Mitä on aika? Arviossa 100-vuotisjuhlan kunniaksi uusintapainoksen saanut Thomas Mannin klassikkoteos Taikavuori

Taikavuori ilmestyi alun perin vuonna 1924. Kuva: WSOY / Bundesarchiv

Thomas Mannin Taikavuori ilmestyi vuonna 1924. Joulukuussa 2024 WSOY julkaisi 100-vuotiaan teoksen kunniaksi siitä 747-sivuisen käännöksen Kai Kailan suomentamana.

Alkuperäinen, Kailan lyhentäen suomentama käännös on peräisin jo vuodelta 1957. Uusi kirja on paksu ja kultakirjaimin otsikoitu. Kannessa on kuva Ernst Ludwig Kirchnerin maalauksesta Davos im Winter (1923).

Tarina alkaa siitä, kun 22-vuotias saksalainen Hans Castorp matkustaa sydänkesällä junalla Alpeille Davosiin, 1 600 metrin korkeudelle merenpinnasta. Hän aikoo vierailla kolme viikkoa serkkunsa Joachimin luona Berghofin parantolassa. Tohtori on suositellut Hansille ilmanalan muutosta, sillä hän potee verenvähyyttä. Tarkoitus on silti pitää vierailu lyhyenä, sillä Hans on aloittamassa insinööriharjoittelijana laivanveistämössä tavoitteenaan valmistua laivanrakentajaksi. Upseerikokelas Joachim taas on lojunut parantolassa jo yli viisi kuukautta keuhkotuberkuloosin vuoksi.

Hans suhtautuu aluksi koko parantolaa kohtaan ylimielisesti, haukkuu sen asukkaita ja ajattelee olevansa heitä parempi ja terveempi. Etenkin naisia hän pitää typerinä ja tyhminä, ja löytää jotain vikaa jokaisen naisasukkaan ulkonäöstä. Esimerkiksi ylihoitajatar von Mylendokia kuvaillaan teoksessa seuraavasti:

”Neiti von Mylendok oli neljissäkymmenissä, kitukasvuinen, vailla muotoja, ja hänellä oli yllään valkoinen hoitajattaren puku, jonka rinnassa oli granaattiristi. Valkoisen hilkan alta pisti esiin harva punertava tukka ja vedensinisissä tulehtuneissa silmissä, joita kaiken kukkuraksi koristi pitkälle kehittynyt näärännyppy, oli häilähtelevä katse. Nenä oli pysty ja suu sammakkoa muistuttava, minkä lisäksi alahuuli työntyi vinosti eteenpäin ja teki puhuessa lapiomaisia liikkeitä.”

Hansin mukaan naiset ovat vailla oma-aloitteisuutta, velttoja ja passiivisia. Ei siis lainkaan hämmästytä, mistä Olga Tokarczuk on Taikavuoren feministiseen päällekirjoitukseen, Empusioniin (2024; lue arvio), misogynia-teemansa löytänyt.

Hansin vointi huononee, hän yskii nenäliinaan verta, saa kuumeen ja joutuu vuodepotilaaksi. Hänet todetaan keuhkotautiseksi, ja viimeistään röntgenkuva vahvistaa diagnoosin. Niinpä serkukset jäävät yhdessä parantolaan viettämään aikaansa. Teoksen pääteemana tuntuukin oleva aika ja sen kuluminen, tai pikemminkin kulumattomuus.

”»Puoli vuotta? Johan sinä olet ollut täällä melkein puoli vuotta! Eihän kenelläkään ihmisellä ole niin paljoa aikaa…»

»Niin, aikaa», sanoi Joachim ja nyökytteli useita kertoja päätään suoraan eteenpäin piittaamatta serkkunsa vilpittömästä suuttumuksesta. »Etpä uskokaan, miten vähän käsityksemme ajasta täällä merkitsee. Kolme viikkoa on noiden miesten silmissä kuin yksi ainoa päivä. Saat itse nähdä. Sen kaiken joudut kyllä oppimaan», hän virkkoi ja jatkoi: »Käsitykset muuttuvat täällä ylhäällä.»”

Joachimin mukaan aika parantolassa kuluu nopeasti, hitaasti, tai ei lainkaan. Se vuotaa hukkaan, toistuu samanlaisena päivästä toiseen. Kysymys ajasta alkaa pyöriä myös Hansin mielessä:

”Mitä on aika? Salaisuus – kaikkivaltias ja vailla muotoa. Muuan ilmiöiden maailman perusedellytys, liike, joka kytkeytyy ja sekoittuu kappaleiden olemassaoloon avaruudessa ja niiden liikkeisiin. Eikö sitten olisi aikaa, ellei olisi liikettä? Liikettä, ellei olisi aikaa?”

* *

Tarinan taustalla hyörii me-muotoinen kertoja, kenties jonkinlaisia miespuolisia haamuja, jotka aika ajoin pilkahtavat esiin ja esittävät oman teoriansa ajasta. Kertojan mukaan koko tarina on itse asiassa yritys kertoa aikaa.

”Aika tuntuu meistä yhtä pitkältä tai lyhyeltä ja on kokemuspiirissämme yhtä lavea tai suppea kuin kohtalon kouriin näin odottamatta joutuneen tarinamme sankarin, nuoren Hans Castorpin mielestä.”

Hans tapaa parantolassa italialaisen humanistin Settembrinin. Pikku hiljaa humanistin puheet alkavat vaikuttaa Hansiin, eikä hän enää ajattele asioista yhtä mustavalkoisesti. Ja kuinkas muutenkaan, myös Settembrini filosofoi Hansille ajasta:

”Carpe diem – ota päivästä vaari! Niin lauloi suurkaupungin asukas. Aika on jumalten lahja, jonka ihminen on saanut käyttääkseen sitä hyödyllisellä tavalla – työhön ihmiskunnan edistymisen hyväksi.”

Parantolassa Hans innostuu milloin mistäkin. Hän rakastuu naimisissa olevaan rouva Chauchatiin, kiinnostuu lääketieteestä ja tilaa itselleen anatomiaa, fysiologiaa ja biologiaa käsitteleviä teoksia, päättää ryhtyä huolehtimaan talon kuolevista, alkaa harrastaa kasvien keräilyä sekä tähtikuvioiden tarkkailua, opettelee hiihtämään, pelaamaan pasianssia ja soittamaan gramofonia. Hän viettää parantolassa lopulta seitsemän vuotta, ja kosketus alamaahan, entiseen kotiin katkeaa kokonaan.

* *

Teoksen kieli on paikoin jo vanhahtavaa, ja filosofinen jaarittelu yltyy useiden sivujen mittaisiksi väittelyiksi humanisti Settembrinin ja jesuiitta Naphtan välillä. 747 sivun lukeminen tuntui uuvuttavalta urakalta, joka eteni hitaasti. Jos Taikavuori kirjoitettaisiin tänä päivänä, sitä todennäköisesti tiivistettäisiin reippaalla kädellä. Toisin sanoen aika on osittain ajanut Taikavuoren ohitse niin klassikko kuin teos onkin. Tokarczukin Empusion, saman aiheen tuoreempi versio, pitää lukijan paremmin otteessaan. Silti teokset samalla täydentävät toisiaan ja luovan vahvan kuvan parantolaelämästä vuorilla ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Kati-Annika Ansas

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua