän aikoinaan Saksassa. Tällä voit pysäyttää aikaa osiin ja muistella niitä aikuisena.”

Kaikkea voi epäillä tai kätkeä

Kirkonmiehen kamppailu uskon ja armon epäilyn kanssa sekä muistaminen, vaietut muistot ja erityisesti sodan aikaisten henkilökohtaisten traumojen patoaminen kantavat Pakkasen kirjan peruspilareina loppuun asti. Näiden teemojen osalta viimeaikaisista lukukokemuksista tulee mieleen Tommi Melenderin Aurum (WSOY, 2023), jossa pojat elävät isiensä elämiä ja sotien traumat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Antti Hurskaisen Suntio (Siltala 2023) taas kuvaa kirkonmiesten uskon lujuutta ja sen horjumista. Muistot, muistaminen, se kuinka paljon et edes tiedä unohtaneesi; Pertti Lassilan Jälkisato (Teos 2023) liikkuu samassa Pakkasen kuvaamassa muistamisen huojuvassa verkossa.

Jukka Pakkasella on taito muutamalla vedolla viedä lukijansa sisälle kerrontaan, jossa aika, paikka ja henkilöt alkavat elää utuisessa, hieman unenomaisessa muistojen maailmassa. Tähän luovat kontrastia valokuvat muistojen ja menneisyyden kuvaamisessa. Kertooko valokuva totuuden, kuinka paljon muistamisesta rajataan kuvan ulkopuolelle? Kertooko muisti ylipäätään totuuden? Kerronnan utuisuutta puhkoo myös pelkistetty dialogi, joka muistuttaa Pakkasesta kuunnelmien osaajana.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua