Juhlitaan kummuutta – arviossa Daniil Kozlovin RYSSÄ

Kuvat: Sammakko / Pia Jalkanen

Tarttuessani RYSSÄÄN (Sammakko, 2025) ajattelin, että kyse on nimenomaan suomenvenäläisyydestä. Odotin, että nyt käsitellään rasismia Suomessa – sitä, miten Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tehnyt toisen maailmansodan kaikuja saavasta venäläisvihasta taas ajankohtaista ja jopa salonkikelpoista.

Daniil Kozlovin omakohtaisessa teoksessa toki käsitellään näitä asioita ainakin osittain, mutta lopussa en ajatellut venäläisyyttä tai rasismia vaan kummuutta ja kategorioihin pakkomahduttamista.

Kozlov on tullut tunnetuksi runoilijana nimellä Susinukke Kosola. RYSSÄ on hänen ensimmäinen proosateoksensa, ja sitä voisi kuvata niin romaanina kuin esseistisenä – tarve määritellä teos tarkasti, asettaa se johonkin ennalta rakennettuun muottiin, sotii kuitenkin sen ajatuksia vastaan.

Konkreettisten tapahtumien tasolla kuvataan pohdinnan kohteena olevan Daniilin lapsuutta ja nuoruutta 1990–2000-lukujen Jäkärlän lähiössä Turussa, jonne hän on muuttanut tutkijavanhempiensa mukana pikkulapsena Pietarista. Daniil ei koe itseään erityisen venäläiseksi, mutta muiden suhtautuminen häneen ennen kaikkea kansalaisuuden kautta, ”ryssänä”, saa hänet ajattelemaan, että ”ryssyys” on hänessä jotain läpikohtaista ja perustavanlaatuista. Hän alkaa peitellä tätä kaikin keinoin: esittämällä puhuvansa suomeksi puhelimeen isänsä kanssa, välttelemään samaan bussiin sattuvaa äitiään ja luomalla kuoren, kovan Hahmo D:n, joka ei ole Daniil mutta ei ”ryssäkään”.

Teoksen kritiikeissä ja muissa sitä käsittelevissä jutuissa on nostettu esiin erityisesti venäläisyys ja suomalainen suhtautuminen siihen eli juuri sellaiset teemat, joista oletin itsekin lukevani. Tällaiseen lukuasentoon ohjaavat vahvasti toki teoksen nimi, kosmonauttihahmo kannessa sekä teoksen alussa alikulkutunneliin ilmestynyt ”KAIKKI RYSSÄT PITÄÄ TAPPAA” Putinin hyökättyä Venäjälle.

Luennassani vahvemmin esiin nousi kuitenkin tietynlaiseksi määrittämisen vaikutus identiteettiin kuin yhteiskunnallinen keskustelu rasismista. Päiväkoti-ikäinen Daniil ei ajattele itseään kansallisuuden kautta: ”[a]jatus siitä, että synnyinmaa ja kotikieli olisivat asioita, joita ihminen on, tuntui yhtä kaukaiselta kuin ajatus siitä, että joku oli lammaskujalainen tai lampolankatulainen.” Mutta kun leikkitoveri toteaa Daniilin olevan venäläinen, päiväkoti-Daniil alkaa etsiä todisteita asiasta: ”Aloin tarkkailla maailmaa etsien nimitykselle todisteita, kuuntelemaan väitteitä venäläisistä ja peilaamaan niitä itseeni ja perheeseemme.”

RYSSÄ osoittaa, kuinka tietty piirre, tässä tapauksessa venäläisyys, voi määrittää koko ihmisen paitsi ulkopuolisten myös ihmisen itsensä silmissä: hän puhuu, käyttäytyy ja on tietyllä tapaa, koska häneen on liitetty tämä määre.

* *

Kyse ei kuitenkaan ole vain kansalaisuudesta ja sen perusteella toiseuttamisesta. Teoksen jälkipuoliskolla aiheeksi nousee venäläisyyden rinnalle sukupuoli ja erityisesti pojaksi ja mieheksi määrittely. Niin kuin Daniil ei ole ajatellut itseään venäläisenä, hän ei myöskään ole ajatellut itseään erityisesti poikana, ennen kuin joku ulkopuolelta sanoo niin. Poikuus näyttäytyy miltei merkityksettömänä, kädenlämpöisenä okeina: ”Kokemukseni poikuudesta oli ihan okei, lähestulkoon ei-mitään, pelkkä sarja törmäyksiä sukupuolen näkymättömään raja-aitaan, siitä hämmentymistä.” Tästä huolimatta poikuus vaatii tiettyjen sääntöjen noudattamista. Ei saa istua jalat ristissä, ei saa mennä tyttöjen joukkueeseen.

Teoksen rakenne rinnastaa sukupuolen määrittämisen ”ryssäksi” määrittelyyn. ”Mies” ulkoapäin annettuna kategoriana näyttäytyy yhtä absurdina ja perusteettomana kuin ”ryssä”. RYSSÄ tekee tämän vaivihkaa ja alleviivaamatta mutta sitäkin tehokkaammin ja herättää kysymyksen siitä, kuinka moni muukin kategoria on vain kimppu mielivaltaisia sääntöjä, joita on joko noudatettava tai sitten uhmattava ja tulla nähdyksi uhmaamisen kautta. Itse luen teosta eritoten ”kummuuden” pohdintana, ajatuksena siitä, mitä kategorioihin mahtumattomuus tarkoittaa. Tämä tiivistyy kolmentoista kohdan ”Kumman politiikan pieneen manifestiin”, jossa todetaan muun muassa, että ”kumma tulee aina olemaan osa ihmiselämää. Jokaisessa on kummaa. Jokaisessa on tavoittamatonta kummaa. Kaikessa on”. Niin on.

* *

RYSSÄSSÄ on lainattu Taneli Viljasen Pimeää kuuta, mutta itselleni kumman politiikan manifestin viitekohdaksi nousee toinen Viljasen teos samasta ei-binäärisen kirjoituksen trilogiasta. Glitternesteen (Poesia, 2025; lue arvio) glittermanifestissa Viljanen kirjoittaa: ”On tapoja olla, ajatella, tuntea, joita emme voi kuvitella. Ne ovat välttämättömiä. On kehoja, joita emme vielä näe.”

Toisena viimeaikaisena rinnakkaisteoksena nousee esiin Aura Siltalan Kyborgikesä (Poesia, 2025; lue arvio) ja sen pohdinta siitä, kuinka muutoksessa olevat kehot yritetään pakottaa staattisiksi. Yhteensopimattomuutta binäärin kanssa käsitellään siinä kyborgiuden kautta, joka tavoittaa samanlaisia olemisen säikeitä kuin Kozlovin ”kummuus”: ”Perseestä puristelun odottamaton paluu, sen lämmin limainen nostalgia. [–] He eivät enää näe koodia vaan punapään, brunetin, blondin… Minä olen koodista pääsemättömissä. Jokaisen eleen taustalla välkkyvä vihreiden merkkien sade.”

RYSSÄ on monisyinen teos, joka ei tyhjene kritiikin yrityksiin nostaa esiin jotain keskeiseksi määriteltyä. Identiteetin ja kategorioiden absurdiuden lisäksi on mainittava kuitenkin myös kirjoittamisen pohdinta. Esseistinen ote antaa Kozloville mahdollisuuden ottaa askel taaksepäin kertomastaan, ja hän käy muun muassa läpi, miksi teosta on ollut niin vaikea kirjoittaa ja mitä rehellisyys tarkoittaa omakohtaisen teoksen kirjoittamisessa ja mitä tapahtumien kertominen tekee muistoille. Teos ei ole kirjoittamisopas, mutta se tarjoaa arvokkaita näkökulmia kirjoittamiseen.

”On puettava kummalle pahvinen juhlahattu ja annettava sen puhaltaa viimeiset kynttilät”, Kozlov kirjoittaa. RYSSÄSSÄ hän noudattaa ohjettaan niin, että kynttilöistä jää kumma savu pitkäksi aikaa lukijan mieleen.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua