Lenita Airisto on kaivanut hampaidensa kolot ja saa lukijan hämmentymään rajuilla paljastuksillaan

09.03.2022
LenitaKansi kopio

Kuvat: Kari Pehkonen / Bazar Kustannus

KIRJAT | Lenita Airisto on kuluttanut korona-aikaa kirjoittamalla ronskein ottein naisvihasta ja omasta pitkästä elämästään lumiaurana, jonka kohtalona on ollut avata tietä seuraaville sukupolville. Syntyi hämmentävä kirja Noitanaisen ilosanoma.

”Lukijassa kaikki hurjat vuodatukset herättävät suurta hämmennystä, mutta tylsää luettavaa tämä kirja ei missään nimessä ole.”

ARVOSTELU

2.5 out of 5 stars

Lenita Airisto: Noitanaisen ilosanoma

  • Bazar, 2022.
  • 304 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Suomessa on tuskin montakaan ihmistä, joka ei tietäisi, kuka on Lenita Airisto. Hän on vuonna 1937 syntynyt leidi, diplomiekonomi, yrittäjä, liikenainen, mediapersoona ja julkkisikoni, joka valittiin Suomen Neidoksi 17-vuotiaana vuonna 1954 Armi Kuuselan ja Teija Sopasen jälkeen.

Siitä lähtien hänen yksityisyytensä on ollut äärimmäisen rajallinen. Hän on koko kansan omaisuutta, omalla työllään ja taistelutahdollaan menestynyt. Hän ei koe saaneensa armoa eikä sitä myöskään anna.

Hämmentävä tämä 304-sivuinen kirja on jo siksi, että ulkoasu, taitto palstoineen ja ingresseineen sekä nimeä Noitanaisen ilosanomia (Bazar, 2022) myöten on tehty samanlaiseksi kuin värikkäässä kuvalehdessä. Sisältöä vaivaa myös sama kuin naistenlehtiä. Tekstit jäävät pinnallisiksi raapaisuiksi sieltä ja täältä.

Media ja julkisuusuuden henkilöt useilta eri alueilta ovat kovan ruodinnan piirissä. Monia painetaan maan rakoon, mutta joitakin nostetaan jalustoille. Ruoskaa saavat etenkin nimelliset ja nimettömät miehet niin asenteistaan, käyttäytymisestään kuin kaikesta muustakin.

* *

Pääosassa on kirjan tekijä itse, noitanaisen parhaat tekemiset ja erinomaiset saavutukset. Lukija joutuu pakostakin kummastelemaan, miksi tuo kaikki kerrotaan jopa aivan tarkkoja käänteitä myöten, onhan Lenita Airisto jo kertonut aiemmissa yhdeksässä kirjassaan aika paljon elämästään ja onnistumisistaan.

Nyt kirjoittaja vaikuttaa kaivaneen kaikki viimeisetkin hampaankolonsa ja päättäneen sanoa suorat sanat. Asiat paseerautuvat kiihkeäksi soseeksi Lenitan oman siivilän läpi. Sillä tavalla hänen tekstinsä eivät täytä normaalia lehtietiikkaa, että vastapuolelle ei anneta mitään mahdollisuutta kertoa omaa kantaansa.

Vaatimattomuus ei kaunista, mutta kirjoittajan oman erinomaisuuden julistaminen tuskin jaksaa kauaa puhua puolestaan. Nuoret ehkä tarvitsevat esikuvia ja oppia, mutta menneen ajan tavat ja keinot tuskin enää toimivat toivotulla tavalla.

Lenitan kohtalo on ollut elää lumiaurana. Hän on avannut tietä nuorelle polvelle. Osaavien ja pätevien naisten silmille ei enää heitetä kuraa samaan tapaan kuin ennen sotia syntyneet ovat joutuneet kokemaan.

Nuorten naisten tie ei tietenkään ole helppo vielä nykyisinkään, mutta paljon sileämpi se on kuin isoäideillä aikoinaan. Urhoja eivät ole enää ainoastaan sotasankarit. Ovet ovat auki päteville naisille ja miehille sukupuolesta riippumatta.

Kehittymättömät valtiot Afrikassa ja Lähi-idässä ovat kokonaan toinen maailma. Lenita Airisto kertoo käyneensä myös niissä etsimässä ruohonjuuritason menestystarinoita.

* *

Vaikuttaa siltä, että tietokirjailija Airisto käsittelee tässä teoksessaan itselleen tärkeitä asioita tärkeysjärjestyksessä. Otsikoita ovat mm. #metoo-liike, kiintiönainen, maahanmuuttajanainen, kaunokainen ja tahtonainen.

Hiukan yllättävästi ensimmäiset piiskan iskut kohdistuvat Tampereen yliopiston tiedotusopin professoreihin Kaarle Nordenstrengiin ja Pertti Hemánukseen. Suurin osa viime vuosikymmenien aikana mediassa toimineista journalisteista on käynyt läpi heidän kurssinsa ja tenttinsä, mutta läheskään kaikista ei tullut stalinisteja.

Lenita väittää olleensa vuosikymmenien ajan Tampereen yliopiston stalinistien ja valtamedian noitavainon kohteena. Samaan hengenvetoon hän kirjoittaa olleensa vuonna 2010 Tampereen yliopiston luentosalissa A1 kuuntelemassa Laura Saarenmaan väitöstilaisuutta, jossa tarkastettiin väitöskirja Intiimin äänet: Julkisuuskulttuurin muutos suomalaisissa ajanvietelehdissä 1961–1975.

Saarenmaa antaa muiden joukossa kiitokset Lenita Airistolle, jonka kertoo auttaneen tutkijaa ymmärtämään tutkimusaineistojaan. Lenitalta ei kehuja heru työlle, jossa hän kokee olleensa syytöksien kohteena, noitana roviolla.

Tutkija selvittää Airiston roolia mediapersoonana, joka sai näkyvyyttä kaksoisroolissaan sekä julkkiksena että julkkiksia tv:ssä ja lehtijutuissa haastattelevana toimittajana. Airisto pystyi tutkijan mukaan hyödyntämään julkkisimagoaan ja asemaansa omien henkilökohtaisten taloudellisten ja ammatillisten intressiensä edistämisessä.

Kirjassaan Lenita kertoo toivoneensa, että tutkija olisi avannut Sotainvalidien Veljesliiton 1950-luvulla järjestämien kolmen Suomen Neito -kisan syvää merkitystä ja hän arvostelee tutkijaa siitä, ettei tämä käsitellyt 1980- ja 1990-lukujen mediamaailmaa.

Lenita päätyy toteamaan, että vähättely ja mitätöinti ovat työkaluja, joilla hänen uraansa ja elämäänsä on vastustajien leirissä käsitelty. Kovin katkeralta hän ei kuitenkaan vaikuta.

* *

Julkisuudessa on jo käsitelty Noitanaisen ilosanoma -kirjan paljastusta, jonka mukaan viihdemies Spede eli Pertti Pasanen yritti raiskata Lenitan, ja tv-toimittaja Marja Hintikka petti Lenitan luottamuksen leikkaamalla haastattelun väärin.

Hintikan journalistinen toiminta ruoditaan kirjassa lakipykälien kautta ja Spede #meetoo-otsikon alla. Muun muassa Hannele Lauri ja Riitta Väisänen ovat ehtineet puolustaa Spedeä julkisesti. Speden ohessa osansa Lenita-raivosta saavat Peter Nygård ja muut Amerikan sovinistit.

Lenita avaa varsin laajasti myös taloyhtiönsä hallintoa. ”Asemasota yhtiössämme jatkuu, kuten varmaan monessa muussakin taloyhtiössä”, Lenita kertoo ja valittaa, kuinka nainen usein häviää ”hyvä veli -seuroja ja muita sovinistipaskiaisia vastaan”.

Sanoja ei siis tässä teoksessa säästellä. Mielenkiintoisesti kirjoittaja kiittää lopuksi käsi sydämellä kustantajaansa sekä myöntää kirjassa olevan poikkeuksellisen paljon paljastavia ja aggressiivisia eli vihamielisiä kannanottoja.

Lenita Airisto kertoo kokeneensa naisvihaa, joka on ollut kuin menoa lihamyllyn läpi. Ehkä naisvihan piikkiin ei voi kuitenkaan lukea sitä, että Yleisradion eläkesäätiö ei ole katsonut aiheelliseksi maksaa entiselle työntekijälleen eläkettä, koska vanhat paperit ovat kadonneet.

Lukijassa kaikki hurjat vuodatukset herättävät suurta hämmennystä, mutta tylsää luettavaa tämä valokuvien ja lehtileikkeiden täyttämä kirja ei missään nimessä ole.

Aila-Liisa Laurila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua