Julia Kristevan filosofinen klassikko tutkii sitä, mitä emme halua kohdata – arviossa Kauhun valta

Julia Kristeva (2016). Kuva: Tutkijaliitto / Guiness88

Bulgariassa syntynyt Julia Kristeva (s. 1941) on yksi tunnetuimmista psykoanalyytikoista ja merkittävä strukturalistinen filosofi, joka on kotimaassaan Ranskassa monesti palkittu kirjoittaja. Kauhun valta (Tutkijaliitto, 2026, alkup. 1980) on yksi tunnetuimmista ellei tunnetuin Kristevan teos, jo klassikoksi nostettu. Se käsittelee muun muassa psyko- ja kirjallisuusanalyysin keinoin niin sanottua abjektion käsitettä. Käsite voidaan ymmärtää esimerkiksi torjunnaksi tai inhosta hylkäämiseksi.

Abjektoitu elementti ei ole siis objekti eikä subjekti. Se on jotain ylimääräistä, joka toimii väylänä, jonka kautta voi astua sisään psykoanalyytikko Jacques Lacaninkin kirjoituksissaan mainitsema ”reaalinen”: voimakas selkeys siitä, miten maailma todellisuudessa makaa riisuttuna kaikista merkityksistään.

Reaalinen voi vastenmielisyydellään, paljaana, suistaa psykoosiin tai epätoivoon. Abjektoitu yritetään siis visusti pitää säällisen yhteiskunnan ulkopuolella. Silti monet inhoa herättävät asiat, kuten ruumiineritteet tai kuolleet ruumiit, kuoret joissa ihminen ei ole enää sisällä, muistuttavat meitä tästä reaalisesta ja ovat abjekteja, jotain, mikä oli ennen jotain mutta on enää merkitystyhjää roskaa.

Teoksen lähtökohta on kiinnostava. Olen aina pitänyt Lacanin ajatusta reaalisesta varsin todenmukaisena, vaikka sen ”kauhistuttava” elementti ei ole mielestäni lainkaan niin yksiselitteinen. Missä Kristeva sen sijaan tiputtaa minut kärryiltä on kirjan pseudopsykologinen pääväite, jonka mukaan abjekti syntyy lapsen suhteessa äitiin, lapsen irtautuessa äidistään ja muuttuessa välimuotojen kautta tiedostavaksi subjektiksi. Se, mikä tässä prosessissa ja kokemuksessa traumatisoi, ”jää ylitse”, on abjekti, abjektoitu. Inhon lähde on siis tässä tulkinnassa alun perin feminiininen, mikä voi selittää vaikkapa patriarkaalisten järjestelmien suhtautumista naiseuteen.

Vielä isompi ongelma tälle kriitikolle on sama kuin yleensä strukturalismin kaltaisen filosofian: subjektivistina Kristeva palauttaa ihmiskokemuksen henkilökohtaiseen, psykologiseen kokemukseen, jonka paradoksaalisesti olettaa kuitenkin olevan kaikille sama.

Kun Kristeva kuvailee ihmistunteita ikään kuin me kaikki jakaisimme ne ilmiselvästi ja käyttää niitä perusteluidensa osana, en tunnista Kristevan kuvailemia tunnereaktioita todellisiksi vaan liioitelluiksi demonstraatioiksi, jotka pönkittävät lähinnä hänen omaa teoriaansa. Suomeksi sanoen: me emme kaikki tunne samalla tavalla.

Samasta syystä en koe kauhistuvani abjektin elementeistä, enkä hurmioituvani taideteoksista, jotka tuntuvat sanojen tasolla suorastaan pyörryttävän Kristevaa. Psykoanalyytikkona ja strukturalistina hän ei kuitenkaan voi hyväksyä muuta kuin kaikkien jakaman tunnemaailman, sillä psykoanalyysi on termistöönsä ja symbolitulkintaansa varsin lukittua ajattelua. Inhimilliset poikkeamat eivät sovi järjestelmän kuvaan.

Samalla tapaa Kristevan luenta suurista kirjailijoista tukee hänen näkemyksiään. Dostojevski käsitteli abjektiota, Kafka ja Joyce, Proust vasta käsittelikin. Tämä on tietysti vaivihkainen tapa nostaa omaa häntää, koska merkittävät kirjailijat ovat käsitelleet juuri sitä asiaa, joka Kristevaa kiinnostaa.

Tieteissä ja taiteissa on joskus vaikeaa sanoa, milloin yhdessä tulkinnasta tulee pakkomielle. Mannermainen filosofia on vähintään viimeisen seitsemänkymmenen vuoden ajan rakentunut sille, että pelkkä ilmiöiden tulkinta ei riitä. Pakkomielteisiin tulee heittäytyä kuin uskonnolliseen kulttiin. Kaikki on luettava oman jengin hyväksymän kielen lävitse. Lisäksi on hyvä, jos keksii uusia, merkityksiltään epämääräisiä sanoja, ja jos ei pysty siihen, olisi hyvä hämärryttää jo olemassaolevia vaikeita sanoja lisäämällä niihin omia tulkintojaan. Bonuspisteitä tulee, jos sana käy samalla sanaleikiksi.

Edellä kuvailtu toimii pyrkimystensä vastaisesti. Avartamisen sijasta se rajoittaa ajattelua, halvaannuttaa yksilöä ja estää filosofian lukijaa pääsemästä tilanteen tasalle, ratkaisemasta ajattelun jokapäiväistä ongelmaa. Kristevan teoksessaan esittämä teoria meneekin piloille jo lähtökuopissaan. Koska en tunnista Kristevan kuvailemia tunteita ja tunne-elämää omikseni millään tasolla enkä osin edes yhteiskunnallisesti todellisiksi, kirjan hyvätkin puolet kärsivät.

* *

Kuten todettua, reaalisen ajatus on kiinnostanut minua paljon. Syy on osin siinä, että näen siinä yhteyksiä zenbuddhalaisuuteen ja daolaisuuteen, ja niiden avainkonsepteihin, jotka ovat olleet olemassa kauan ennen kuin länsimainen filosofia oivalsi niiden sisällöstä mitään. Se merkityksistä riisuttu reaalinen, joka on Lacanilla joskus kauhistuttavaa, on zenissä valaistuminen, taolaisuudessa puhtainta olemassa olevaa toimintaa.

Länsimainen filosofia ei kuitenkaan mene tarpeeksi pitkälle, koska on sanojensa vanki, jumiutunut haluunsa kategorisoida loputtomiin. Isoin Kauhun vallan tuottama pettymys on se, että se tulkitsee abjektion pohjimmiltaan kesystä sosiaalisesta näkökulmasta: rikos on abjektiota, koska se heiluttaa sosiaalista järjestystä. No jaa. Nykyhetkessä, kun yhteiskunnilta ja niiden väkivaltaisuudelta on riisuttu arvorealismin nimissä naamiot täysin, edellinen tuntuu melkein hellyttävän viattomalta ajatukselta.

Todellinen reaalinen abjektion takana ei välitä sosiaalisista konventioista. Luonto kaiken takana riisuu pois sekä merkityksen että merkityksettömyyden, koska se operoi niiden ulkopuolella. Oikeasta reaalisesta ei voi edes puhua suoraan sen totaalisuuden vuoksi. Kuvatessaan abjektia Kristeva tuntuu ymmärtävän, mikä on konseptin looginen lopputulema (filosofian, sanojen, kertakaikkinen tuhoutuminen), mutta pistää sitten jarrut päälle, sillä filosofit pelkäävät tätä johtopäätöstä.

* *

Viimeiseksi ongelmaksi nousee Kristevan suuri luottamus psykoanalyysiin, yhteen 1900-luvun suurimmista kokaiininpölyisistä huijauksista. Kristeva kiittelee esimerkiksi ilmiselvää vaikutintaan, antropologi Mary Douglasia (1921–2007), jonka ajatus likaisuudesta symbolista järjestystä horjuttavana rikkeenä on merkittävä ja edeltää Kristevan teosta yli vuosikymmenellä. Douglasin ajatukset näkyvät erityisesti Kristevan teoksen juutalaisuutta käsittelevissä osioissa. Seuraavassa hetkessä Kristeva kuitenkin moittii Douglasia naivismista, koska antropologi ei tajunnut sisällyttää johtopäätöksiinsä psykoanalyysia, toisin kuin Kristeva. Kohteliaisuudeksi naamioidussa loukkauksessa on enemmän kuin inanen ylimielisyyttä mukana.

Psykoanalyysin arvo on nykyään yhä useammin taiteissa, esimerkiksi Kristevan harjoittaman kirjallisuusesseistiikan työkaluna, sillä tiedettä se ei ainakaan ole. Valitettavasti taiteissakin psykoanalyysi on välineenä tasapäistävä ja ollut osaltaan luomassa narsistisen hysterian kulttuuria, ei parantamassa sitä. Psykoanalyysi mystifioi nämä säkit lihaa, joissa asumme, ja väittää ihmisten kokemuspiiriin kuuluvan asioita, joita useat eivät kuitenkaan koe. Tiedämme psykologiasta nykyään sen verran, etteivät tunne-elämät ole samoja yksilöstä toiseen. Jo neurokirjolla olevien ihmisten olemassaolo osoittaa yhteisen tunne-elämän potaskaksi. Koska kaikille yhteistä tunnemaailmaa ei ole, psykoanalyysin periaatteiden toimimiseksi on pakko olettaa yhteinen toiminnan piiri, jonka sääntöjen mukaan toimimme ja jota voimme tulkita. Sen nimi on alitajunta. Ainuttakaan todistetta alitajunnan olemassaololle ei kuitenkaan ole, koska unien näkeminen ei riitä sellaiseksi. Osin psykoanalyytikkojen sinnikkyyteen vaikuttaa, että sivistyneillä ihmisillä on joskus suuria vaikeuksia myöntää lajitoveriensa välinpitämättömyys ja yhteiskunnallisten järjestelmien suoranainen yksinkertaisuus. Kaikki ei ole suurta, monitasoisen älykästä metaforaa, mutta psykoanalyysi, ja joskus strukturalismikin, tuntuu suorastaan vaativan sitä voidakseen toimia.

Erilaista rakoilua löytyy teoksesta muissakin asioissa. Esimerkiksi Kristeva kutsuu intialaista puhtauskulttuuria Intian vastineeksi länsimaiselle hyvän ja pahan dualismille. Sanallakaan kirjailija ei mainitse, että dualistinen pahuus ja hyvyys seurauksineen löytyvät sisään leivottuna karmasta, jonka käsite on oleellinen osa monia intialaisia kulttuureja. Juutalaisuuden ruokakiellon, jossa esimerkiksi karitsaa ei saa keittää äitinsä maidossa, kirjoittaja tulkitsee insestikielloksi perustelematta asiaa arvausta kummemmaksi – koska insestitulkinta sopii hänen omaan ajatukseensa abjektion feminiinisestä alkuperästä.

* *

Kauhun valta on massiivinen, yhteentoista lukuun jaettu essee. Teoksen voisi yksinkertaistaen jakaa seuraavanlaisiin osiin: Ensin selitetään, mitä abjekti(o) on ja miten se vaikuttaa. Sitten annetaan esimerkkejä ja kerrotaan abjektin ilmenemisestä juutalaisuudessa ja kristinuskossa (eli länsimaisessa kulttuuriperimässä). Lopulta päästään kirjallisuustieteelliselle alueelle. Kirjallisuutta käsitellään abjektin oleellisena elävöittäjänä ja sitä ymmärrettäväksi tekevänä voimana. Erityisesti tässä mielessä analysoidaan Louis-Ferdinand Célinen tekstejä.

Kirja jäntevöityy edetessään. Célinen teosten luenta on teoksen kiinnostavin osuus sellaiselle, joka on niihin perehtynyt, ja huolimatta abjektin käsitteen freudilaisesta perustasta, Kristeva ei palaa oidipaalisuuteen ja vastaavaan kuin ajoittain.

Teoksen alkupään luvuille on sen sijaan yhteistä se, että jokainen virke on kirjoitettu mittaamattoman vaikeasti ja eksyttävästi. Esimerkki:

”Mikä varmistaa merkin olemassaolon, toisin sanoen sen suhteen olemassaolon, joka on tiivistymä (sanarepresentaation puolelta) äänellisen kuvan ja (asiarepresentaation puolelta) visuaalisen kuvan välillä? Kyse on todellakin tiivistymästä, mistä unen logiikka todistaa yhdistellessään tai pudotellessaan pois erilaisten havaintorekisterien elementtejä. Metaforan kielikuva vain aktuaalistaa diskurssin synkronisessa käsittelyssä tämän geneettisen ja diakronisen prosessin, jossa vähintään kahdesta (äänellisestä ja visuaalisesta) osatekijästä muodostuu merkitsevä kokonaisuus. Puhuvan subjektin on oltava kuitenkin kirjautuneena oidipaaliseen kolmioon hyödyntääkseen mahdollisuutta tällaiseen tiivistymiseen.”

Kristeva toisin sanoen määrittelee tässä ”merkin” eli jotain tarkoittavan symbolin yhdistelmäksi kuvaa ja sanaa, joiden kautta ymmärrämme, mitä jokin tarkoittaa. Miksi unet todistaisivat asiasta yhtään mitään, se jää mysteeriksi, ja oidipaalisen kolmion merkityksen korostaminen on jo sitten puhdasta Freudia. Metaforan kielikuva vasta hieno ilmaisu onkin, koska se tarkoittaa, että metaforalla on… metafora. Silti asia on jokseenkin ymmärrettävissä. Puhe on sanalla sanoen ontologiasta, asioiden olemassaolosta suhteessa merkityksiinsä ja toisiinsa.

Mutta miksi asia pitää ilmaista näin kinkkisesti? Optimisti tai ideoiden filosofiaan ranskalaisittain hurahtanut sanoo, että siksi, jotta oivallusprosessissa syntyisi jotain uutta, jotain extraa, kirjallisuuden ja esseistisen kirjoittamisen itsensä tähden. Oma näkemykseni on tylympi ja sekin tietysti valitettavan tuttu valitusvirsi jo vuosikymmenien ajalta: Osin tämä vaikeus on šarlataaniutta, jota vastaan on tarkoituksellisen vaikeaa väittää, koska se vaatisi, että jonkun oppialan tai suuntauksen ulkopuolelta täytyisi lukea kirjatolkulla lukijansa tahallaan eksyttävää kirjoitusta. Ja kuka tekee niin huvikseen? Liian iso työmaa. Professuureja tulee, ja apurahat juoksevat. Akatemia optimoi griftauksen paljon ennen sosiaalista mediaa. Edelläkävijöitä, sano.

Kun populistit vuorostaan kirjoittavat tieteiden vastaisia pamflettejaan, he eivät ajattele viholliskuvissaan mitään näin vaikeasti ilmaistua kuin Kristevan ajatukset, koska heillä ei ole edes sanoja, joilla vastustaa jotain strukturalismin kaltaista. Vastaväitteet ovat mahdottomia, koska Kauhun vallan kaltaiset teokset pyrkivät tuhoamaan keskustelun kaikilta muilta paitsi niiltä, jotka ovat jo valmiiksi samalla aaltopituudella, mahdollisista mielipide-eroistaan huolimatta samaa heimoa.

* *

Suomennoksen osalta on jonkin verran huomautettavaa mutta ei päätyön tehneen Päivi Malisen kädenjäljestä. Malisen ilmaisut ovat tarkkoja ja tekevät vaikeankin niin ymmärrettäväksi kuin mahdollista. Sen sijaan teoksen ensimmäinen luku, jonka ovat suomentaneet kymmenen vuotta aiemmin Anna Tuomikoski, Kaisa Sivenius ja Pia Sivenius, on kielellisesti silmiinpistävän epäyhtenäinen muun teoksen kanssa ja eroaa selvästi Malisen työstä.

Jollain tai joillain ensimmäisen luvun kirjoittajista on ollut luova suhtautuminen suomen pilkutukseen. Luvusta näkee kirjaimellisesti yhden kirjoittajan äänen vaihtumisen toiseen, yhden kappaleen epämääräisen pilkutuksen vaihtuessa seuraavassa korrektiin suomen kielen tapaan pilkuttaa virkkeet. Seurauksena virkkeiden rytmi vaihtelee tavoilla, joka ei toistu muualla teoksessa. On vaikeaa uskoa, että tämä epäsäännöllisyys löytyisi myös Kristevan alkuperäisteoksesta.

Mikko Lamberg

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua