Anne Carsonin Lyhyet luennot on oiva proosarunoteos, mutta julkaisun viimeistely on ollut huolimatonta

08.09.2021

Kuva: Peter Smith / Poesia

KIRJAT | Poesia on ajan tasalla julkaistessaan Nobel-ehdokkaaksikin nimettyä Anne Carsonia. Kanadalaisrunoilijan teos koostuu 45 katkelmasta, jotka eivät ole edes sivun mittaisia.

”Teos tarjoaa inhimillisiä mielihyvän pilkahduksia, piilossa väijyvää kielellistä rikkautta.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Anne Carson: Lyhyet luennot

  • Suomentanut Aki Salmela.
  • Poesia, 2021.
  • 63 sivua.

Anne Carson (s. 1950) on kanadalainen runoilija, joka on kerännyt uransa aikana paljon kirjallista arvostusta ja merkittäviä palkintoja. Suomessa Carson on verrattain tuntematon. Siinä ei ole sinänsä mitään ihmeellistä. Missä kirjallisessa ilmiössä emme olisi jälkijunassa?

Poesia-kustantamo vaikuttaa ottaneensa tavoitteeksi Carsonin teosten suomentamisen. Lyhyet luennot (Poesia, 2021) on laskentatavasta riippuen toinen tai kolmas Poesian Carson-käännös. Edellinen oli viime vuonna vihkona ilmestynyt Albertine-harjoitus. Sitä edelsi vuorostaan yhtä lailla vihkomuodossa julkaistu Gertrude Steinin Muotokuvia ja kuinka pitää niistä (Poesia, 2019), josta löytyy Carsonin essee. Vaikka teokset eivät ole saaneet Suomessa paljoa huomiota, kustantamo on ajan hermolla – Carsonia on povattu jo pitkään Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Katkelmallisia miellejohteita, outoja yhtäläisyyksiä

Alun perin vuonna 1992 julkaistu Lyhyet luennot on runoilijan toinen teos. Se on nimensä mukaisesti pienien tekstien sarja, jossa luennoidaan milloin mistäkin kirjoittajan kiinnostuksen aiheesta. Teos on ohut, sen 45 katkelmaa eivät edes sivun mittaisia. Esimerkiksi Lyhyt luento Gertrude Steinista noin kello 21:30 kuuluu kokonaisuudessaan näin:

”Miten erikoista! Minulla ei ollut aavistustakaan. Tämä päivä on päättynyt.”

Näitä luentoja kutsutaan tässä runoiksi selkeyden vuoksi, vaikka oikeastaan ne ovat proosakirjoituksia, jotka runous (tai siis runouden puolesta puhuvat henkilöt) vain haluaisi ahmaista sisäänsä niin kuin kaiken hieman tyylillisesti määrittelemättömän kirjoituksen. Teoksen kääntänyt Aki Salmelakin kutsuu tekstejä esipuheessaan proosaksi ja runoudeksi samaan aikaan näkemättä asiassa ristiriitaa.

Aluksi kokonaisuus vaikuttaa satunnaisten miellejohteiden kokoelmalta. Salmelan mukaan Carsonin teos edustaa ”henkilökohtaista kirjoitusta ilman biograafisen tai autofiktiivisen kirjoituksen taakkaa”. Havainto on tarkka. Pian huomaa, kuinka tekstin alta pulpahtelee pintaan elementtejä, joita ei kehtaa aivan kutsua teemoiksi mutta jotka ovat kuitenkin jotain enemmän kuin vain toistuvia sanoja tai vihjauksia. Tällaisen assosiatiivisen ilmaisun jälkeläinen ja vertailukohta voisi olla esimerkiksi Maggie Nelsonin Sinelmiä (S&S, 2019).

Carsonin kiinnostuksenkohteet tulevat käsitellyiksi kertomatta hänestä itsestään juuri mitään yleismaailmallista kummempaa. Teos käsittelee aikaa, sukupuolellisuutta, taidehistoriaa, hetkien huumaa. Tekstissä toistuvat traagisina tai sivullisina pidetyt, usein kirjalliset hahmot: Franz Kafka, Ovidius, Fjodor Dostojevski. Myös maalarit van Gogh ja Rembrandt sekä kuvanveistäjä Camille Claudel esiintyvät henkilöiden joukossa.

Esimerkki tekstien välisistä silloista: Kafkan ja hänen naisystävänsä Felice Bauerin suhteesta on kokoelmassa kirjoitus, joka on osin mukaelma kirjailijan päiväkirjoista. Toisessa tekstissä rooliin tulee Kafkan sisko Ottilie (eli Ottla), jonka nimessä on samankaltaisuutta (mahdollisesti fiktiivisen) prostituoitu Elsije Ottijan nimen kanssa. Elsijestä kertovassa luennossa vuorostaan puhutaan ”Mustasta Janista”, hänen rakastetustaan, jonka teloitetusta ruumiista Rembrandt loi sittemmin osin tuhoutuneen maalauksensa Tohtori Deijmanin anatomianluento (1656). Rembrandtille itselleen taas on omistettu teoksessa oma kirjoituksensa. Sattumoisin Elsijellä on lähes sama nimi kuin Elsje Christiaensilla, joka oli yhtä lailla Rembrandtin ikuistama teloitettu rikollinen, vuonna 1664 kuollut 18-vuotias tyttö, joka oli murhannut vuokraemäntänsä kirveellä, aivan kuten teki Rikoksen ja rangaistuksen (1866) Raskolnikov, jonka luojalle Dostojevskille on teoksessa myös luentonsa.

Carson ei tarjoa latteaa ”selitystä” kaiken takana. Kyse on taidonnäytteestä, joka osoittaa kirjallisuuden erityislaatuisen taidon luoda outoja kytkentöjä asioiden välille. Juuri epämääräisyytensä vuoksi miellejohteet aiheuttavat aivoissa raksutusta muuttumatta kuitenkaan salaliittoteorioista tutuksi ”kaikki liittyy kaikkeen” -horinaksi.

Suomennos on onnistunut mutta yksittäiset virheet vaivaavat

Näin lyhyessä tekstissä suomennostyö ei ole yksiselitteistä. Voi sanoa, että pienten proosatekstien tapauksessa suomennoksen ratkaisuilla vasta merkitystä onkin. Esimerkiksi voidaan ottaa Luento Vikunjoista:

”Myyttinen eläin, vikunja, pärjää hyvin Perun pohjoisosien vulkaanisilla seuduilla. Valo jyrisee sen yllä kuin Milton tyttärilleen. Kuuletko tuon? – ne laskevat hipi hiljaa. Kun nostat kirveesi, kuuntele. Kavionlyönnit. Tuuli.”

Alkutekstissä lukee ”– – When you take up your axe, listen. Hoofbeats. Wind.” Hoofbeats käännettäisiin yleensä kavioiden kopseeksi. Salmela on päätynyt runollisempaan johtopäätökseen.

Huomionarvoista on, että vikunjojen yhteydessä mainitaan kaviot, vaikka kamelieläimillä on tunnetusti sorkat. Englanniksi hoof voi olla niin kavio kuin sorkka, tuolloinkin sorkan tapauksessa käytetään useammin termiä cloven hoof. Runon tulkinta kirjaimellisesti ei tietysti kannata: sorkkien äänistä nyt vain puhutaan suomeksi harvemmin kuin kavioiden. Yksityiskohta jää silti jopa ärsyttämään.

Luento vikunjoista ei siis kyllä tunnu tietävän eläimistä kovin paljoa. Ehkä kyse on ironisoinnista, ”luennoinnin” vastustamisesta. Sotkeutuvathan historiallisetkin elementit luennoissa selvästi fiktiivisiin. Carson kritisoi jo teoksensa alussa tarvetta kertoa liian siistejä tarinoita. Sama ajatus tuntuu piilevän myös toisessa luennossa:

”– – Minulla on ystävä, jonka kädet palopommi sulatti sodan aikaan pois. Nyt, taas kerran, hän oppii ojentamaan leipää päivällispöydässä. Oppiminen on elämää. – –”

Ja sellaisia Lyhyiden luentojen tekstit ovat. Ne käsittelevät pieniä asioita, yksityiskohtia, ja tekevät niistä isoja. Runon puhuja voi vaikkapa puhua neitsyytensä menettämisestä Venetsiassa, sinänsä maailman arkisimmasta asiasta, ja kuvailla kuinka liikkui sitten kaupungin halki ”jyristen”, luonnonvoimana.

Toisessa tekstissä taas Kafkan sisko viedään keskitysleirille, mutta huomio kiinnittyy hänen miehensä ”suureksi” mielletyn, holokaustin, rinnalla pieneltä tuntuvaan ja siksi tosi asiassa suureksi kasvavaan eleeseen: hän kieltäytyy eroamasta vaimostaan ja kiillottaa tämän kengät.

Teos tarjoaa inhimillisiä mielihyvän pilkahduksia, piilossa väijyvää kielellistä rikkautta. Valitettavasti suomennoksen toimitustyö on ollut huolimatonta. Lyhyet luennot on ohut kirja, vain 63 pientä sivua suomentajan esipuheen kanssa, eivätkä useimmat sivut ole täyteen kirjoitettuja. Kirjoitusvirheitä on näin vähäiseen tekstimäärään nähden iso määrä alkaen johdannosta ja ensimmäisestä runosta. Virheitä on jopa runojen otsikoissa. Ne häiritsevät niin paljon, että niitä alkaa bongata tekstistä tietoisesti. Mikä lienee syynä, sillä tämä ei ole kustantamolle tyypillistä?

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua