Lastenkodin tulipalo, olympiaboikotti ja Beatles – arviossa Keigo Higashinon Namiyan puodin ihmeet

Kuva: Punainen Silakka

Keigo Higashino on yksi japanin tunnetuimpia kirjailijoita. Hän nousi maailmanmaineeseen vuoden 2005 Uskollinen naapuri -dekkarillaan (suom. Raisa Porrasmaa; Punainen silakka, 2020 – lue Eija Niskasen arvio kirjasta täältä). Kirjassa syyllinen kerrotaan heti ensimmäisessä luvussa, mutta juonen monet koukut onnistuvat silti pitämään lukijan otteessaan ja tarjoilevat yllätyksen toisensa perään. Samoja elementtejä – mutkia ja yllätyksiä murhaan miksattuna – tarjoili myös Higashinon toinen suomeksi julkaistu kirja Myrkyllinen liitto.

Kahteen edelliseen Higashinon kirjaan nähden Namiyan puodin ihmeet (suom. Raisa Porrasmaa; Punainen silakka, 2022) yllättää. Se ei ole dekkari, vaikka joitain lajityypin elementtejä kirjassa onkin. Namiyan puoti on lähempänä maagista realismia, episodiromaani yksittäisistä hahmoista, joiden tarinat kietoutuvat yhteen ennalta-arvaamattomalla tavalla. Ja vaikka tarinalinjojen yhteenkietominen voisi olla latteaa ja halpaa, Higashino välttää tämän. Kyseessä eivät ole saippuaoopperamaiset ”kyseessä olikin velipuoli!” -paljastukset, vaan hienovaraisemmat yhteensattumat, jotka antavat tarinalle ihanan lämpimän sävyn.

Tapahtumat alkavat, kun kolme rikollista piiloutuvat hylättyyn sekatavarapuotiin paetessaan poliisia. Kyhjöttäessään pölyisessä huoneessa he kuulevat kolahduksen ja ihmetyksekseen löytävät oven luota kirjeen, jonka kirjoittaja pyytää apua unelmansa ja rakkautensa yhteensovittamiseen. Käy ilmi, että puodin kauppias on parisenkymmentä vuotta sitten toiminut ”neuvonantajana” ihmisille näiden murheiden kanssa. Ja jonkin oudon sattuman kautta puoti on edelleen yhteydessä menneisyyteen, josta ihmiset lähettävät kirjeitään.

Kuten ehkä arvata saattaa, päättää rikollistrio vastata kirjeisiin (vaikka kivuttomasti se ei käy – kolmikon dynamiikka ja sen muutokset ovat huvittavaa luettavaa) ja ottaa harteilleen puodinpitäjä Yūji Numiyan manttelin. Pian kerronnan näkökulma vaihtuukin kolmikon kuvaamisesta neuvoa etsiviin ihmisiin ja siihen, kuinka heidän tarinansa liittyvät toisiinsa ja myös rikolliskolmikkoon.

Higashino osaa rakentaa monipuolisia henkilöhahmoja, joiden murheet ja ilot tuntuvat realistisilta ja läheisiltä. Ehkä syynä on myös tämän uusimman erilainen tyylilaji, mutta Namiyan hahmot tuntuivat aiempaa todellisimmilta. Lukija haluaa saada selville miten heidän lopulta käy ja toivoo onnellisia ratkaisuja kaikkien ongelmiin.

Koska olen asunut Japanissa, etsin aina myös tuttuutta ja samastuttavuutta maan kirjallisuudesta. Pienet yksityiskohdat – pelkällä hiraganalla kirjoitettu ”lapsenomainen” kirje, huoneiden kuvailu – lämmittivät sydäntäni myös Namiyan kohdalla.

Japanin kieli on hyvin erilaista suomeen tai englantiin verrattuna, ja olenkin joskus surrut sitä, miten muuten hyvä kirja on kadonnut käännöksessä ja tehnyt kauniista tarinasta ja soljuvasta tekstistä tönkköä ja pysähtelevää. Näin ei todellakaan tapahdu Namiyan kohdalla; Raija Porrasmaan käännös säilyttää tietyn sävyn japanin kielestä, mutta onnistuu taivuttamaan tarinan suomalaiseen proosaan sopivaksi, tarinan pehmeän etenemisen mahdollistaen.

Namiyan puodin ihmeet on kerta kaikkiaan lumoava ja lempeä kirja, joka sai hymyn kasvoille ja iloa sydämeen.

Elsa Lindström

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua