Kyläkuvaaja Hanna Heinilä näki ja hänellä oli myös kyky välittää näkemänsä katsojalle – arviossa Omalla maallaan

18.11.2021

Hanna Heinilä ja Ibsenin Merenneito. Kuva: Parvs

KIRJAT | Valokuvateos kertoo maatalonemäntä Hanna Heinilän (1890–1991) elämästä Luvialla sekä hänen ottamistaan valokuvista, jotka löydettiin vain muutama vuosi sitten.

”Heinilä kuljettaa taitavasti katsojan silmää kuvien pinnalla. Ne ovat aina ajateltuja, sommittelu on tarkkaa ja modernilla tavalla luontevaa.”

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Omalla maallaan – kyläkuvaaja Hanna Heinilä

  • Toimittanut Heta Kaisto
  • Parvs, 2021.
  • 104 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

”Sää varmaan teet näillä jottain”, sanoi luvialaiselle maanviljelijälle ja valokuvaajalle Matti Luotolalle tuttu kuntalainen antaessaan hänelle laatikollisen lasinegatiiveja vuonna 2017.

Aarre oli löytynyt. Luotola ymmärsi sen jo tarkastellessaan ensimmäistä lasinegatiivia valoa vasten.

Oli suhteellisen helppoa saada siitä koevedos skannaamalla negatiivi ja käsittelemällä se tietokoneen kuvankäsittelyohjelmalla. Tuloksena oli hienosti sommiteltu ja sävykäs maisemakuva.

Kuvat oli ottanut satakuntalainen Hanna Heinilä (os. Hermonen 1890–1981), joka eli miltei koko elämänsä meren äärellä Luvialla. Kotiseutu; meri, purjelaivat, viljelysmaat, ihmiset ja tapahtumat olivat hänen arkeaan, jota hän kuvasi 1900-luvun alkupuolelta 1930-luvulle.

Löydettyään kuvat Matti Luotola näytti tekemänsä koevedoksen kotiseutuyhdistyksen hallitukselle. Löydön arvo ymmärrettiin ja päätös kuvien esille saamiseksi syntyi helposti.

Luotola sai tuekseen kuvien esilletuontia ideoimaan kaksi ammattilaista Satakunnan museosta, arkeologi Leena Koiviston ja amanuenssi Johanna Hakomaan, joka on Hanna Heinilän jälkipolvea. Kun Hakomaa löysi vielä lisää negatiiveja enoltaan, alkoi projekti edetä vauhdikkaasti ja Luotola alkoi digitoida Heinilän tuotantoa. Museovirasto antoi avustusta ja noin puolet, parhaat noin 500 sadasta löytyneestä lasinegatiivista, saatiin digitoitua. Niistä Luotola korjasi moitteettomaan kuntoon 70 kappaletta.

Kuvista koottiin Rauman taidemuseoon näyttely, joka on nähtävänä 31.1.2022 asti.

* *

Näyttelyn kuvista koottu kirja Omalla maallaan – kyläkuvaaja Hanna Heinilä (Parvs, 2021) on valokuvateos, jossa kerrotaan Hanna Heinilän elämästä Luvialla, hänen ottamistaan valokuvista ja niiden löytymisestä. Kirjan on toimittanut Rauman taidemuseon intendentti, taidehistorioitsija Heta Kaisto.

7265e9a0 b207 4414 865b 1ff09fae12d5

Kuva: Parvs

Teoksessa on seitsemän artikkelia Hanna Hemilän elämästä ja valokuvista, Kaiston ja kirjan alkusanojen kirjoittajan Matti Luotolan lisäksi niitä ovat kirjoittaneet edellä mainitut historioitsija Johanna Jakomaa ja arkeologi Leena Koivisto sekä taidehistorioitsija Johanna Frigård, valokuvataiteilija Katri Lassila ja kirjailija Anja Portin.

Kirjan maukkainta antia ovat kuitenkin Hannan kirjeistä poimitut lauseet, joita käytetään kuvateksteissä. Ne tuovat palan Hannaa tähän ja nyt: ”Kiitos armas sisareni, kaikesta mitä joulun aikaan mulle kirjotit ja erittäin siitä viimeisestä, missä kerroit niistä soittajaisista! Se oli ihana ja tuttu kuvaus. Minä näen ne siinä pöydän ääressä viuluineen niin selvästi ja kuulen sen ’stämmaamisen’.”

Kirjan artikkeleja olisi ehkä voinut lyhentää, nyt niissä toistuu mielestäni turhan monta kertaa hämmästely naisvalokuvaajasta 1900-luvun alkupuolella. Kyllä heitä valokuvauksen historiasta löytyy ja olihan heitä Suomessakin varsin monta, tunnetuimpana Helsinkiä kuvannut Signe Brander. Naiset kuitenkin unohdetaan helposti; illuusio valokuvauksesta teknisenä ja miehisenä alana kummittelee yhä, myös joidenkin tämän kirjan tekstien läpi. Teknisyys ei kuitenkaan ole miehinen ominaisuus, naiset ovat kautta aikain taitaneet monimutkaisia tekniikoita töissänsä siinä kuin miehetkin!

Kirjassa toistuu myös ihmettely siitä, että Hanna jäi kotiseudulleen ylioppilaaksi pääsynsä jälkeen, kun hän avioitui lapsuudenystävänsä Semmin kanssa. Vaikka hän ei lopulta yliopistoon päätynytkään ja eli lopun ikänsä synnyinseudulla suuren maatalon emäntänä, Lontoossa lapsenlikkana vietetyn puolivuotisen jälkeen, kuvista päätellen hänen elämänsä kyläkuvaajana oli antoisaa ja itsenäistä avioliitonkin aikana.

Semmi tunsi Hannan, eikä selvästikään pyrkinyt rajoittamaan tämän itsenäisyyttä ja mahdollisuutta toimia valokuvaajana. Liiton henkeä kuvastaa kirjassa oleva pieni kuva Semmistä, jossa hän loikoilee sohvalla omenia syöden. Kuvatun rento asento ja katse kameran takaa katsovaan kuvaajaan paljastaa heidän keskinäisen yhteytensä.

Ei Hannan tarvinnut lähteä suureen maailmaan tai kaukomaille eksoottisia kuvauskohteita etsimään. Hän eli nykyajassa omalla synnyinseudullaan Luvialla ja jätti jälkeensä korkeatasoisen ja hienon valokuvakokoelman sen elämästä ja ihmisistä.

Hääseurue Luvian kirkolla 1913

Hääseurue Luvian kirkolla vuonna 1913. Kuva: Parvs

Kirjan teksteissä pohditaan myös Heinilän ammattilaisuutta ja taiteilijuutta. Oliko Hanna, papin tytär Luvialta, lapsuudentoverinsa puolisoksi ja suuren talon emännäksi päätynyt nainen vain taitava harrastelija, koska ei tienannut valokuvillaan? Eikö hän ollut taiteilija, koska jonkun aikalaisen kertoman mukaan hän ei ollut mitenkään taiteellinen?

Pohdinnan voisi mielestäni jättää omaan arvoonsa vain katsomalla kuvia. Hanna Heinilä oli kuviensa perusteella ammattilainen ja taiteilija.

1900-luvun alkupuolella valokuvaus ei vielä ollut jokamiehen puuhaa, rullafilmikameroita ei tuolloin ollut. Hannankin 16-vuotiaana saama kamera oli suurikokoinen puurunkoinen jalustalla seisova kamera, jolla kuvat valotettiin 9 x 12 cm lasinegatiiveille.

Painavan kameran käsittely, tarvittavien valotusaikojen laskeminen, kuvaaminen, lasinegatiivien käsittely ja niiden emulsioiden valmistaminen ja kuvien kehittäminen vaativat osaamista ja aikaa sekä välineitä ja työtiloja, joihin vain harvoilla oli mahdollisuuksia.

Hanna Heinilältä löytyneiden lasinegatiivien määrä ja laatu osoittavat, ettei kysymys ollut harrastamisesta; hänen täytyi muiden töidensä lisäksi käyttää kuvaamiseen niin paljon aikaa, että mielestäni häntä voi pitää ammattilaisena jo senkin vuoksi. Hän kuvasi myös paljon kotipiirinsä ulkopuolella, maisemia, ihmisiä ja tapahtumia.

Se, että Hanna Heinilä oli taiteilija, tulee heti selväksi kuvia tutkiessa; katsoja pääsee yli sadan vuoden taakse, keskelle elävää elämää, luvialaisten ihmisten arkeen ja juhlaan. Maisemat merenrantoineen ja ulapalla kelluvine laivoineen piirtyvät kauniina ja sävykkäinä. Hanna on sisäistänyt valon merkityksen ja osaa käyttää sitä hyväkseen. Hän kuljettaa taitavasti katsojan silmää kuvien pinnalla. Ne ovat aina ajateltuja, sommittelu on tarkkaa ja modernilla tavalla luontevaa.

Kuvat leikkivistä lapsista kertovat Hannan kyvystä lähestyä heitä niin, että he unohtavat aikuisen ja silloin vielä varsin harvinaisen kameran läsnäolon ja syventyvät omiin puuhiinsa.

Hanna Heinilä kuvasi myös asetelmia, joita hän rakensi oman arkensa asioista. Mustalle taustalle sommiteltu kaktusasetelma tuo mieleen monet valokuvaklassikot ja pihanurmelle rakennettu asetelma syksyn vihannessadosta kertoo hänen omasta arjestaan talon emäntänä.

heiniläcombo

Sukeltava tyttö ja kaktusasetelma 1910-luvun alusta. Kuvat: Rauman taidemuseo / Parvs

Kuvissa on huumoria ja leikillisyyttä, mutta myös syvällistä ihmisnäkemystä. Kaunis kuva kuolinvuoteella makaavasta nuorehkosta Luvian nimismiehestä on ajatuksia herättävä, levollisen näköisestä kuvasta ei voi ohittaa siitä porautuvaa katsetta. Kuva on paitsi kaunis, myös traaginen.

Suoruus, jolla kuvaaja ja kuvattava katsovat toisiaan, kertoo kuvaajan kyvystä päästä lähelle ja nähdä. Hanna Heinilä näki, ja hänellä oli myös kyky välittää näkemänsä katsojalle.

Viimeiset löydetyt valokuvat Hanna otti 1930-luvun alussa, jolloin markkinoille oli tullut helppokäyttöisiä rullafilmikameroita. Hannan negatiivien joukosta on löytynyt vain pari rullaa valotettua filmiä – liekö hän pitänyt enemmän suurella kameralla jalustan kanssa työskentelystä ja lopettanut kuvaamisen kokonaan vai ovatko negatiivit tuhoutuneet ajan saatossa tai unohtuneet jonnekin? Sitä emme voi tietää, ainakaan vielä.

Siitä, mikä Hannalle oli tärkeää ja mistä hän halusi kertoa meille, sen hän valotti kotipappilassa 1910-luvun alussa ottamaansa omakuvaan: Kun hän on valinnut kuvaan Henrik Ibsenin näytelmän Merenneito ja pitää sitä näyttävästi kädessään, ei se ole vahinko. Se on harkittu teko.

Ibsenin näytelmät, joita pidetään modernin teatterikirjallisuuden perusteoksina, romuttivat vallassa olevia sovinnaisuuskäsityksiä aiheittensa ja sisältönsä vuoksi ja aiheuttivat tuolloin pahennusta siitä miten niissä kuvataan elämää. Hanna Heinilän omakuva viestii hänen ajatuksistaan ja mielenkiinnon kohteistaan, jotka eivät tuolloin olleet tavanomaisia ja hyväksyttyjä säätyläiskodeissa elävien nuorten naisten elämässä.

Kuvassa ei näy kuitenkaan minkäänlaista huomionkipeyttä, eikä provokaation halua; avoin ja suora katse kohti kameraa kertoo älykkäästä ja itsenäisestä ajattelutavasta. Meitä katsoo tyyni ja itsevarma nuori nainen, joka eli keskellä modernisoituvaa maailmaa. Hänelle se oli läsnä myös rakkaalla kotiseudulla.

Ulla-Maija Svärd

Omalla maallaan – kyläkuvaaja Hanna Heinilä Rauman taidemuseossa 31.1.2022 asti.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua