Kaiken opin alku – arviossa Hannu Syväojan Koulu joen varrella

Kuva: Mediapinta

Muinaisen oppikouluni juhlasalin oven päällä väitettiin isossa plakaatissa kaiken opin aluksi ja päätökseksi ihan jotain muuta kuin se, mistä Hannu Syväoja kertoo vanhasta kansakoulustaan teoksesssaan Koulu joen varrella (Mediapinta, 2024).

Sarkkilan koulun vaiheista lukiessa tajuaa, että kansakoulu on ollut ihan kaiken A ja O. Se meistä on kansan tehnyt, opettanut perustiedot ja -taidot sekä tavat. Eivät siihen kyenneet lukkarinkoulut eivätkä jalkapuut, vaan nimenomaan kansakoululaitos. Sen merkitys on ollut niin mullistava, että asiaa on vaikea nykyperspektiivistä tajuta. Peruskoulun tulo on ollut siihen verrattuna pikku hypähdys.

FT Hannu Syväojan (s. 1933) ensimmäinen opinahjo Sarkkilan kansakoulu toimi 102 vuotta. Komea rakennus nousi Punkalaitumen keskuskylään vuonna 1875 ja sinne siirtyivät muutamaa vuotta aiemmin erään talon kammarissa opintiensä aloittaneet lapset. Sitä ennen kansanopetus oli useimmiten tähdännyt vain rippikoulusta suoriutumiseen.

Kiertokoulut jatkoivat eri puolilla Suomea oppivelvollisuuskouluun siirtymiseen eli 1920-luvun alkuun asti. Syväoja pitää kansakoulun ”loistovuosina” ajanjaksoa 1921–1957. Tuohon jaksoon osuivat niin hänen kuin osaksi vielä suurten ikäluokkien kansakouluvuodet – niin minunkin. Tosin kävin kansakoulua vain kolme vuotta, mutta jotain kertoo se, että kansakoulutoverit voisin luetella tältä istumalta. Tyttölyseon yli 40 oppilaan iltavuoroa käyneestä luokasta palaa mieleen vain muutama. Enkä ilman aktiivista kansakoulunopettajaa olisi koskaan oppikouluun kulkeutunutkaan. Ei moni muukaan.

Kansakoulua edeltäneistä opetusmuodoista suomalaiset muistavat parhaiten Jukolan poikien kamppailun aapiskirjansa kanssa. Kuvauksen värikkyydessä ei jää jälkeen punkalaitumelainen kansankirjailija Nestori Niemelä:

”Olihan se tavallansa oppilaitos, se Kraatarin Kaisankin koulu; vanha puolisokea ämmä siellä istui pienessä pirttipahasessa, täyttä voimaa rukkia polkien, pitkä tikku toisessa kädessä ja aapiskirja toisessa kädessä, ympärillään muutamia lapsia. Yksi siinä katsoi kirjaansa, lukea tankaten ja siirrellen tikkuaan sinne tänne, tietämättä sen paremmasta johdonmukaisuudesta, toinen tähysteli katossa matelevaa pientä elävää, kolmas oli uneen uinahtanut.”

Syväoja toteaa, että hyväpäisimmät oppivat tämmöisessäkin koulussa lukemaan, mutta kaikki eivät yhtään mitään. Ei ihme, ettei ympäristökään tämmöiseen oppiin kannustanut – varsinkin, kun lapset olivat tärkeää työvoimaa heti, kun työhön jotenkin pystyivät.

Aleksanteri II:n edistysmielisyyttä on kiittäminen siitä, että kansanopetus lähti vauhtiin kuten kehitys hänen hallituskaudellaan monella muullakin alalla. Vuonna 1866 tuli Keisarillisen Majesteetin Armollinen julistus kansakoulutoimen järjestämisestä eli Kansakouluasetus ja pastori Uno Cygnaeus oli aktivisti, joka sai kunnianimen ”Suomen kansakoulun isä”.

Raamatunhistoria ja katekismus olivat kansakoulun varhaisvaiheissa keskeisellä sijalla, mutta oppiaineiden kirjo laajeni vähitellen valistuneiden pappien toimesta. Kouluviikot olivat tietenkin kuusipäiväisiä, mutta keisariperheen ansiosta tuli myös lupapäiviä. Milloin oli keisarinnan, keisarin tai ties kenen ruhtinaan nimi- tai syntymäpäivä tai kruunajaispäivä tai vastaava. Voi ajatella, että oppilaat pitivät laajasta keisarillisesta suvusta!

* *

Opettajien koulutus mahdollisti aikaa myöten naisillekin virkauran, vaikka alkuun kaikki opettajat olivat miehiä. Herrastaustaisia naisten piti olla ja karttaa avioliittoa. Ensimmäinen opettajaseminaari aloitti Jyväskylässä vuonna 1863.

Samuli Paulaharju – opettaja itsekin – kuvasi seminaariin pyrkiviä miehiä näin:

”Jollakulla oli jo reservijussin passit ja pitkät viikset, muutamilla tukkijullin hartiat ja keksimiehen kourat. Oli joukossa alamittainen nälkämaan napero, oli myös rasvaisilla kalakukoilla ja talkkunoilla ruokittu Savon jätti, oli joku kaupunkilainen herranteelmäs. Mutta useimmat olivat maakuntien hallavatukkaisia, kotivilloihin puettuja Suomen matteja.”

Itsestään selvää oli, että miesopettajat saivat parempaa palkkaa kuin naiset. Syväojan sitaatit ovat herkullisia!

Syväoja esittelee myös Sarkkilan koulua käyneitä tunnettuja henkilöitä. Yksi sellainen oli Heikki Hosia, koulupoliitikko ja ministeri, jonka yksi varhainen työpaikka oli ollut Oriveden opisto. Oman sukupolveni fennistit ovat saaneet koulutusta kansatieteen professorilta Niilo Valoselta ja kirjallisuusprofessori Maunu Niinistöltä – Sarkkilan koulun oppilaita hekin. Muistan kummankin jykevähkön hahmon.

Aineellinen niukkuus leimasi pitkään kaikkea koulutoimintaa. Oppilaat pitivät itse huolta järjestyksestä, siivouksesta, lämmityksestä, lumenluonnista, marjojen poiminnasta. Kuri oli tiukkaa ja hyvien käytöstapojen oppiminen tärkeää. Puhtauden merkityksen ymmärtäminen oli uutta. Niin Syväojan kuin minunkin kansakouluvuosinani tarkastettiin vielä nenäliinojen ja kynsien puhtaus. Jälkimmäinen tuotti tietysti vaikeuksia maalaislapsille, jotka viettivät syksyisin pitkät tovit perunoiden ja lanttujen korjuussa.

Kouluille hankitut kirjat ja lehdet takoivat katajaisen kansan päähän siveellisten arvojen ja raittiuden merkitystä. Suurin osa oppimateriaalista oli ihanteellista ja vahvasti kristillispohjaista. Köyhät lapset saivat ruoka- ja vaateapua. Johtokunta saattoi määrätä annettavaksi ”kahtena päivänä viikossa 2 korttelia papuruokaa” tai ”2 korttelia ryyniruokaa”. Nykykoulusta olen kuullut valituksen, ettei ole sushia…

Isänmaallisuuskasvatus, raittiuskasvatus, maanpuolustuskasvatus (osana rauhankasvatusta!), talkoot, urheilukilpailut, kuusijuhlat – nämä ovat muovanneet suomalaisia. Häiriköitä ei juurikaan varhaisessa kansakoulussa ollut. Mutta Syväojan kirjan lukeminen aiheuttaa kyllä myllerrystä opettajanmielessäni. Paljon on Sarkkilan koulussa ollut sellaista, minkä heittäisin yli laidan. Mutta onko se kaikki ollut sittenkin eräänlaista kivijalkaa? Paljon olisin halunnut tilalle. Enkä siltikään kaikkea kunkin ajankohdan pintavaahtoa, jota en lähemmin puhaltele. Kuplat poksahtavat muutenkin.

Mutta Syväojan kirja tuo kyllä nenään ihan aistimuistot. Märät vanttuut tuoksuvat hiukan makealta, poikien sarkapuserot raikkailta. Ulolta, kuten joskus sanottiin. Jonkun golffarit ovat hiukan revenneet aidalle kiivetessä. Parsimukset ja paikkaukset olivat ihan ok; likaisuus ei. Ja hiukan pojat vetivät tyttöjen leteistä, ihan hiukan vain. 

Yhteisöllisyys on kevyt sana, joka tuoksuu uudelta, mutta jotain semmoista huokuu vahvana vastaan Syväojan kirjan sivuilta.

Maijaliisa Mattila

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua