Kirkon hurjimmat tarinat eivät lopulta ole kovinkaan ihmeellisiä – paitsi jos ottaa niihin liitetyt ihmeet, enteet ja legendat jumalallisina totuuksina

Kuvat: Uzi Varon / Kirjapaja

Näin jouluaikaan voimme vaikka miettiä, miten kristinuskon perustarina Jeesuksesta ja hänen syntymästään olisi muuttunut ja vaikuttanut historian kulkuun tai ihmisten asenteisiin, jos se olisikin kerrottu näin:

Marian vanhemmat Anna ja Joakim saivat tyttären, kun Anna oli 69-vuotias. Kiitollisena odottamattomasta lahjasta Anna luovutti tyttärensä temppeliin, jossa tämä eli 12-vuotiaaksi asti.

Kun tytön kuukautiset alkoivat, hänelle piti löytää uusi koti, jotta temppeli ei saastuisi. Kuvaan astui iäkäs leskimies Joosef, jolla jo oli useita lapsia aiemmasta liitostaan. Joosef ei siis olisikaan Marian aviomies, vaan holhooja.

Kun Maria tuli raskaaksi, Joosef olikin eniten huolissaan siitä, miten juutalaisten temppeli asiaan suhtautuisi. Hän oli totaalisen epäonnistunut Marian valvonnassa.

Näin Neitsyt Marian tarinan kertoo niin sanottu Jaakobin protoevankeliumi. Teksti on peräisin noin vuodelta 150, ja sitä on arvostettu erityisesti itäisessä kristillisyydessä ja ortodoksisessa kirkossa.

20 suurmiestä ja -naista

Kristillisen kirkon läntisen haaran Maria-tulkintaa hallitsee yhä Luukkaan ja Matteuksen evankeliumien perinne. Siinä Maria ja Joosef ovat säädyllinen kihlapari, jonka yllättää morsiamen salamaraskaus. Joosef on jo vähällä nostaa kytkintä, kunnes hän näkee unessa näyn ja päättää sittenkin ottaa Marian vaimokseen. Loppu on historiaa.

Mariasta alkaneista kristillisen kirkon vaiheista kertoo Eero Hietalan ja Heikki Rusaman, kokoama Kirkon ihmeellisimmät tarinat (Kirjapaja, 2021). Se pohjautuu heidän podcast-sarjaansa ja esittelee yhden kirkon ja/tai uskon merkkihenkilön jokaiselta vuosisadalta, siis yhteensä 20 miestä ja naista. Ilahduttavasti kolmannes mukaan kelpuutetuista henkilöistä on naisia.

Mariasta kuten muistakaan alkukirkon pyhistä emme tiedä paljonkaan varmaa. Kirkko ja uskovat ovat kuorruttaneet heidän tarinansa niin monenlaisilla kreemeillä, että todelliset henkilöt, heidän tekonsa ja motiivinsa sekä tapahtumaympäristö ovat isolta osin arvailujen varassa.

Simeon Styliitasta kyllä varmuudella tiedetään, että hän vietti askeettielämää pylvään nokassa peräti 37 vuotta.

Sitä sen sijaan ei tiedetä – ja ehkä hyvä niin – missä kunnossa itse mies ja hänen elinympäristönsä olivat tuon rupeaman jälkeen. Henkilökohtaisen hygienian ja luonnollisten tarpeiden toimittamisen mahdollisuudet kun olivat lievästi sanoen puutteelliset.

Rabban Sauma, siis kuka?

Tiedon määrä kirkon pyhistä lisääntyy, kun aletaan lähestyä nelinumeroisia vuosilukuja. Kyllä, veljekset Kyrillos ja Methodios kehittivät slaaveille kirjakielen ja kirjaimet 800-luvulla. Paavi Urbanus II todella manasi ristiretket liikkeelle. Jeanne d’Arc tunnetusti pelasti Ranskan satavuotisessa sodassa 1400-luvulla.

Parituhatvuotisesta traditiosta onneksi löytyy tuntemattomiakin suuruuksia. En ollut ikinä esimerkiksi kuullutkaan 1200-luvulla vaikuttaneesta kiinalaisesta Rabban Saumasta, joka toimi Mongolien diplomaattina Roomassa.

Yhtä tuntematon suuruus oli eteläamerikkalaiseen guarani-kansaan kuulunut Sepé Tiaraju, joka 1700-luvulla taisteli portugalilaisia vastaan – apunaan espanjalaiset jesuiittamunkit.

Kirjoittajat valitsivat 1900-luvun ”nostoksi” Äiti Teresan, mutta toteavat itsekin, että vaihtoehtoja löytyisi.

Albanialaissyntyisen nunnan laupeudentyö Intian köyhien parissa on kaiken kunnian arvoinen, mutta itse olisin nostanut ykköseksi pappi Dietrich Bonhoefferin tai hänen kohtalontoverinsa Edith Steinin. Kumpikin kuoli natsi-Saksan keskitysleireillä.

Tekijät taustoittavat jokaisen ja mukavasti dramatisoidun elämäntarinan sitomalla sen oman aikakautensa kontekstiin.

Näissä faktaosuuksissa piileekin yllätyksiä. Esimerkiksi Napoleon vastusti jesuiittojen valtaa intohimoisesti. Yhdysvaltain presidenteistä kaikkiaan yhdeksän, joukossa isä ja poika Bush, puolestaan on suoria jälkeläisiä niille siirtolaisille, jotka ensimmäisinä saapuivat uudelle mantereelle Mayflower-laivalla syksyllä 1620.

Martti Luther jakoi Euroopan

Kokonaisuutena odotin tältä kirjalta hieman enemmän kuin se lopulta antoi. Kyse on varmaankin arviointikulmasta: monen kristillisen henkilön ja esikuvan tarina näyttäytyy paljon jumalallisempana ja innostavampana, kun häneen liitetyt ihmeet, merkit ja merkitykset otetaan sellaisinaan ja hyväksytään totuuksina.

Sitä ei käy kiistäminen, etteikö monella kirkon ”pyhällä” olisi ollut jopa maailmanhistoriallista merkitystä.

Selvin esimerkki tästä on oma Martti Lutherimme. Salamaniskua säikähtänyt ja kuolemanpelon valtaama mies hylkäsi lakiopinnot, ryhtyi munkiksi ja tuli sen ansiosta jakamaan läntisen kirkon ja Euroopan maanosan kahtia ja perustamaan kokonaan uuden kirkkokunnan.

Aika iso panos yhdeltä mieheltä, jota on nykyisin sopivampaa kutsua reformaattoriksi kuin uskonpuhdistajaksi. Eikä Luther edes ollut mikään mallikristitty: Hietala ja Rusamakin tuomitsevat Martti-munkin elämän loppumetrien juutalaisvastaiset tekstit.

Kari Pitkänen
kari.pitkanen(at)kulttuuritoimitus.fi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua