M niin kuin Maria ja B niin kuin Berliini – arviossa Maria Stepanovan teos Kadoksiin

Kuvat: Andrei Natotsinskij / Siltala

Venäläiseltä runoilija-kirjailija Maria Stepanovalta (s. 1972) on suomennettu kaksi teosta: Muistin muistolle (2019) ja Kadoksiin. Uuden Kadoksiin-teoksen (suom. Arja Pikkupeura; Siltala, 2025) irtokannen liepeessä kerrotaan, että Stepanova on ”kirjailija, johon tullaan lähivuosina viittaamaan samassa lauseessa Puolan Olga Tokarczukin ja Valko-Venäjän Svetlana Aleksijevitšin kanssa”.

Molemmat ovat omia lempikirjailijoitani, joten lähdin mielenkiinnolla tutustumaan Stepanovan tuoreimpaan suomennokseen. Olen lukenut aikaisemman Muistin muistolle -romaanin, mutta en ollut siitä yhtä vakuuttunut kuin Tokarczukin ja Aleksijevitšin teoksista. En sittenkään, vaikka Muistin muistolle voitti ilmestymisvuonnaan Venäjän tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon Bolshaja knigan, ”Ison kirjan”.

Kadoksiin-kirjan kannet ovat kummalliset. Päällyskannet liepeineen ovat tukevaa kartonkia, mutta kun ne ottaa pois, ovat kirjan varsinaiset kannet ohuet ja paperiset. Esine ei tunnu kirjalta, vaan… kannettomalta pokkarilta?

Sivumäärältään lyhyehkö teos kertoo kirjailijasta nimeltä M., joka jättää hyökkäyssotaa käyvän kotimaansa taakseen ja muuttaa kaupunkiin nimeltä B. Kirja vaikuttaa hyvin omakohtaiselta, mutta fiktion harsoon verhottuna, sillä Stepanova itsekin asuu tällä hetkellä Berliinissä. M niin kuin Maria ja B niin kuin Berliini.

Tarinassa M. on kutsuttu esiintymään naapurimaan kirjallisuustapahtumaan, jonne hän matkustaa junalla. Matka kuitenkin katkeaa kaupunkiin nimeltä F, kun sovittua kyytiä eteenpäin ei löydykään. Eikä M. muutenkaan kykene enää kirjoittamaan. Aivan kuin hänen äidinkielensä olisi hyökkäyssodan myötä saastunut käyttökelvottomaksi. Tekstin voi helposti lukea Venäjä-kritiikiksi, vaikka kotimaan nimeä ei lausutakaan ääneen, vaan puhutaan metaforisesti pedosta.

”Mainittu maa kävi nyt sotaa toista maata, naapuriaan, vastaan, tappoi sen asukkaita tuliasein, pommituksin ja omin käsin, mutta ei millään kyennyt voittamaan sitä eikä alistumaan siihen, ettei toinen antautunut syötäväksi. Joskus, melko useinkin, se joutoaikanaan tappoi omia asukkaitaan, joita tuntui pitävän omina eliminään.”

M. tuntee syyllisyyttä kotimaansa teoista, potee identiteettikriisiä ja kysyy itseltään, millaiseksi hänen pitäisi muuttua, kun ei osaa enää olla samanlainen kuin ennen. Venäläinen identiteetti on karissut hänestä ja aiheuttaa silkkaa häpeää. Hän haluaisi unohtaa maan, josta on kotoisin, mutta se elää hänessä, sen juuret ovat syvällä, eikä M. saa pyyhittyä alkuperäänsä olemattomiin. Hän myös pelkää paljastaa muille kansalaisuutensa, sillä ulkomaalaisten suhtautuminen venäläisiin on muuttunut kielteisemmäksi.

”Näin ollen ainoa tapa hankkiutua eroon pedosta oli hankkiutua eroon omasta itsestä tai ainakin tukkia turpansa oitis ja ikiajoiksi, ettei tulisi huolimattomuuksissaan sanoneeksi mitään sen äänellä.”

Stepanova kirjoittaa myös siitä, miten Venäjällä ihmisiä hallitaan pelolla. Tavallisten kansalaisten on vaikea käsittää, mistä väkivalta syntyy ja miten.

”Siirtoloiksi kutsuttiin monilukuisia leirejä, joissa pidettiin rikoksen tehneitä ihmisiä yhdessä niiden kanssa, jotka eivät olleet syypäitä mihinkään mutta jotka myös oli tuomittu jostain paikallisvaltion hengen vastaisesta ja joutuivat istumaan rangaistusta. Sellaisia paikkoja ja ihmisiä oli pilvin pimein, tyrmää tai taakkaa ei vannomalla vältä, kertoi kaikille tuttu sanonta vihjaten, että se saattaa sattua jokaisen kohdalle, vaikkapa sen, joka seisoo yksin osoittamassa mieltä käsissään valkoinen paperi, jossa ei lue yhtään mitään, mutta jonka siis voi lukea miten tahansa, vaikkapa kutsuna olla tottelematta tai jopa kumota valta.”

Nimi Kadoksiin puolestaan viittaa siihen, miten M. haluaisi hetkeksi hukata itsensä ja kaiken sen, mistä on lähtöisin. Hän tekeekin katoamistempun jäämällä F:n kaupunkiin, kirjautumalla hotelliin ja antamalla puhelimensa akun tyhjentyä. Näin hän katkaisee yhteydet ulkomaailmaan ja on erilaisten velvollisuuksien saavuttamattomissa.

* *

Stepanovan kerronnan tyylissä on erikoinen entisaikojen sävy johtuen ehkä ulkopuolisesta kertojasta, joka puhuttelee itseään ja lukijoita me-muodossa. Metaforinen ja symbolinen kieli ja lauseet ovat kauniita, ja päähenkilön ajatuksiin entisestä kotimaastaan on helppo samaistua. Hänen häpeänsä ja ahdistuksensa välittyy hienosti lukijalle.

Loppupuolen sirkus-episodi tuntuu kuitenkin hieman epäuskottavalta. Toisaalta kyseessähän on fiktio, eikä missään luvata, että kaikki teoksessa tapahtuisi kuten reaalimaailmassa. Tarina myös päättyy mystiseen ja lyhyeen lukuun, jonka merkitys jää itselleni avoimeksi. Näistä seikoista huolimatta, kirja olisi mielestäni ansainnut ympärilleen hieman kovemmat kannet.

Kati-Annika Ansas

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua