Hekuma nostaa esiin kysymyksiä naisen väkivaltaisuudesta – arviossa Elina Airion romaani

Kuvat: Maija Astikainen / Gummerus

Gerberan sanotaan liittyvän iloisuuteen ja viattomuuteen. Elina Airion Hekumassa (Gummerus, 2024) se kasvaa symboliksi niiden lakastumisesta.

Airion toisen romaanin kertoja kantaa pikkukioskilta kotiinsa puolisonsa ja kolmen lapsensa luo tupakansavuisen vaaleanpunaisen gerberan. Vertauskohtana kaikuu tarina sukulaisesta, joka on palannut kotiin kukkapuskan kanssa ja luvannut olevansa siitä lähtien ”pelkästään hyvä”.

Kukaan, ”kioskimuija” tai kriittiseksi liian kiltti puoliso, ei usko, että kertoja selviää tämänkään kasvin kanssa. Gerberan vaaleanpunainen kajo täyttää asunnon, jossa pinnan alla pulppuilee sanoittamaton aggressio ja täyttymätön halu.

Kasvit olivat merkittävässä roolissa jo Airion esikoisessa Metsässä juoksee nainen. Sosiaalialan dystopiassa kasvit heijastelivat ympäröivää, ihmiset hukuttavaa systeemiä. Nyt gerbera yhdistyy naisen väkivaltaisuuden tematiikkaan: kertoja yrittää pitää kasvia pakkomielteisesti hengissä, aivan kuten hän yrittää laskea takaperin, maata lattialla, tärisyttää itseään ja hankkia kotieläimen, jotta nimeämätön ei tapahtuisi.

Asioita näytetään hyvin vähän suoraan, ja tekstin teho perustuu painostavaan tunnelmaan, jossa kertoja vertautuu vankeuteen suljettuun villieläimeen. Nyt vankilana vain on näennäisesti hyvä perhe-elämä ja uhkana kertojan aggression purkautuminen. Väkivaltakuvasto toistuu lapsien katsomissa luontodokumenteissa ja kertomuksissa siitä, miten villikissoja tapetaan särkemällä niiden kallot tai sulkemalla ne palavien autojen hansikaslokeroihin.

Hekuman kieli on myös valtavan ruumiillista ja tuo mieleen tässä mielessä Mikko Kauppilan aiemmin tänä vuonna ilmestyneen Terveisin K:n (lue Marjatta Honkasalon arvio teoksesta täältä). Kertojen kokemus gerberasta on ennen kaikkea fyysinen, ja kasvi yhdistyy seksuaalisen haluun: ”Mitä vittua tämä on, minä kuiskaan gerberalle. Sinä olet ihan märkä, minä sanon sille ja sen punaiset posket ovat kuten minun rintakehäni ja pitäisi tasata eikä kiihottaa ja silti työnnän sormeni tyveä myöten multaan ja se valu kanssani lattialle jolle sotilaitakin menetetään.” Harvoin kirjoissa huonekasvit taipuvat yhtä moneksi kuin Airiolla.

Airion kieli on omalakista, ja botaanisesti rikas ja voimakkaan inhorealistinen kuvasto läpäisee teoksen. Sen annostelu toisin olisi kuitenkin voinut vielä lisätä painostavuutta, sillä lukija lopulta tottuu tasaiseen rikkauteen niin, että tehokkuus ei aivan kestä loppuun asti.

* *

Naisten väkivaltaisuutta perhekontekstissa on käsitelty vähän kaunokirjallisuudessa (kustantamo kuvaa teosta ”tabuja rikkovaksi”): esimerkiksi Google-haku aiheesta kääntää tulokset kirjoihin, jossa nainen on väkivallan uhri. Teoksessa ei selviä, mistä lopulta on kyse: onko kyse muita vahingoittavasta väkivallasta? Vai siitä, että kertoja ilmaisee aggressiotaan tavalla, joka ei sovi patriarkaalisen yhteiskunnan malliin itsensä hillitsevästä naisesta?

Yhteiskunnallisella tasolla teoksessa on joka tapauksessa kiinnostavaa valtava ristiriita kertojan ja ympäristön reaktioiden välillä. Kertojan yritykset ”olla hyvä” määrittävät ja rajoittavat hänen olemassaoloaan, kun ympäristö vaikenee: perhekeskuksen hienotunteisessa pamfletissa sanotaan, että ”se mikä tuhotaan kosketuksessa voidaan myös korjata kosketuksen kautta”. Suurimmaksi avuksi jää ystävä puhelimen päässä kompostimultiensa ja värioppiensa kanssa. Tästä tematiikasta olisi lukenut vielä enemmänkin.

Hekuma on vahvan fyysinen teos, jonka aukkoisuus nostaa esiin paljon kysymyksiä niin yksilön moraalisella kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Jään odottamaan, mihin Airion omalakinen kieli taipuu seuraavaksi.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua