Monikerroksinen ensiromaani – arviossa Irene Zidanin Isäni appelsiininkukkien maasta 

Kuvat: Otto Virtanen / WSOY

Irene Zidanin ensimmäinen romaani Isäni appelsiininkukkien maasta (WSOY, 2024) sisältää monta teemaa. Sen voi lukea kertomuksena siitä, mitä kaikkea toisen polven siirtolainen voi Suomessa joutua kohtaamaan tai siitä, millaista on olla kaikkialla ulkopuolinen. Tai romaanina tytär–isä-suhteesta. Se on myös kaunokirjallinen katsaus Lähi-idän tulehtuneimpaan kysymykseen.  

Lukee sen miltä kannalta hyvänsä, se on hyvä. 

Kirjan kertoja on Amira, jolla on kurittomat ei-suomalaiset hiukset, oliivin värinen iho ja raivostuttavaa karvojen kasvua. Äiti on suomalainen ja isä palestiinalainen. Amira joutuu jokapäiväisessä elämässä selittelemään toiseuttaan, mutta ei kuulu joukkoon myöskään isän kotikylässä, jossa vierailee lapsena ja nuorena.  

Romaani kulkee saumattomasti eri aikakausien välillä ja kokonaiskuva Amirasta ja tämän elämän kipupisteistä piirtyy vähitellen.  

Palestiina on maa, jota ei ole olemassa. Romaanissa se on paikka ”siellä jossakin” ja sitä miehittää ”Valtio”. Siellä ”leimahtaa” väkivalta tämän tästä ja viimeisin sota alkoi, kun äärijärjestö hyökkäsi ”kaistalta ”, tappoi ja otti ”Valtion” asukkaita panttivangiksi.  

* *

Amiran isästä ”Valtio” rikkoi aikanaan jotakin, kun nuori miehityksen vastustaja oli vankilassa vuoden.  

Amirasta tulee toimittaja ja kun tilanne Lähi-idässä kriisiytyy, hänkin joutuu koville. Israelin ja Palestiinan konfliktista harvinaisen monella on vankka mielipide, vaikka tietoa olisi vähän eikä omakohtaista kokemusta lainkaan. Tämän kokee jokainen toimittaja, joka on alueelta tai aiheesta raportoinut, niin myös Amira. Zidan kertonee tässä myös omista kokemuksistaan; hän on entinen Lähi-idän kirjeenvaihtaja. 

Isän kotikylässä vieraileva teini-ikäinen Amira kertoo huomioitaan miehityksen arkipäivästä vailla kiihkoa. Häntä kuulustellaan lentokentällä nimensä vuoksi ja seisotetaan tarkastuspisteellä matkalla kaupunkiin. Hän on vain käymässä palestiinalaiskylässä, mutta paikallisille tämä on ollut arkea vuosikymmenestä toiseen.  

Toimittaja-Amirasta epäoikeudenmukaisuuden todistaminen on raskasta. Mutta raskasta on myös aina epäillä omia havaintojaan ja ajatuksiaan, tulkintojaan, sanojaan, olla eri mieltä kuin lukijansa ja monet muut, saada vihamielistä palautetta. Erityisesti väkivaltaisina aikoina pää joutuu koville. 

* *

Lukijana tunnen, että kirjailija on laittanut teokseen itsensä. Toimittajana Zidan kirjoittaa selkeästi ja kuvailevasti, ottaa lukijan mukaansa. Romaanin hienous on kuitenkin jossain muussa kuin sen kirjallisissa ansioissa: teksti on hyvin vilpitöntä, siksi se koskettaa ja herättää ajatuksia.  

Kansainvälisten perheiden kasvatit löytänevät romaanista itselleen tuttuja tunteita ja muille se antaa tervetulleita ahaa-elämyksiä.  

Lähi-idän konflikti on toistuva uutisaihe ja kaikki, mikä lisää ymmärrystä sen monitahoisuudesta, on tarpeellista ja tervetullutta. On hienoa, että aihe on ylipäätään päässyt suomalaiseen kaunokirjallisuuteen. 

Zidanin teos tulee Terhi Tammilehdon vasta ilmestyneen He ovat suolaa ja valoa (Otava, 2024) seuraksi syksyn kirjoissa romaanina, jossa Lähi-idän konfliktista tuodaan esiin myös palestiinalaisten näkökulmaa. 

Äänikirjan lukee vankalla ammattitaidolla Krista Putkonen-Örn, joka ansaitsee erityiskiitoksen arabiankielisten sanojen ja nimien lausumisesta.  

Leena Reikko 

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua