Kuvat: Atena / Niclas Mäkelä
KIRJAT | Anna Soudakova on sijoittanut uuden romaaninsa tapahtumat Valko-Venäjälle, johon hänellä on myös henkilökohtaisia yhteyksiä.
”Soudakova käyttää kirjassaan valkovenäjän kieltä eräänlaisena tehokeinona ja edistää näin osaltaan kielen renessanssia.”
ARVOSTELU
Anna Soudakova: Haikara levittää siipensä
- Atena, 2024.
- 335 sivua.
Haikara on rakentanut pesänsä vanhan liiterin katolle.
”Haikara on muuttanut meille. Se tietää onnea, mummo huokaisee. – Kun ne ovat kerran tulleet, ne palaavat keväisin takaisin samoille paikoille ja suojelevat lähellään asuvia.”
Samalla valkovenäläinen Stepanìda-mummo kertoo lapsenlapselleen Andréille, että hänelläkin oli joskus pikkusisko, josta joutui luopumaan samoin kuin Andréi omasta Svetastaan.
Tästä kohtauksesta alkaa keriytyä auki suvun tarina: sukupolvi toisensa jälkeen on joutunut elämään valloittajien armoilla alistuen tai henkensä uhalla vastustaen. Sukupolvet kantavat Valko-Venäjän historiaa aina Puola-Liettuan ja Venäjän keisarikunnan ajoista osaksi Neuvostoliittoa. Välissä on myös toisen maailmansodan aika, jolloin valloittajana oli natsi-Saksa. Andréin ja hänen sisarensa Svetan kohtalona on elää näennäisessä demokratiassa, mutta tosiasiallisessa diktatuurissa.
Anna Soudakova on aiemmissa romaaneissaan käsitellyt koskettavasti oman sukunsa vaiheita Venäjällä ja toisaalta maahanmuuttajana Suomessa kirjoissa Mitä männyt näkevät ja Varjele varjoani. Nyt hän on sijoittanut uuden romaaninsa Haikara levittää siipensä (Atena 2024) Valko-Venäjälle, johon hänellä on myös henkilökohtaisia yhteyksiä.
Suomalaisen lukijan silmiä kirjan tarina avaa näkemään niin maan historiaa kuin nykyisyyttä vastapainoksi sille, että Valko-Venäjä näyttäytyy meille useimmille vain maana suuren Venäjän kyljessä niin maantieteellisesti kuin poliittisesti.
Viime vuosina olemme toki lukeneet ja nähneet uutisia opposition mielenosoituksista ja toisinajattelijoiden pidätyksistä, mutta kirja tuo tapahtumat lähelle. Lukiessa kokee konkreettisesti mielenosoituksiin osallistuvan Svetan pelot ja ihailee hänen tai hänen enonsa Sergein rohkeutta vastustaa vallanpitäjiä.
* *
Romaanissa pääosan saavat vuorollaan Andréi ja hänen sisarensa Sveta sekä mummo Stepànida ja Andréin opettajan äiti Hristína. Näin Soudakova käsittelee onnistuneesti Valko-Venäjän historian kerrostumia ja valkovenäläisten kamppailua oman kielensä ja kulttuurinsa puolesta.
Jotkut ovat partisaaneja, jotkut saksalaisten tai venäläisten myötäilijöitä, mutta kaikki heistä ovat joutuneet tekemään vaikean valinnan.
Andréi on olosuhteiden uhri, kun juopotteleva äiti ja vankilassa viruva isä vievät mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin. Opettaja Margaríta Serafímovna auttaa minkä voi, mutta hänkään pysty ihmeisiin. Andréi pakenee maasta ja päätyy lopulta Suomeen.
Sveta viedään Sergei-enon hoiviin turvaan pois ankeista kotioloista jo pienenä. Hän pääsee opiskelemaan ja osallistuu vastarintaliikkeeseen eikä voi ymmärtää sitä, miksi Andréi ei palaa ja asetu mielenosoittajien rinnalle.
Haikarat lentävät maan yllä katsellen kaikkea tätä. Ehkä ne eivät tuoneetkaan onnea, kuten mummo ennusti. Sveta lähettää haikaroiden matkaan kuolleet sukulaisensa ja ystävänsä, mutta vangittua poikaystävää hän ei lähetä taivaalle haikaroiden matkaan. Hänet Sveta lupaa vielä pelastaa.
* *
Anna Soudakovan suomen kieli on kaunista. Hänelle kielet ovat mitä ilmeisemmin hyvin tärkeitä, sillä valkovenäjän kieltä, movaa, voi tavallaan pitää yhtenä romaanin päähenkilöistä. Margaríta Serafímovna ja hänen isänsä aikoinaan, Sergei-eno ja Sveta tiesivät, että kieli on keskeinen osa kansan identiteettiä. Siksi heille oikea kieli oli valkovenäjä, mova, ei venäjä, vaikka suuri osa kansasta jälkimmäistä puhuukin.
Kiinnostavasti Soudakova käyttää kirjassaan valkovenäjän kieltä eräänlaisena tehokeinona ja edistää näin osaltaan kielen renessanssia. Toivottavasti kirja lisää muutenkin suomalaisten lukijoiden ymmärrystä Valko-Venäjän tilanteesta.
Kirjan lopussa Soudakova muistuttaa, että kesäkuussa 2024 Valko-Venäjällä oli ihmisoikeuskeskus Vjasnan mukaan 1 396 poliittista vankia. Vaikka vankeja on viime aikoina vapautettu, heitä on yhä aivan liikaa.
Marjatta Honkasalo
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Cristina Sandun Tanskalainen retkikunta on pakahduttavan intensiivinen teos
KIRJAT | Romaani vaatii lukijaltaan paljon. Henkilöiden pieniin eleisiin, sanoihin tai vaikenemisiin kätkeytyy paljon. Ja se paljous kuoriutuu esiin kerronnan edetessä.
Monikerroksinen ensiromaani – arviossa Irene Zidanin Isäni appelsiininkukkien maasta
KIRJAT | Irene Zidanin romaanin voi lukea kertomuksena siitä, mitä kaikkea toisen polven siirtolainen voi Suomessa joutua kohtaamaan.
Keskustelevaa runoa – arviossa Arto Lapin Eranto
KIRJAT | Arto Lappi käy uudessa teoksessaan keskustelua muun muassa Emily Dickinsonin, Amy Lowellin ja William Blaken runojen kanssa.
Pauliina Haasjoen runoissa sidokset yhdistävät kaiken luonnon – arviossa Valenssi
KIRJAT | Pauliina Haasjoen runoteos tutkii taidokkaasti yhteyksiä atomeista ylöspäin. Runot poraavat ihmisen aistein nähtyä syvemmälle ja tuovat esiin molekyylit ja aaltoliikkeet.