Antiikki kuhisi jumalattarista, ja heitä myös palveltiin, pelättiin ja ylistettiin – arviossa Liisa Kasken Antiikin jumalattaret

Kuva: SKS

Kreikan mytologian olympolaiset, yleisesti tunnetut jumalparit eivät suinkaan olleet ainoat jumaluudet. Hahmoja oli päinvastoin melkein joka lähtöön; kulttuurintutkija Liisa Kaski on koonnut pienehköön Antiikin jumalattaret -kirjaansa (SKS, 2024 pelkästään naispuolisia jumalia 30. Sekin on vain osa tätä sukupuolta, joka teoksessa keskittyy itäisen Välimeren alueelle kreikankieliseen maailmaan.

Valittujen joukossa ovat tietenkin ne keskeiset Hera, Artemis, Athene, Afrodite, Demeter ja Hestia. Roomalaisina jumaluuksina heistä tunnetaan varmaan parhaiten Afrodite Venuksena ja ehkä kotilieden jumalatar Hestia Vestan nimellä. Asiaa vähänkin tunteville tuttuja ovat toki muutkin, yllä olevassa järjestyksessä Juno, Diana, Minerva ja Ceres.

Jumaluuksille oli luonteenomaista, että ne polveutuivat kuin ihmiset, mutta jumaluuksia kun olivat, ne sulautuivat toisiinsa muullakin tavoin ja mukautuivat ihmisten kulloisiinkin tarpeisiin. Pääjumala Zeus esimerkiksi nielaisi vaimonsa (ettei tämä synnyttäisi ennustettua poikalasta, joka veisi isältään hengen), ja Athene syntyi sotavarusteissa isänsä Zeun päästä. Niinpä jumaluudet jatkoivat ikuista elämäänsä lännempänä Roomassa vain nimeä vaihtamalla.

Antiikin jumaltarha oli yhtä runsas kuin ihmisten mielikuvitus, mutta ei tämä fantasiamaailma ollut aikalaisilleen pelkkää satuilua. Antiikintutkimuksemme suuri nimi Paavo Castrén on todennut Uudessa antiikin historiassaan (Otava, 2011; s. 77), että ”kaikissa yhteiskuntaluokissa jumalten kunnioittaminen oli yleistä ja normaalia, ja ateistina esiintymistä pidettiin tuomittavana”.

Liisa Kaskella on jumalatarten valikoimaansa pitävä peruste. Heillä on ollut elävä kultti, eli heitä ”palveltiin, rukoiltiin, pelättiin ja ylistettiin”. Tiedämme siis, että naiset ovat kirjan esittelemiä olentoja palvoessaan saaneet mahdollisuuden toimia, mikä oikeus heillä muualla yhteiskunnassa oli rajattu, tai kuten kirjoittaja toteaa, suorastaan evätty.

Itselleni jumalatarkatraasta oudoimpia olivat Amfitrite, Britomartis, Atargatis ja Baubo, eikä jokainen muukaan ihan hyvänpäiväntuttu. Vaikka esittelyt ovat lyhyitä, ne ovat tiedollisesti tiiviitä, luettavia ja usein hyvin hauskoja. Tässä on nyt koottuna sellainen joukko henkimaailman osaavia naisia, että huhhuh sentään. Useat heistä kietoutuvat sukulaissuhteeseen pääjumaluuksiin, ja moni on harrastanut esteettömästi sukurutsaa sitä ehkä sellaiseksi mieltämättä. Jumaluus ja jumalattaruus on kuitenkin jatkunut uudenlaisina muunnelmina.

Kyytipoikana kirjasta saadaan annos syvällistä kulttuuritietoa kepeällä otteella, hauskoja etymologioita ja muita tulkintoja, joissa otsa ei todellakaan ole kurtussa. Sijoitan tämän kirjasen Paavo Castrénin Antiikin käsikirjan (Otava, 2006) viereen hyllyyni, kun tarvitsen alasta lisätietoa. Kirjan erityisyyttä lisää se, että siinä on kunnioitettava lähdeluettelo tutkimuskohteen kielillä, ja suomennokset kreikasta ovat Kasken. Myös kirjoittajan oma kieli on poikkeuksellisen irtonaista ja sisällökästä, ilo lukea.

Piirroskuvituksen olisin korvannut kuvin antiikin veistoksista ja vanhoista maalauksista, joiden kautta kosketus aiheeseen olisi ollut ”autenttisempi”, ”uskottavampi” ja vahvempi. Myös pari sanaa tekijästä olisi ollut paikallaan.

Risto Ojanen

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua