Kanadanhanhi kokoaa yhteen Maritta Lintusen novellistiikkaa – tasavahvoja kertomuksia vaivaa toisteinen rakenne

15.03.2022
LintunenNovellit

Kuva: Mika Wist / WSOY

KIRJAT | Maritta Lintusen taidokkaasti toteutettujen novellien suurin ongelma on dramaattisen rakenteen toistuminen.

”Kertomukset kuvaavat lähes poikkeuksetta yksilöiden epätoivoa muiden ihmisten rinnalla, jopa paranoidisuutta, joka osoittautuu joissain tapauksissa perustelluksi. Ihminen ei ole ihmiselle susi vaan näätä.”

ARVOSTELU

3 out of 5 stars

Maritta Lintunen: Kanadanhanhi – valitut novellit

  • WSOY, 2022.
  • 511 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Maritta Lintunen on epätyypillinen prosaisti siinä, että hän ei ole koskaan hylännyt lyhyttä muotoa ja keskittynyt romaanien tekemiseen. Hän on kuuden romaaninsa lisäksi julkaissut vuosien mittaan viisi novellikokoelmaa WSOY:llä. Nyt tekijä on koostanut novellistiikkansa parhaimmistoa muhkeaksi Kanadanhanhi-nimiseksi (WSOY, 2022) kokoelmaksi, josta löytyy tarinoita vuosilta 2006–2021.

Suomalainen novelli on epäkiitollisessa asemassa. Romaanikirjallisuus hallitsee tietokirjallisuuden kanssa palstatilaa, sarjakuvalle on oma yleisönsä, runous voi ylpeillä avantgardistisuudellaan ja esseistiikka onnistuu välillä ärsyttämään jotain Hesarin tilaajaa. Novelli on väliinputoaja. En muista elämäni aikana tavanneeni ainuttakaan intohimoista lyhytkertomusten lukijaa, monen muun kirjallisuudenlajin ystäviä kyllä. Novellin asema on kirjallisessa kulttuurissamme hieman hahmoton, vaikka laji on kulttuurilehtien vakiosisältöä ja moni kirjallisuutemme klassikko on loppujen lopuksi lähempänä lyhytmuotoa kuin romaania aina Juhani Ahon Rautatiestä (1884) Minna Canthin teoksiin.

Luulisi lyhyen kertomuksen vetoavan lukijoihin enemmän. Kerromme jatkuvasti toisillemme arjessa pieniä ”novelleja”, tarinoita sattumuksistamme ja toisille tapahtuneita juttuja, kaskuja, anekdootteja, tunnustuksia, joita painamme mieleemme juorutaksemme niitä eteenpäin.

Samalla keskimääräinen ihminen on yhä lyhytjänteisempi. Sosiaalinen media kannustaa lyhyeen ilmaisuun, tv-sarjojen ja YouTuben viihde koostuu suupaloista.

Kirjallisen muodon kuningas on silti romaani, pitkä ja keskittymistä vaativa muoto. Lintunen kuvaa novellia pistäväsilmäiseksi sukulaistädiksi, joka pääsee lähelle totuutta ja jota ei vain saada hengiltä. En ole varma olenko samaa mieltä, mutta ainakin novellissa on jotain muista proosalajeista uupuvaa konstailemattomuutta, joka ehkä karkottaa lukijoita.

Siksi Kanadanhanhen kaltaista teosta on tervehdittävä ilolla, vaikka novelleihin varauksella suhtautuvaa saa tuskin muuttamaan mieltään sen avulla. Teos näyttää hyvin Lintusen kirjailijankaaren, joka muuttuu vuosien edetessä yhä varmemmaksi ja karsitummaksi.

Liian tiukka ote

Paikoin kertomukset noudattavat turhan mekaanisesti eräänlaista tarinankerronnan kultaista sääntöä. Tšehovin ase otetaan esille ja se laukeaa joka kerta, mikä tekee tekniikasta liian läpinäkyvän. On kuin novelli ei voisi olla vain katkelma elämästä, vaan se on liiankin siististi paketoitu nippu alkuja ja loppuja, mikä johtaa ristiriitaan: miten kertoa tiiviisti jotain hosumatta? Esimerkiksi kokoelman aloittavassa Viestintuoja-kertomuksessa käydään turhan nopeasti lävitse päähenkilön lapsuustraumat sun muut ja selitetään rautalangasta, jotta sivuja ei tarvitsisi käyttää rivien välistä kertomiseen.

Yksi asia pysyy läpi Lintusen novellistiikan. Tekstit lävistää vahva melankolian ja erillisyyden tunne. Kertomukset kuvaavat lähes poikkeuksetta yksilöiden (joskus tragikoomista) epätoivoa, jopa paranoidisuutta, joka osoittautuu joissain tapauksissa perustelluksi. Ihminen ei ole ihmiselle susi vaan näätä. Lintusen psyykeeltään hajoavat henkilöhahmot eivät, ainakaan useimmiten, ole niinkään mielenterveysongelmaisia kuin hetkeksi totuuden ymmärtäneitä ja siksi muiden silmissä järkensä menettäneitä, kummituksia, noitia ja mörköjä ympärillään näkeviä surkimuksia. Samalla kuitenkin ilmaisu on tiivistä, ei kovin levotonta. Virkkeet ovat lyhyitä, usein vain päälauseen mittaisia.

”Kenelle minun pitäisi puhua aavistuksistani? Kuka niitä uskoisi? Olinko minä sittenkin sekoamassa vainoharhaiseksi – syitä kyllä löytyisi: vahinkoraskaus, Arin lähtö, stressi, yksinäisyys ja hormonivaihtelut.

Bussipysäkillä Pirjo jättäytyi odottamaan minua. Kompastelin tavaroineni raput alas ja koetin kuumeisesti keksiä mikä lepyttäisi Pirjon. En ehtinyt laskea tavaroita maahan, kun Pirjo aloitti.

– Mun täytyy käydä nyt sua koskeva aineisto läpi uudemman kerran.

Koetin varoen tiedustella mitä aineistoa minusta oli kerätty, mutta Pirjo katseli ohitseni. Sen ilme oli arvoituksellinen.

Joskus käy näinkin. On lähdettävä liikkeelle uudelta pohjalta. Tehtävä suunnanmuutos.

Sydänalaan ratkesi ontto tila. Minä en enää kuvitellut. Tuo ihminen oli juonimassa jotakin sellaista, mitä minä en edes osaisi kuvitella.”

Henkilöt edustavat kovin suomalaista henkilögalleriaa: Sodista pakkomielteenomaisesti paasaava kapiaispoika ja veteraani-isä, nuorten jääkiekkojoukkuetta valmentava kaupparatsu jonka elämän suurin onnenpotku on työkyvyttömyyseläke, naisia strategisesti sijoitetuilla Iittalan astioilla hurmaava lipeväkielinen markkinamies… Yksinhuoltajaäitejä, kyylääviä mummoja ja byrokraatteja piisaa.

Tarinat flirttailevat jopa roalddahlmaisen makaaberiuden kanssa menemättä täysin fantastiselle osastolle. Huomattavin esimerkki on varhaisesta Ovisilmä-kokoelmasta (WSOY, 2006) poimittu nimikkonovelli, jossa eläkkeelle jäänyt opettaja kirjaa ylös tunti tunnilta kaikki vilkasta elämää viettävän naapurinsa edesottamukset. Päiväkirja by proxy siis. Kurjuuspornon tiiraaminen johtaa lopulta säälittävään riippuvuuteen.

Minämuotoisissa tarinoissa puhujan ytimekkäät toteamukset ja samalla yllättävän tarkkanäköiset havainnot pysyvät kirjailijan äänen mukaisina. Kielen tietty muuttumattomuus on kirjallisuuden ominta aluetta eikä siitä tule moittia, vaikka esimerkiksi teini-ikäisestä kiekkoilijasta kertovassa Jääpeili-novellissa nuorukaisen kaunopuheisuus ja tarkkanäköisyys tuntuu poikkeukselliselta hänen ikäänsä nähden. Hankalimpia tehtäviä kaunokirjallisuudessa onkin luoda kiinnostava tarina ihmisestä, joka on sokea maailmalle.

Musiikkia ja riitasointuja

Lintusen tausta musiikkitieteiden maisterina näkyy monien novellien musiikkimaininnoissa ja joissain tapauksissa aiheina. Erityisesti tämä korostuu kokoelmasta Mozartin hiukset (WSOY, 2018) poimituissa kertomuksissa. Yksillä on pakkomielle kiertää tanssilavalta toiselle iskelmäorkesterin perässä, toinen haluaa itselleen säveltäjämestarin hiuskiehkuran. Toistuva elementti on, että musiikki on vapahdus sen kuuntelijoille mutta vankila sen tekijöille. Kokoelman erottaa muista myös se, ettei päähenkilöiden replikointia ole eroteltu vuorosanaviivoin tai lainausmerkein vaan ne uppoavat muun muassa Cormac McCarhylta tuttuun tyyliin osaksi tekstin virtaa. Liekö tarkoituksena ollut korostaa novellien ”kompositiota”?

Ristiriitaisuuksiakin on. Henkilöiden äkilliset mielenmuutokset ratkaisevat joidenkin tarinoiden keskeiset ristiriidat liian kätevästi ja tuntuvat epäuskottavilta. Monien kertomusten rakenne koostuu päähenkilön sisäisestä, itsensä kanssa kamppailevasta monologista, joka loppua kohden löytää ratkaisun, kun hahmo yksinkertaisesti päättää tehdä toisin kuin on aiemmin tehnyt. Lintunen perustelee jälkisanoissaan ratkaisujaan sillä, että novellia tulee lukea hitaasti: luettaessa on pystyttävä aistimaan henkilöiden elämänlangat jo pitkän matkan takaa, ennen novellin kuvaamia tapahtumia.

On turha kiistää lähestymiskulmaa eikä sitäkään, etteikö elämässä moni asia tiivistyisi yksittäisiin hetkiin ja päätöksiin, jotka muuttavat kaiken suuntaa. Hitaan lukemisen ei kuitenkaan pitäisi olla vaade niille, jotka lukevat nopeasti. Jotkut ratkaisut voivat kirjailijan pyrinnöistä huolimatta aiheuttaa toistuessaan hämmennystä, ovat sielullinen vastine deus ex machinalle. Jätettäköön suurempia spoilereita välttäen esimerkit vähemmälle.

Lintusen tarinat ovat takuuvarmaa laatunovellistiikkaa. 500-sivuisen teoksen lukee muutamassa illassa. Kertomuksia ei vaivaa niinkään tylsyys kuin tietty muuttumattomuus, toimitustyö on selvästi ollut viimeisen päälle hiottua. Kiinnostavia tahroja ja rönsyjä on eniten alkupään kertomuksissa. Vaikea näin hyvästä taiteensa hallinnasta on suoranaisesti moittia mutta ei se saa lukijaansa liekkiinkään syttymään.

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua