Lehtolan ja Siltamäen nelikätinen staccato hakkaa ilmiöistä kuoret hajalle ja paljastaa kätketyn tyhjyyden – arviossa Kosketus

Kuvat: Miikka Pirinen / Siltala

Jyrki Lehtola ja Tuija Siltamäki jatkavat uudessa teoksessaan Kosketus (Siltala, 2024) siitä, mihin edellisessä esseekokoelmassaan Sinä riität (Siltala, 2023; lue arvio täältä) jäivät. Näinkin sen voi nähdä. Kun edellisen kokoelman teemoja olivat muun ohessa kirkko, helsinkiläisyys, kirjallisuus, teatteri, media, mielenterveys, työelämän uudistaminen, nyt kohteena ovat minä, minä, minä ja ihmisenä kasvaminen; äitiys ja isyys, terveys ja hyvinvointi, seksi, ilmiöiden aakkostaminen, ulkonäköpaineet ja niiden laukaiseminen, kulttuurinen omiminen, Nalle Wahlroos (eller hur?) sekä kulturalismi. Ai niin, melkein unohtui se suurin niistä: rakkaus.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että vanha mies ja nuorehko nainen kasvavat ihmisinä, oppivat virheistään ja hylkäävät edellisen esseekokoelmansa vakavat teemat. Näinkin sen voi katsoja nähdä ja lukija lukea, mutta perusvire on sama ja hyvä niin. Rahanvaihtajien pöytiä kaatuu ja kirjoittajien nelikätinen staccato hakkaa ilmiöstä kuin ilmiöstä sen kuoret hajalle paljastaen piilossa olevan tyhjyyden. Teemat ovat edelleen yhtä vakavia, mutta kirjoittajien ote on jotenkin irtonaisempi, esseet ovat ilmavampia ja niiden alussa on syvällisiä mietteitä eri kielillä ja eri ajoilta.

Mistä mahtaa olla kysymys? Yritän selittää ja tulkita.

Johdatus itseensä eksymiseen

Teoksen ensimmäinen luku Löntystelyä itseeni on teoksen preludi. Lukija viritetään aaltopituudelle, jolla normaalijärjellä varustetun ihmisen pitäisi pystyä erottamaan hölynpöly tosiolevaisesta. Oppaana toimii ilmeisen kuvitteellinen, mutta varmasti todellinenkin etelähelsinkiläinen itseään etsivä ja kirjallisesti lahjakkaana pitävä (naisoletettu) haahuilija. Hänen kirjallinen esikuvansa on amerikkalainen journalisti-kirjailija Joan Didion (1934–2021). Wikipedian mukaan häntä pidetään eräänä ”Uuden journalismin edelläkävijänä”.

”Didionin lause oli siinä mielessä taitava, että sitä lukiessa tuntui kuin hän sanoisi jotain, vaikka ei sanonut paljon mitään.” Näitä nykykirjallisuuden itsetutkiskelijadidioneja riittää. ”—kovasti kirjailijaa muistuttava kertoja ei romaanin puolivälin paikkeilla ole välttämättä päässyt ylös sängystä saati muistoistaan—”.

Itsensä jäljillä oleva suomalainen didion (heitä on kirjoittajien laskujen mukaan 290, mukana runsaasti mediatalojen edustajia erityisesti pääkaupunkiseudulta) kerää aineksia itsestään ja pienestä maailmastaan kertovaan kirjalliseen tuotteeseen, josta:

”(D)idionit ajattelivat: minussa on monia puolia, jotka kaikki kertovat jotain maailmasta ja ansaitsevat tulla kuulluiksi. Kustantamot ajattelivat: sopivan yksinkertainen ihminen ja idea, laitetaan kirja nopeasti ulos, ei näin paska trendi voi kauaa jatkua. Väärässä olivat molemmat.”

Suorastaan vimmainen on äitiyden arkea kuvaava luku Monenmoisia mammoja, jossa välähdyksenomaisissa arkipäivän kohtauksissa ja kohtaamisissa keitaan rauha löytyy Prismasta, autopesulasta tai ihan vaan alkoholista. Naisia hermoromahduksen partaalla ja sen yli keikahtaneita. Eikä siinä kaikki. Lasten ohella haasteeksi nousee usein myös lapsimies.

* *

Mutta suurin niistä on rakkaus

Kirjoittajakaksikon taidonnäyte on rakkauden arki-ilmentymiä käsittelevä aforismikokoelma kirjan luvussa Love actually?

”Tavataan sanoa, ettemme voi tietää, mitä pariskunta tekee kotonaan suljetun ulko-ovensa takana. Vähemmän puhutaan siitä, ettei pariskunta itsekään tiedä, mitä tekee kotonaan suljetun ulko-ovensa takana.

Jos ihminen on, kuten sanotaan, yhtä pieni kuin pienin häntä ärsyttävä asia, ei ihme, etten koskaan nähnyt häntä kunnolla.”

Ei selityksiä. Koko elämä pieneen ja tiukkaan sanapakettiin käärittynä. Mutta joukkoon mahtuu sellaisiakin, joissa paketti hauskasti – tai monitulkintaisesti – pamahtaa lopussa auki. Ei tässä enempää. Lukekaa itse.

* *

Hei meitä pilkataan!

Lopunajan aakkoset – Kaikki luonnosta ja matkailusta on pieni tietosanakokoelma A:sta Ö:hön (Ahdistus–Öljy). Se sisältää sananselityksiä kaikista ahdistunutta nykyihmistä askarruttavista isoista asioista. Siis sellaisista kuten Elokapina, Norjan koskemattomat vuonot, Sture Fjäder, Yleisradio, Pohjanmaa, Henkka ja Maukka sekä tietysti woke-korkki, tuo Saatanan keksintö.

Varoitus: tällä luvulla saattaa olla kaksisuuntainen vahingollinen vaikutus! Edistyksellisesti suuntautuneet valveutuneet ja huolissaan olevat (nuoret) loukkaantuvat, koska heidän tärkeinä pitämiään asioita pilkataan, kun taas elämänkatsomuksensa jo betonoineet ja huolissaan olevat (vanhat sekä eri tavoin poliittisesti koteloituneet) loukkaantuvat, koska heidän tärkeinä pitämiään asioita tässä kuitenkin oikeasti pilkataan.

* *

Kovaa kyytiä loppuun asti

Kun lukija sitten kaartaa loppusuoralle (saatuaan ensin ohjausta kulttuurista omimista koskevan tajunnan laajentamiseksi – tuohtua voi myös mm. mokkasiineista ja anorakeista sekä saatuaan esimerkiksi vinkin, miten arvostelet arvostelijan), hänet pysäyttääkin kirjan viimeinen luku Sad Beige -kulturalismi, kaikki meistä, tekopyhistä lukijoista, kaltaisistamme, veljistä, sisarista.

”Mutta sinä olet enemmän. Sinä välität muistakin kuin vain itsestäsi. Sinä välität polarisaatiosta, oikeudenmukaisuudesta, ympäristöstä, meidän kaikkien yhteisestä tulevaisuudesta, kulttuurin kuihtumisesta ja globaalin kapitalismin sortamista pienistä ihmisistä.”

Lukija laitetaan kirjallisen ralliauton pelkääjän paikalle ja sitten lähdetään kirjalliselle Jyväskylän rallin Ouninpohjan pikataipaleelle. Kovassa ja ryskyttävässä kyydissä, säälimättömällä tarkkuudella lukijalle paljastetaan, kuinka vaikeaa on olla hyvä ihminen, joka elää hyvää elämää (mutta osaa olla kuitenkin itselleen armollinen).

Ja taas nuo kaksi edellä mainittua ihmisryhmää loukkaantuvat tai ainakin kokevat olevansa turvattomassa tilassa, koska heidän omia totuuksiaan kyseenalaistetaan. Mutta ah, kuinka puhdistavan virkistävä kokemus!

* *

Kirjoittajien edellinen kokoelma oli rakenteeltaan eräänlaista sukupolvien välistä vuoropuhelua – jos ei muuten, lukija pystyi kuitenkin arvaamaan, mikä on vanhemman miehen ja mikä nuoremman naisen kirjoittamaa. Nyt on kirjoittajaa selvästi vaikeampaa arvuutella. Vai onko niin, että tekstejä on tehtykin aidosti kirjoittajakaksikon ryhmätyönä? Niin tai näin, lukija ei tätä jää miettimään, vaan yrittää pysyä tekstin tykityksessä mukana.

Lehtolan ja Siltamäen edellistä kokoelmaa koskevassa arviossa totesin:

”Näennäisesti kepeään, terävään ja rönsyileväänkin sananparteen puettu teksti, hienovaraista ilkeilyä unohtamatta, on ylisukupolvinen painava puheenvuoro ihmisarvoisen elämän, sivistyksen ja valistuksen arvojen puolesta, tässä lopunajan maailmassa, jota toivo kuitenkin kannattelee.”

Tämä ylevä arvio pätee Kosketukseenkin. Liekö lopunajan maailman vauhti kiihtynyt vai ovatko kirjoittajat lisänneet kierroksia ja ottaneet monipuolisempia tyylilajeja käyttöönsä, tulos on mäkihyppytermein nautittava suoritus, joka pysyy koossa loppuun asti.

Teoksen nimi ja kannen söpö kuva hämäävät. Kosketusnäyttö on nykyään tärkeämpi kuin oikea kosketus.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua