Olga Palo avaa raikkaita näkökulmia kertomiseen – arviossa Aion kertoa nyt kaiken

Kuvat: Sami Mannerheimo / Otava

Kuoleman lautturille voi kolikoiden sijaan maksaa myös tarinoilla. Ehtona on vain se, ettei tarinaa ”ole kuunaan kulutettu kertomalla, saati sitten painettu kansien väliin”. Niinpä Olga Palon novellikokoelmassa kertojat alkavat kertoa.

Ja vähän kaikesta he kertovatkin: Aion kertoa nyt kaiken -teoksen (Otava, 2023) teksteissä surraan loppuneita suhteita, laaditaan kakkarunoutta tai kirjoitetaan kirjaa naisten asemasta yhteiskunnassa 2020-luvulla. Temaattiseksi sateenvarjoksi levittäytyvät kertominen, ylöskirjaaminen ja tarinat sekä miten niiden kautta jäsennetään todellisuutta.

Yksi kokoelman riemastuttavimmista teksteistä kertoo valtavan järjestelmällisestä ihmisestä, jota painostetaan pitämään jonkinlaista päiväkirjaa, vaikka hän ei itse näe syytä kirjata asioista ylös jälkikäteen. Lopulta hän kuitenkin ihastuu ajatukseen kakkojensa ylöskirjaamisesta, sillä sitäkin varten voi luoda systeemin kuin vaikka viinin maistamiseen. Kun kirjaaminen siirtyy runomuotoon, kakkaamisen akti alkaa muokkautuu eri tyyleihin: kun kertoja lukee Edith Södergrania, ”päivittäisestä kakkaamisesta tuli ihmeellinen tuokio, tutkimusmatka!” – jopa niin, että hän lisää kuitua ruokavalioonsa. Runouden ja kakan törmäyttäminen outouttaa niin, että novellista tulee valtavan osuva kuvaus siitä, kuinka muoto ja havainnointi vaikuttavat sisältöön.

Muoto ja sisältöä pohditaan myös autofiktiokuvauksessa novellissa Fiktiivinen pääkaupunki Pohjois-Euroopassa. Siinä kertoja kohtaa autofiktion kirjoittaneen kirjailijan ja alkaa tarinallistaa omaa elämäänsä tehdäkseen saman. Tekstin edetessä minä ja hän sekoittuvat, ja teksti itsessään muuttuu oivaltavaksi tulkinnaksi siitä, miten ihminen tarinallistaa omaa elämäänsä.

Välillä novellit laajenevat esseemäisiksi pohdinnoiksi. Esimerkiksi Rahtilaivassa romanttisen suhteen päättymistä Euroopan-matkalle pakeneva kertoja muistelee Sophia Callen Take Care of Yourself -teosta. Callen kumppani jätti tämän sähköpostilla, joka loppuu prenez soin de vouz, pitäkää huolta itsestänne. Novelli yltyy pohdintaan rakkaudesta ja taiteesta yleensä sekä siitä, miten omaa muistiaan ja unohtamista voi muokata.

Joissakin teksteissä on mukana kuitenkin myös tyhjänkäyntiä, jota – ainakin oman napakkuuden kaipuuni nojalla – olisi voinut vielä tiivistää ja teroittaa. Esimerkiksi Tää alkais tästä on lasten leikkimispuheen muotoon kirjoitettu puolisivuinen, jossa ”Eiku ei siitä, ei se vielä kuulu tähän, eikä toi, ei ne kuulu tähän, noi ei kuulu tähän, mut nää kuuluu, ni tästä tää alkais, jooko?” Me versus ne -kuvaus ei sinänsä yllätä tai avaa pohdintoja.

Lontoo-novellissa Museot päähenkilö puolestaan kirjaa ylös museoita, joissa on käynyt. Museoihin tallennettu historia sekä ihmisen omasta elämästään tekemät tallenteet rinnastuvat sulavasti, mutta mukana kulkee myös Lontoo-kliseen kuvausta, joka vie tekstin oivaltavuutta: ”Ihmiset kutsuvat täällä toisiaan ’darling’ ja ’love’, minuakin, ja siitä tulee hyvä mieli. Tiedän, etten ole oikeasti kenkäkaupan myyjän darling, mutta tuntuu silti hyvltä kun hän sanoo niin.”

Mutta nämä ovat pieniä asioita kokonaisuudessa; Palon novellit esittelevät riemastuttavan joukon tarinoita ja henkilöitä. Kuoleman lautturille tarinoiminen on lahja lukijalle.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua