Kjell Westö palaa nuoruutensa 1980-luvulle – arviossa Coda

Kjell Westö. Kuvat: Tero Ahonen / Otava

Olen nauttinut Kjell Westön historiallisista romaaneista, kuten Finlandia-palkinnon saaneesta, 1900-luvun alkuvuosikymmeniä kuvaavasta sukupolvitarinasta Missä kuljimme kerran (Otava, 2006), Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaneesta, 1930-luvulle sijoittuvasta kertomuksesta Kangastus 38 (Otava, 2013), 1960-luvulta nykypäivään ulottuvasta kolmen sukupolven kuvauksesta Rikinkeltainen taivas (Otava, 2017) sekä talvisodan ja välirauhan vuosiin liittyvästä romaanista Molly & Henry (Otava, 2023; lue arvio).

Westön uutuus Coda (suom. Laura Beck; Otava, 2026) kuvaa yhden sukupolven tarinan 1980-luvulta nykyaikaan. Kirja kertoo fiktiivisestä, joskin ilmeisen todellisiin esikuviin perustuvasta suomenruotsalaisesta kulttuuriryhmästä ”Kronoopeista”, joka julkaisi 1980-luvulla vastakulttuurilehteä, teki näytelmiä, tuuletti tabuja sekä järjesti performansseja ja ”Helsingin parhaat bileet”. Muutaman vuoden aktivismin jälkeen ryhmä hajoaa ja sen jäsenet lähtevät eri teille: yhdestä tulee kuuluisa kirjailija, toisesta kustannustoimittaja, kolmannesta bisnesnainen ja hallitusammattilainen, neljännestä tunnettu näyttelijä. On myös epäonnistujia, joku katoaa katkerana maailmalle ja joku viinan syövereihin.

Romaanin rakenne on taitavan kerroksellinen, siinä liikutaan sujuvasti nykyajasta 1980-luvulle ja takaisin kohti tätä päivää. Tarinan kertoja on Kronooppien jäsen Andy, josta on tullut kustannustoimittaja. Hän on 60+ ja kirjoittaa muistelmia. Siihen hänet saa ryhtymään yhtiön tunnetuimman kirjailijan Willyn uutuusromaanin Coda floppaaminen; kirja saa murska-arviot eikä käy kaupaksi. Willy on hänkin entisiä Kronooppeja ja Andy tajuaa, että he ovat jo vanhoja, heidän aikansa alkaa olla ohi ja nuori sukupolvi jyrää heidät alleen uusine ajatuksineen ja arvoineen.

Ehkä Westö on kirjoittanut itsensä näihin kahteen kirjan päähenkilöön. He ovat samanikäisiä kuin Westö. Willy on noussut kirjailijana arvostettuun asemaan, aivan kuten Westö, he ovat olleet 1980-luvulla nuoria kulttuuriradikaaleja, kuten Westökin. Onpa Andy asunut lapsuutensa Munkkiniemessä, kuten Westö.

Jos kuuluisin helsinkiläiseen suomenruotsalaiseen kulttuurieliittiin, voisin arvuutella keitä todellisia henkilöitä romaanin ”Kronoopit”-iskuryhmän muut jäsenet ovat. Mutta en kuulu eikä moinen ulkokirjallinen arvuuttelu ole olennaista kirjallisuuskritiikissä. Jätetään se ja pohditaan romaania romaanina.

* *

Teoksen nimi Coda on monimerkityksellinen. Musiikissa se tarkoittaa päätösjaksoa, kirjassa se viittaa Willyn uusimpaan romaaniin, mutta myös Andyn muistelmiin, joissa hän käy läpi suhdettaan nuoruuden ystäviinsä ja summaa oman elämänsä saldoa. Coda on myös Led Zeppelinin viimeisen levyn nimi samalta vuodelta 1982, jolloin tarinan Kronoopit-ryhmä syntyi.

Codassa on tavallaan kaksi tarinallista tasoa, jotka kietoutuvat yhteen. Ensimmäinen on kirjallinen maailma, jossa Andy ja Willy sekä heidän nuoruuden rakkautensa Corinne elävät. Tällä tasolla Westö pääsee kuvaamaan kirjallisten koulukuntien kamppailua ja kritisoimaan aikamme pinnallista ja läpikaupallista kustannusmaailmaa. Syvemmällä tasolla kirja on kuvaus Andyn ja hänen nuoruuden ystäviensä kiemuraisista ihmissuhteista, ystävyydestä, rakkaudesta, elämänuran valinnoista, pettämisestä ja pettymisestä.

Kirjallisen genren kamppailuissa keskeinen rooli on Helsingin Sanomien ja Hufvudstadsbladetin kirjallisuuskriitikoilla. Hesarin kriitikko, nuoren sukupolven ääni Mira Pennala repii palasiksi Codan ”fallisen maailmankuvan” ja arvelee, että tulevaisuudessa tekoälykin osaa kirjoittaa moisia romaaneja. Willyn kaltaisten miesten ja heidän herooisten ja kaikkitietävien kertojien aika on ohi – ja sen mukana koko juonivetoisen kaunokirjallisuuden. Tästä alkaa Andyn – joka oli uskonut Willyn ja Codan vetovoimaan – itsekriittinen tutkiskelu ja muistelu.

Willy puolustaa juonivetoista kertomusta ja kaikkitietävää kertojaa Helsingin kirjamessujen paneelissa sanoen, että oli ”omistanut koko aikuisen elämänsä sille että loi henkilöitä ja tapahtumia, kokonaisia maailmoja, jonnekin missä ei vielä äsken ollut mitään”, ja teki tämän eläytyen mahdollisimman oikeudenmukaisesti kaikkien luomiensa ihmisten kokemusmaailmaan.

Kriitikko Mira Pennala lyttää jälleen Willyn tavan ajatella ja kirjoittaa. Hän arvelee Willyn edustavan patriarkaalista kirjallisuus- ja taidenäkemystä, joka johtaa massiivisiin romaaneihin, ”jotka ovat yhtä kivettyneitä kuin Gizan pyramidit tai Stalinin ajan pilvenpiirtäjä Moskovan keskustassa”. Nykyaikana ihmisillä ei ole enää yhteistä todellisuutta, ”ja sen ristiriidan on tultava näkyväksi myös kirjallisuudessa, esimerkiksi siten että yhä laajemmin kyseenalaistamme kielen ja sen olemuksen: me jotka sanoja käytämme emme voi enää manipuloida lukijan tunteita niin häikäilemättömästi kuin olemme tähän asti tehneet”.

Tämän kritiikin edessä Willy vaikenee.

* *

Onko se myös Westön vastaus asettamaansa haasteeseen, onko perinteisen romaanin aika ohi? Mielestäni Westön vastaus on hänen romaaninsa. Codassa Andy on kaikkitietävä kertoja, hän jopa sanoo kirjan alussa sopivansa parhaiten Kronooppien tarinan kertojaksi, koska arvelee muiden ryhmän jäsenten peittelevän vaikeita asioita. Westö osoittaa romaanin taitavalla rakenteella ja hienovaraisella kerrontatyylillään, miten pirstaloituneeseen ja ristiriitojen repimään maailmaan voidaan hyvällä tarinalla luoda yhteisiä merkityksiä ja mieltä.

Andyä riepoo myös kustannusmaailman pinnallisuus:

”Kesän myyntilistat olivat näyttäneet siltä kuin yleensäkin: kanelintuoksuisia cozy crime -dekkareita, trillereitä monimutkaisesti toteutettuine rituaalimurhineen joka neljännessä luvussa, julkkisten elämäkertoja, elämänhallintaoppaita ja true crime -teoksia. Äänikirjoja myytiin enemmän kuin painettuja, enkä nähnyt missään vilahdustakaan Codasta.”

Willyn romaanin huono menestys ei siis ole välttämättä osoitus tyylisuunnan vanhentuneisuudesta, vaan koko kirjallisen genren pinnallistumisesta.

Kirjallisuusmaailman rinnalla kulkee ihmissuhteiden tarina. Kirjan alussa Andyn ensirakkaus, punkkarityttö Corinne, josta on tullut bisnesnainen ja hallitusammattilainen, ilmestyy kaupunkiin. Andyn kauniit, mutta myös katkerat muistot heräävät. Pian toinenkin ryhmän jäsen, maailmalle kadonnut Niko, kolkuttaa Andyn ovea ja kertoo olevansa kuolemansairas. Niko haluaa selvittää välinsä Willyn kanssa, joka on pettänyt ystävysten välisen luottamuksen.

Andy tapaa ryhmän jäseniä ja purkaa ystävyyden, rakkauden, pettymysten ja erojen vaikeita vyyhtejä. Pienessä kulttuuriradikaalien ryhmässä on koettu nuoruuden kaikkivoipaisuuden hurmio, rakastuttu, mutta myös naitu ristiin, haastettu vallitsevat arvot ja koeteltu omia siipiä, sekävarastettu toisten ideoita ja lopulta löydetty oma tie, tai ainakin lähdetty etsimään sitä.

Andy muistelee tätä kaikkea nostalgisesti ja hieman surumielisesti. Nuoruutta ja silloin tehtyjä valintoja ei saa takaisin, vaikka ne ratkaisevat elämän suunnan.

* *

Ihmissuhteiden kuvaajana Westö on hillitty, rakkaussuhteita ja erotiikkaakin hän kuvaa Andyn näkökulmasta kuin ulkopuolisena, merkityksiä etsien, ei tunteita tihkuen.

Kjell Westö on musiikkimiehiä, hän on kertonut soittavansa useammassakin bändissä ihan vain omaksi ilokseen. Romaanissa on musiikin lisäksi paljon viittauksia vastakulttuuriseen kirjallisuuteen ja elokuviin. Ne sopivat kulttuuriälyköistä kertovaan tarinaan, mutta eivät avaudu, jos ei ole sisällä tässä avantgardessa.

Westö on taitava Helsingin kuvaaja ja kirjan tapahtumapaikat on muutamin vedoin, mutta täsmällisesti kuvattu. Westölle on ominaista elokuvamainen, visuaalisesti tarkka kerronta. Lukija pääsee kurkistamaan helsinkiläisten suomenruotsalaisten vaihtoehtonuorten elämään 1980-luvun Helsingissä. Ajankuva noista vuosista luodaan ikonisilla kuvilla Sony Walkmaneista, punkkariasuista, euro-ohjuksista, Tshernobylin ydinonnettomuudesta ja hämyisistä klubeista.

Toivottavasti Westö ei lopeta 1900-luvun kuvaamista. Mennyt vuosisata on siihen liian tärkeä – kauneudessaan ja kauheudessaan.

Pauli Välimäki

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua