Markku Eskelinen käy röyhkeästi suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen kimppuun – arviossa Kolmen kehän sirkus

21.04.2022
EskelinenKansi

Kuvat: Laura Malmivaara / Siltala

KIRJAT | Eskelinen palaa esseemuotoon kirjoitetussa artikkelisarjassaan vanhaan kritiikkiin ja kiistoihin osittain uusista näkökulmista.

”Eskelinen tutustuu muiden tutkijoiden kirjallisuushistorioihin, arvioi ne ja kirjoittaa omansa ikään kuin täysin vapaana aikaisemmista painotuksista.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Markku Eskelinen: Kolmen kehän sirkus

  • Siltala, 2022.
  • 500 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Suomalainen kirjallisuudentutkimus on saanut pöllytystä ja voimakasta kritiikkiä Markku Eskeliseltä useammassa teoksessa. Nyt ilmestynyt Kolmen kehän sirkus (Siltala, 2022) on esseemuotoon kirjoitettu artikkelisarja, jossa vanhaan kritiikkiin ja kiistoihin palataan osittain uusista näkökulmista.

Kaikki valtataistelut, oli kyse sitten tieteen tai muun asiantuntijavallan lajista, voi nähdä sirkuksena. Vielä osuvammin ne voi nähdä tragikoomisina näytelminä, jotka tämän draaman edetessä ovat päässeet neljänteen näytökseen.

Eskelisellä on kyvykkyyttä haastaa kaikki johtavat tasot ja kaanonit kilpalaulantaan. Valitettavan vähän hän on kuitenkin saanut asiallista palautetta. Tämä johtunee siitä, että hän kritiikissään turvautuu usein itse epäasialliseen kieleen. Hänen teoksensa pyritään ohittamaan, siksi että arvostelut osuvat kipeästi tai siksi että Eskelinen liioittelee vastustajiensa heikkouksia.

Kaanon

Suurtyössään Raukoilla rajoilla (2016) Eskelinen kävi läpi suomenkielisen proosan koko historian pyrkien löytämään uudenlaisia painopisteitä ja rinnastuskokonaisuuksia. Pitkälti hän onnistuu romuttamaan vanhoja arvostuksia ja avaamaan kirjallisuuden kenttää, sen sisäisiä suhteita ja vanhentunutta arvopohjaa.

Perusteluissaan Markku Eskelinen on johdonmukainen ja vakuuttava ja hän saa aikaisemman tutkimuksen näyttämään usein vanhoja rakenteita tukevaksi tai kerta kaikkiaan epäonnistuneesti perustelluksi. Sekä nationalismiin että marxilaisuuteen tukeutuva tutkimus yksipuolisuuksineen ja aatesidonnaisuuksineen saivat jämähtäneen arvion. Kaikkein voimakkain kritiikki Eskeliseltä osuu anhavalaiseen modernismitulkintaan, jossa Kai Laitinen oli toisena muotoilijana. Tämä ”bonsaimodernismiksi” Eskelisen nimeämä linjaus on vertautunut ruukkukasviin, joka on olevinaan jotain luontoa, mitä se ei ole.

Mielenkiintoista on Eskelisen toteutumaton suunnitelma kirjoittaa tutkimus Algoth Untolasta Marjaana Jäntin Amorfiaanaan jonkinlaisena keskeistarkasteluna suomalaisen kirjallisuuden kehitykseen 1900-luvulla. Apurahaa ei ole herunut.

Tärkeimmät kirjailijat koko historiamme aikana ovat Eskelisen mielestä Aleksis Kivi, Algoth Untola, Volter Kilpi, Väinö Linna ja Paavo Haavikko. Osittain merkityksellisiä teoksia ovat tehneet myös Kauppis-Heikki, Teuvo Pakkala, Joel Lehtonen, Arvid Järnefelt, L. Onerva, Pentti Haanpää ja Markku Lahtela.

Uusia, muiden tukijoiden unohtamia nimiä Eskelinen nostaa hyvin perustellen lukuisin: Kalle Rissanen, Hans Selo, Marjaana Jäntti ja Erkki Wessman.

Tutkijakaruselli

On joka tapauksessa suurenmoista, että Markku Eskelinen tutustuu muiden tutkijoiden kirjallisuushistorioihin, arvioi ne ja kirjoittaa omansa ikään kuin täysin vapaana aikaisemmista painotuksista. Röyhkeästi hän luokittelee tutkijat hyviin ja huonoihin. Eikä yllätys ole, että valtaosa kuuluu ”heikkoihin tutkijoihin”.

Suurtyö on ollut Raukoilla rajoilla. Sitä hän nyt jälkipui Kolmen kehän sirkuksessa.

Suomalaisten tutkijoiden kaanonin purkamisen lisäksi hän käy sumeilematta uusimman anglosaksisen tutkimuksen arviointiin. Eikä ole siinäkään helläkätinen.

Moniäänisyys

Se, miten moniäänisyyttä on muuallakin kuin postmodernistien piirissä nostettu keskeiseksi ominaisuudeksi ja ansioiksi kertomakirjallisuudessa, on hieman sekaäänistä. Tällä tarkoitan, että yksittäisen prosaistin pystyessä paneutumaan monen henkilön asemaan ja psyykeen on pitkät perinteet. Niin sanottu kaikkitietävä kertoja ilmestyy ranskalaisessa kirjallisuudessa 1800-luvulla Balzacin ja Hugon suurten romaanien muotoon komeasti, venäläisistä klassikoista puhumattakaan.

Näytelmäkirjallisuus on aina moniäänistä. Siksi se, mitä postmodernistit ja oulipolaiset tavoittelevat usuttamalla kirjoittajia yhteistyöhön, on jotain aivan muuta. Kirjoittajien yhteistyö toteutuu elokuva- ja sarjafilmikäsikirjoituksia laadittaessa tihenevästi.

Mutta proosa on ani harvoin onnistunut ryhmätyönä. Kokeiluja on ollut, mutta joitain kirjeromaaneja lukuun ottamatta ne ovat näyttäneet ontoilta kokeiluilta.

Semioottinen taso

On nähtävissä, että kaikenlainen taiteellinen toiminta nousee yksilöiden tai kollektiivien sisimmistä, alitajuisista lähteistä. Julia Kristevan teoria semioottisesta ja symbolisesta tasosta on tämän tosiasian selkein kartoitus. Mielenliikkeet ovat sekä yksilöllisiä että sosiaalisia. Tajunnan syvimmät osat ovat aina myös kollektiivisia.

Marjaana Jäntti onnistuu teoksessaan Amorfiaana ylittämään kokeellisuutta aina vaanivat väkinäisyyden karikot. Se on ilman muuta merkittävä teos.

Näin ollen yksilö heijastaa ympäristöään ja yhden ihmisen kirjoittamat teokset voivat olla hyvinkin moniäänisiä.

Kirjallisuus ei ole joukkuelaji, kuten urheilussa monet pallopelit. Niissä alitajuinen yhteys saavutetaan pitkällä harjoittelulla, ja toisten mielenliikkeiden aavistaminen kasvaa selkärankaan. Jalkapallo ja jääkiekko ovat hyviä esimerkkejä luovasta yhteistyöstä.

Taiteessa ollaan tästä enimmäkseen etäällä. Teatterin ja elokuvan alueilla yhteistyö toteutuu. Silti lopputulos on yleensä lähinnä ohjaajan näkemys, vaikka esimerkiksi jotkut elokuvaohjaajat, kuten Howard Hawks ja Matti Kassila, luottavat kaikkien tekijöiden yksityisiin ratkaisuihin ihailtavan pitkälti.

Kirjallisuudessa kokeilut ovat virkistäviä, mutta matka yhteiseen luovaan kirjoittamiseen pitkä.

Kaikki tekstit ilmenevät sisäkkäin, mutta toisto ilman rytmiä on turhaa.

Vaikutteet

Sen sijaan kaikki kirjailijat uivat vaikutteiden meressä. Kukaan ei oikeastaan kirjoita yksin, vaan aina muista teksteistä saatujen vaikutteiden huomattavalla avustuksella.

Tämä olisi nostettava yhä selvemmin pintaan ja pääasiaksi.

Marjaana Jäntti kirjoitti Amorfiaanan kristevalaisella teoreettisella idealismilla ja onnistui paneutumisessaan ällistyttävän hyvin.

Avoimesti toista tekstiä apuna käytti Paavo Rintala teoksessaan Carossa ja Anna (1986). Eskelinen tuskin on lukenut halveksimansa Rintalan kaikkia teoksia, vaikka tämä oli ehkä kokeellisin tekijä Kari Aronpuron ohella 1900-luvun loppupuolella.

Jokainen kaunokirjallinen teos on osa koko kaunokirjallista maailmaa. Se on eittämätön tosiasia. Eskelinen käväisee aiheessa, tajuaa sen. Mutta jatkaa harmittavan vähän ja luisuu tietoisen yhteistyön ansaan.

Tietoisen vänkäys

Yhteiskunnassa yleensäkin rehottaa ”tietoisen tason ylivalta”, vaikka se on silkkaa pakottamisyritystä ilman syvempien tasojen ymmärrystä. Kaikki pitää muka ”käsittää” ja ”tieteellisesti todistaa”, mikä on mahdottomuus ja aiheuttaa enemmän kärsimystä kuin hyötyä. Se ilmentää asiantuntijavallan itseään pönkittävää asennetta.

Kirjallisuudentutkimuksessa tämä asenne saa aikaan isoja kuplia eli sisäänpäin kääntyneitä ryhmittymiä, joilla on jokin oma teoreettinen virityksensä. Oulipolaisetkin ovat yksi tällainen, kiinnostavalla tavalla kyllä. Ihmismielen ymmärtäminen freudilaiselta pohjalta on jäänyt jotenkin unholaan. Viimeksi siitä kehiteltiin jotain kohti tieteen filosofiaa Frankfurtin koulukunnassa 1960-luvulla.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua