Tulta ja tappuraa ketään tai mitään säästämättä – Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen Sinä riität

Kuvat: Miikka Pirinen

”Sitten näin tämän: Oli valkoinen pilvi, ja pilven päällä istui joku ihmisen kaltainen, jolla oli päässään kultainen seppele ja kädessään terävä sirppi.

Temppelistä tuli toinen enkeli, joka kovalla äänellä huusi pilven päällä istuvalle: Pane sirppisi työhön ja leikkaa, nyt on sadonkorjuun aika. Maan sato on kypsä korjattavaksi.

Silloin se, joka istui pilvellä, heitti sirppinsä maan päälle, ja niin korjattiin maan sato.” (Ilmestyskirja 14: 14–16)

Nämä Ilmestyskirjan jakeet eivät sisälly Jyrki Lehtolan (s. 1963) ja Tuija Siltamäen (s. 1992) yhdessä kirjoittamaan lopunaikojen oppaaseen, vaikka raamatullista poljentoa teoksesta löytyykin. Kypsynyttä maan satoa kirjoittajakaksikon korjattavaksi on tarjolla runsaasti ja näennäisen helposti. Tyrkkyjä löytyy somesta, naisten- ja iltapäivälehdistä sekä loppumattomista tosi-tv-sarjoista; kirkkoa ja kulttuuripiirejä unohtamatta.

Tulta ja tappuraa sinkoaa kirjoittajien saarnastuolista ketään tai mitään säästämättä. Kohteena ovat suuret yhteiskunnalliset teemat ja pienet julkisuudessa pyörivät ihmiset. Kun kirjoittajakaksikossa yhtyy sukupolvet ja – puolet ylittävä osaamistausta teräväkynäisinä kirjailijoina, toimittajina ja kolumnisteina – ja monialaisina yhteiskunnan ilmiöiden tarkkailijoina, lopputulos on hengästyttävä kirjallinen kaleidoskooppi.

Kirjan takakansi kuvailee tätä vanhan miehen ja nuoren naisen keskinäisen hyödyn tavoittelemisyrityksen päätymistä – ei kansalliseksi skandaaliksi eikä b tv-tuotannoksi – vaan joksikin surullisemmaksi: esseekokoelmaksi. Tämä on hyvä tiivistys, vaikka lukija saattaakin monin paikoin tunnistaa kirjoittajien – erityisesti Lehtolan – tavaramerkiksi tulleen teräväkielisen ellei peräti ilkeäksi koetun kolumnikirjoittelun.

Kun Vesku voitti Jeesuksen

Mutta sitten asiaan. Ja sitä riittää. Aloitetaan kirkon jäsenkadosta ja riutuvasta tilasta, jota yritetään korjata tuloksentekoon tähtäävillä julkkispappien markkinointitempauksilla: sambajumalanpalveluksia, tosi-tv-ohjelmia ja julkkishautajaisia, jossa Jeesus ja Vesku laitetaan kilpasille ja Vesku voittaa. Tässä katsannossa viisaalta kuulostaakin kirjoittajakaksikon vastaus kysymykseen, mitä kirkon pitäisi tehdä pysyäkseen ajankohtaisena. Molemmat vastasivat: ”Ei mitään.” Yhtä selkeään arvioon kirkon nykytilasta päätyy Antti Hurskainen romaanissaan Suntio (Siltala 2022). Kevytusko ei ole ratkaisu.

Eri teemoja (kirkko, helsinkiläisyys, kirjallisuus, teatteri, media, mielenterveys, työelämän uudistaminen, menneisyys) käsittelevien lukujen väliin on eräänlaisina keventävinä – ja tarpeellisina – välisorbetteina sijoitettu kymmenen kysymystä muista tärkeistä teemoista kuten kehopositiivisuudesta, Mika Aaltolasta ja asumisesta. Jokaiseen kymmenen kysymyksen sarjaan on jonkinlaisena tärppinä sijoitettu kysymys polyamoriasta. Juurikin niin.

Maalaistyrkky ja muut tyrkyt

Kirjassa lanseerataan käsite maalaistyrkky, jonka ymmärrän tarkoittavan nykyajan Helsinkiin eksynyttä/pyrkinyttä entistä maalaisserkkua. Kuvaus hänen seikkailuistaan hesalaisen luovan luokan seurassa ja skeneissä venyy tosin sen verran perusteelliseksi, että ikämieslukijalle eivät tekstin kaikki välirisotot jaksa enää lopussa maistua.

Vauhtiin päästään kuitenkin uudelleen kun analyysin kohteena ovat varsinaiset kansalliset tyrkyt. Rahanvaihtajien pöytiä kaatuu, kun kyytiä saavat Vappu Pimiä, Kari Väänänen, Nuorgamin siskokset, Marja Kihlström, Jan Erola, Roman Schatz, Viki ja Köpi, Kirsi Piha ja monet muut; sekä ne monet, joita tekstissä ei edes mainita. On mediapersoonia, influenssereita, erityisherkkiä, uhreja, ADHD-diagnoosin kanssa tai ilman; kaikki samassa persoonassa tai erikseen. Käsittely ei ole millään muotoa hellävaraista; todistusvoimaista se on kuitenkin siinä määrin, ettei kenenkään osalta synny vaikutelmaa maassa makaavan pienen ihmisen epäreilusta potkimisesta.

Kannattaako lukeminen aina?

Median kulta-aikojen muistumien kautta (lämmöllä!) päästäänkin sitten ruisleipäteemaan, kirjallisuuteen. Liikkeelle lähdetään vuodesta 1987, jolloin Markku Eskelinen ja Jyrki Lehtola julkaisivat kirjan Jälkisanat: Sianhoito-opas (WSOY) – ”nuorten vihaisten miesten postmodernistinen kapina edellisten sukupolvien maailmankuvaa, filosofiaa ja kirjallisuutta vastaan.”

”36 vuodessa maailma on muuttunut esim. sillä tavalla, että vihaiset nuoret miehet eivät enää hauku kirjoissa toisten miesten kirjoittamia kirjoja vaan netissä naisia. Ei kirjoja tosin hauku enää juuri kukaan muukaan, koska sellainen negatiivisuus on vanhanaikaista, ja sitä paitsi kuka täällä muka ehtii tai pystyy kirjoja lukemaan, korkeintaan kuuntelemaan äänikirjaa tai podcastia samalla kun kirjoittaa esseetä Instagram-stooreihinsa, muun vaatiminen on elitismiä.”

Kirja ei ole enää se juttu, kirjailija on; tarina kovasti kirjoittajaa muistuttavasta päähenkilöstä koukuttaa enemmän kuin mielikuvituksen kehittämä tarina. Keho on kirjallisuuden uusi avainkäsite, johon tiivistyy niin paljon ajastamme ja ihmisyydestä. Kulttuurikeskustelussa tärkeää on keskustelu, ei kulttuuri.

Kirjoja kustannetaan liikaa:

”Kustantamot julkaisevat romaanina minkä tahansa kirjoitusharjoituksen, jos kirjailija vain on jollain tasolla ’kiinnostava’, seurustelee jonkun itseään tunnetumman kanssa, on jonkun tunnetun lapsi, osasi joskus tanssia tai on valmis romaanillaan synnyttämään keskustelun, joka ei liity romaaniin, vai kirjoittajaan.”

Lukijat, kuluttajat, asiakkaat saavat sitä mitä tilaavat. Ne, jotka etsivät hyviä teoksia ,löytävät ne kyllä itsekin divareista tai kirjastoista. Kun jokainen julkkis tai sellaiseksi pyrkivä haluaa julkaista oman kirjan, eivät kustantajat ja kustannustoimittajat ehdi huolehtia laadunvarmistuksesta eivätkä siten siitäkään, ettei julkkis-wannabe-kirjailija nolaa itseään; ja hey presto, kirjamarkkinat vetävät (ainakin äänikirjat); mitä ne puhuu, etteivät ihmiset enää lue?

Tämän kirjan luettuaan on lukijan syytä vetää henkeä ja hetki sulatella lukemaansa; déja vu, déja lu? Muistuttaako teksti liikaa ennalta tuttuja Lehtolan pistävän hauskoja kolumneja tai Siltamäen kepeänvakavia tekstejä? Vai onko tässä jotain uutta ja oivaltavaa? Kyllä on. Näennäisesti kepeään, terävään ja rönsyileväänkin sananparteen puettu teksti, hienovaraista ilkeilyä unohtamatta, on ylisukupolvinen painava puheenvuoro ihmisarvoisen elämän, sivistyksen ja valistuksen arvojen puolesta, tässä lopunajan maailmassa, jota toivo kuitenkin kannattelee.

Sinä riität on osuva nimi tälle kirjalle. Sinäkö? Siis minä, minä, minä; ajan henki – huomiotalous ja sen helppoheikit ja -helenat – nostaa keskiöön juuri sinut/minut pienen yksilön, antaa älypuhelimen käteen, napit korviin, sanoittaa kehon ja mielen herkät tunnot, antaa tälle itselle luvan olla armollinen ja laittaa paljuun hautumaan muiden samanmielisten kanssa. Jos haluat tämän välttää tai tästä irti, käsillä oleva lopunaikojen opas voi auttaa.

Jukka Ahtela

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua