Joutoretki tekee road tripin peikkometsiin ja veistospuistoihin ja etsii yhtenäiskulttuurin maatunutta luurankoa

Kuva: Eino Ansio

Toimittaja Jantso Jokelin ja kuvajournalisti Touko Hujanen ovat tehneet yhdessä pitkiä reportaaseja vuodesta 2006 lähtien. Heidän tuoreessa, hiukan erilaisessa matkakirjassaan Joutoretki – Road Trip kätkettyyn Suomeen (Like, 2022) tarjotaan joutaa-verbin merkitykseksi ”olla tarpeettoman vapaa johonkin” ja ”olla kelvottomuuttaan omiaan johonkin”. Kätkettyyn rapistuneempaan Suomeen suuntaava road trip nojaa ”paikkoihin ja tilanteisiin joutumiseen, joutilaista mietteistä syntyviin ajatuksiin ja vapaaseen harhailuun”.

Joutoretkeilijä on kiinnostunut unohdetusta, kadonneesta tai kadonneeksi luullusta. Kirja kokoaa yhteen tekijöiden matkakertomuksia kuuden vuoden ajalta. Osa reportaaseista on julkaistu vuosien 2016–2021 aikana Raymond– ja X-lehdissä.

Tekijät kertovat Joutoretken esipuheessa, kuinka kirja kertoo ”tarinan unohtuvista, katoavista ja kaiken keskellä hiljaa elävistä kansallisen hauskanpidon, puuhailun ja haaveilun muodoista. Turvemuseoiden ja peikkometsien maasta, jonka loputtomat kyläjuhlat pyörivät ikuisesti puisten karhujen ja jauhokokkareiden ympärillä. Kerta toisensa jälkeen olemme suunnanneet hiljaisille paikkakunnille tavoitteenamme löytää edes sirpale yhtenäiskulttuurin maatuneesta luurangosta. Yllätykseksemme olemme joka kerta löytäneet jonkinlaisen elävän kulttuurin.”

Joutoretken kohteisiin on nostettu mukaan toimittajan oma rakkaus kylpylöihin ja tutkivan journalistin kiinnostus niinkin arkikansalliseen tekemiseen kuin huovutukseen, jonka harrastajiksi alun perin ironisesti perustettu nettiyhteisö onnistui lopulta kääntämään perustajansakin.

Suomen Route 66, kantatie 66 Orivedeltä Lapualle, ajetaan läpi Amerikan esikuvan hengessä. Kiikari suunnataan kohti peltoautoja, taukopaikkoja ja nurkan takana olevia kansallismaisemia. Kaksikko uskaltautuu peltoauton kyytiin, ravitsee itseään piimävellillä, muttilla ja muilla perinneruoilla ja hyppää tanssilavabändin kiertuebussiin. Matkakoteja kartoitetaan ja niiden historiaa avataan. Pelkkä pintaraapaisu ei riitä, vaan kulttuurielämykset halutaan kokea ja niistä kunnon näkemys saada, vaikka hirvittäisi tai pahaa tekisi.

Joutoretki on ”erikoisemman tavallisen” etsimisessään sukua sekä madventuresmaiselle kulttuurin sisään heittäytyvälle elämysten tavoittelulle että M.A. Nummisen keskikaljakuppiloita kartoittaneelle legendaariselle Baarien miehelle, joka samoin nosti esiin jo silloin katoamassa ollutta kansanperinnettä. Hujanen ja Jokelin peilaavat osuvasti omaa kaupunkilaiskulttuurikuplaansa suhteessa edelleen viriiliin, mutta valokeiloista sivussa olevaan syrjäseutujen eloon ja onnistuvat välttämään kansankulttuuriin usein osuvan vähättelyn. Kirja antaa arvostelevan sijaan arvostavan kuvan kohteistaan, vaikka kaikkia perinneherkkuja ei mukisematta pystytäkään nielemään.

Jantso Jokelin (vas.) ja Touko Hujanen ottavat sumppia. Kuva: Eino Ansio

Joutoretki on kirjoitusasultaan mukaansatempaava ja koukuttava. Vaikka se suuntaa ”joutavamman” kulttuurin perään, on se silti kohtuullisen määrätietoinen matkakohteisiinsa suunnatessaan, eikä vain sattumalta ajaudu niiden pariin. Tämä tekee kirjasta jänteikkään ja johdonmukaisen, mikä hieman sotii päämäärättömän road tripin ideaalia vastaan. Suunnatessaan suomalaisten maisemien ”kantakuvien” perään kaksikko luottaa enemmän johonkin päätymiseen kuin selkeästi asetettuun kohteeseen. Joutoretki on silti enemmän tutkivaa journalismia ja tietokirja kuin puhdas matkakertomus, vaikka kaksikko kiitettävästi kohteisiinsa heittäytyy ja uppoutuukin.

Joutoretken maisemat ja kantakuvat virittävät tekijät pohtimaan niin runoutta kuin filosofiaa. Tehtyjen matkojen ohjenuorana toimii Lauri Viidan lause: ”Puhutaan mitä puhutaan, mutta uuden alkaminen ei ole läheskään niin mielenkiintoista kuin vanhan loppuminen.” Monet mielenkiintoiset kadoksissa olevat tai katoavat kohteet saavat kaksikon kehittämään niistä ja niitä varten Kyrsä-Suomen sanakirjan, jossa kehitetään nimiä suomalaisille asioille tai ilmiöille, joille ei vielä ole ollut osuvaa nimeä, kuten konsernaattori, mätänet, otsoosi ja niin edelleen.

Näin tekijät tiivistävät oppimaansa: ”Lahoavan nukkavieru estetiikka ei ole vain Suomi-matkailun hajamielinen sivutuote tai laiminlyöty takapiha. Näyttää siltä, että me oikeasti haluamme tätä. Kummalliset pihanäyttelyt, kotiseutumuseot sekä aivan omana lukunaan erilaisten ITE-taiteilijoiden nikkaroimat ruosteiset veistospuistot ovat suosittuja matkakohteita, joihin moni suhtautuu suurella uteliaisuudella ja lämmöllä.”

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua