Kulttuuritoimituksen kymmenosaisessa sarjassa esitellään kuluneen vuoden erinomaisia asioita. Viidentenä vuorossa ovat romaanit ja muut fiktion piiriin mahtuvat painotuotteet Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalosta Margaret Atwoodin Testamentteihin ja Pajtim Statovcin Bollaan.

Kulttuuritoimitus

Seuraavassa Kulttuuritoimituksen tekijät esittelevät kaksikymmentä kuluneen vuoden erinomaista romaania, novellikokoelmaa ja runoteosta. Esitellyt opukset eivät ole paremmuus- vaan aakkosjärjestyksessä kirjailijan mukaan.

Lista ei ole minkäänlaisen äänestyksen tai haudanvakavan komiteamietinnön tulos; siltä ei siis välttämättä löydy aivan jokaista vuoden kahdestakymmenestä parhaasta painotuotteesta.

Jokainen esitellyistä niteistä on kuitenkin ansainnut paikkansa listalla olemalla erinomainen – ainakin tekstin kirjoittajan mielestä. Antoisia lukuhetkiä ja erinomaista kirjavuotta 2020!

Lisää vuoden 2019 erinomaisia asioita löydät täältä!

* *

Margaret Atwood: The Testaments (Testamentit)

Margaret Atwood.

Kuva: Jean Malek

Margaret Atwoodin Orjattaresi-menestysromaanista (1985) toteutetun televisiosarjan kolmas tuotantokausi oli ehdottomasti liikaa. Silti tarinan venytys HBO:lla jatkuu, ja neljäskin kausi on kuulemma luvassa.

Tätä taustaa vasten otin syksyllä suomennetun Atwoodin romaanin jatko-osan Testamentit (suom. Hilkka Pekkanen, Otava, 2019) aika epäluuloisena mutta samalla hyvin uteliaana luettavakseni. Hotkaisin sen hetkessä, niin taitavasti rakennettu, mukaansatempaavasti kerrottu ja kirjailijan ammattitaitoa hehkuva se on.

Testamentit on loistava lukuromaani, jonka taidokas juonirakenne ja dekkarimainen, jännitettä kasvattava kerronta pitävät lukijaa tiukasti ja nautittavasti otteessaan. Kolmen eri kertojan näkökulmatekniikka ei ole nykykirjallisuudessa mitään uutta, mutta tarinan suurin juju onkin, kuinka sairas ja umpikujaan ajautunut valtarakennelma tuhotaan. Ilman suurenmoisia salailun, kaksinaamaisuuden ja suoranaisen valehtelun taitojahan siitä ei selvitä. Suomentaja Hilkka Pekkasen kieli soljuu ja kuljettaa tarinaa intensiivisesti. Katri Kovasiipi

Lee Child: Kuilun partaalla (Blue Moon)

Kuva: Karisto

Kun televisioviihteestä elantonsa hankkinut Jim Grant joutui työttömäksi, hän alkoi kirjoittaa dekkareita. Kaiken järjen mukaan tuon lyhyen ja ytimekkään syntymänimen olisi pitänyt kelvata myös kirjojen selkämyksiin. Jim Grant kuitenkin otti kirjailijanimekseen Lee Child. Hän teki sen siitä yksinkertaisesta syystä, että halusi teoksensa kirjakaupoissa Raymond Chandlerin ja Agatha Christien väliin. Nerokasta!

Lee Childin romaanien sankari on Jack Reacher, juureton kulkija, joka ei omista mitään, ei kotia, ei autoa, ei mitään muuta kuin vaatteet yllään. Jack Reacher on vapaa kaikesta, paitsi moraalista. Hän on matkalla kaiken aikaa. Kun hän kohtaa epäoikeudenmukaisuutta, hän tekee kaikkensa korjatakseen vääryydet.

Eräässä esseessään Lee Child kertoi kyllästyneensä modernin rikoskirjallisuuden perussankariin, joka masentuneena voivottelee synkeää elämäntilannettaan ja nyyhkii viskilasiinsa. Siksi hän loi Jack Reacherin, tasapainoisen sankarin, joka on sinut itsensä ja maailman kanssa.

Kuilun partaalla eli Blue Moon (suom. Marja Mutru, Karisto, 2019) on 24. Jack Reacher -romaani. Olen lukenut ne kaikki, vain yksi niistä on keskinkertainen. Muut tempaavat mukaansa. Lee Child kirjoittaa kovaksikeitettyjä tarinoita, joissa sykkii lämmin sydän. Timo Kanerva

Jan Guillou: Den andra dödssynden

Kuva: Like Kustannus

Jan Guilloun koko 1900-lukua yhden suvun kautta kuvaavan Suuri vuosisata -romaanisarjan yhdeksännessä osassa, Den andra dödssyndenissä (Piratförlaget, 2019), eletään 1980-lukua. Yleinen mielenkiinto vasemmistosävytteisiin poliittisiin joukkoliikkeisiin on jäänyt edelliselle vuosikymmenelle. Nyt keskiössä ovat lainamarkkinoiden vapautuminen, kiinteistökeinottelu ja juppikulttuuri, jotka tarjoavat ihmeteltävää kirjan idealistiselle päähenkilölle, vuoden 1968 sukupolveen kuuluvalle lakimies Eric Letangille.

Guilloun alter ego -hahmo huomaa olevansa eksyksissä, kun nuoremmat sukulaiset alkavat sijoittaa suvun omaisuutta asuntoihin ja osakkeisiin.

Kirjan ja kirjasarjan ansiot ovat erityisesti ”ajan hengen” kuvaamisessa ja suurten historiallisten tapahtumien kutomisessa osaksi yksilöiden ja suvun elämää. Ken Follettin kirjoittamaan 1900-luvun kirjasarjaan verrattuna Guilloun maailma on lähempänä ja pienempi, mutta samalla ainakin suomalaiselle kotoisampi – tapahtumat linkittyvät helpommin lukijan omiin ja yleisempiin, kollektiivisiin muistoihin. Mikko Manka

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Kuva: Aviador

Runoteos pystyy tekemään samanaikaisesti monta vastakohtaista asiaa. Puhumaan suoraan ja leikkimään kielellä. Kunnioittamaan ja rikkomaan perinteisiä muotoja. Olemaan äärimmäisen lohduton ja totaalisen lohdullinen – arkisen yksityiskohtainen käsitellessään meitä kaikkia suurempia abstraktioita. Tiivis ja rönsyilevä. Selkeä mutta pakattu täyteen yllättäviä assosiaatioita.

Anna Elina Isoaron Tämänilmaiset-kirjan (Aviador, 2019) lähtökohtana on raskain mahdollinen henkilökohtaisuus. Kuolleena syntynyt lapsi, valtava menetys ja surutyö. Hevimpää shittiä ei pysty rajuinkaan hevari keksimään.

Tämänilmaisten ihmeellisin taikatemppu on käsitellä murskaavaa aihettaan kaunistelematta, ja juuri sen takia kiistämättömän kauniisti. Ville Pirinen

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Hanna-Riikka Kuisma

Kuva: Sami Kokko

1960-luvun alussa Porin Keskusaukion laitaan rakennettiin Keskuskartano, joka oli tuolloin Pohjoismaiden suurin vuokratalo. Viime toukokuussa sen ylimmässä kerroksessa riehui punainen kukko. Kaikki talon asukkaat evakuoitiin.

Yksi asukkaista oli kirjailija Hanna-Riikka Kuisma. Hän kirjoitti tapahtumasta hienon jutun Suomen Kuvalehteen.

Vähän ennen tulipaloa Kuisma oli julkaissut viidennen romaaninsa, länsisuomalaisen teollisuuskaupungin laitamille sijoittuvan dystopian nimeltä Kerrostalo (Like Kustannus, 2019). Kirjassa on paljon samaa kuin J.G. Ballardin Tornitalossa, mutta nyt kertojina toimivat köyhät ja vähäosaiset, eivät rikkaat ja etuoikeutetut.

Kerrostalossa naamatatuoidut natsibodarit pyörittävät huumebisnestä. Juopot, huorat, työttömät ja muut arvottomat yrittävät selvitä, kuten parhaaksi näkevät.

Kaikkien kohtalot kietoutuvat toisiinsa. Isoveli valvoo. Kenellekään ei ole kivaa.

Hanna-Riikka Kuisman teksti tempaa mukaansa. Vimmatun kollektiiviromaanin hahmot tuntuvat todellisilta – tai ainakin mahdollisilta. Tero Alanko

Volker Kutscher: Fatherland Files

Kuva: Monika Sandel

Viime aikojen vaikuttavimman tv-sarjan, Babylon Berlinin, fiiliksiin pääsee myös lukemalla sarjan alkuperäisaineistona toimineita saksalaiskirjailija Volker Kutscherin romaaneja. Jo suomennettujen Babylon Berlinin (Bazar, 2018) ja Mykän kuoleman (Bazar, 2019) ohella mieltäkiihottavinta luettavaa on englanninnos The Fatherland Files (2019). Se vie sarjan päähenkilön komisario Gereon Rathin pois Berliinistä, kauas Itä-Preussiin, Masurian järvialueelle jäljittämään mahdollista sarjamurhaajaa.

Juttuun liittyy väärennetyn schnappsin kauppiaita, berliiniläisestä yökerhosta löytynyt hukkuneen miehen ruumis sekä puolalaisten ja saksalaisten nationalismin kiristyminen vain vähän ennen Hitlerin valtaannousua.

Historioitsijan koulutuksen saanut Kutscher esittää hyvin uskottavasti sen, miten natsien kannatus sikisi Itä-Preussin kaltaisilla itsensä hylätyiksi tuntevilla takamailla. Televisiosarjan jatkoa janotessa kirjoihin tarttuminen lievittää oireita. Antti Selkokari

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Kuva: Heini Lehväslaiho

Laura Lindstedt valitsi romaaninsa aiheeksi nymfomanian haastaakseen itsensä kirjoittamaan seksuaalisuudesta tavalla, joka uudistaa kieltä ja on tuoreesti keskeisenä osana ihmisten välistä kommunikaatiota.

Lindstedt onnistui siinä häkellyttävän hyvin. Ystäväni Natalia (Otava, 2019) on älyllisesti haastava, ajankohtaisiin ilmiöihin kantaa ottava, muun muassa feministiseen teoriaan ja taidehistoriaan viittaileva, mukaansatempaava teos.

Natalian terapiakuvausten kautta Lindstedt pureutuu valtaan härnäten nerokkaasti lukijaa sillä, kuka oikeastaan on kirjan kertoja.

Teksti on lähinnä seksuaalisuuden dekonstruointia ja kommunikaatiota. Natalia piirtää ja kirjoittaa mitä mielikuvituksellisempia tarinoita terapeutilleen. Hänestä kehkeytyy taitelijahahmo, ja Lindstedt pääsee lempiaiheensa, taiteen pariin ja osoittamaan häikäisevät kirjoittajanlahjansa. Taiteen syvällinen käsittely on kirjan hienointa antia. Ystäväni Natalia saa myös suupielet kohoamaan huumorillaan.

Lindstedt kirjoittaa asioista, jotka häiritsevät häntä. Nuo häirinnät tuottavat suomalaisen nykykirjallisuuden hiottuja timantteja. Siskotuulikki Toijonen

Édouard Louis: En finir avec Eddy Bellegueule (Ei enää Eddy)

Kuva: Wiki Commons

Ensimmäinen kustantaja hylkäsi Édouard Louis’n romaanin Ei enää Eddy (2014, suom. Lotta Toivanen, 2019, Tammi), koska tarinan kuvaamaa köyhyyttä ei muka ole ollut Ranskassa sataan vuoteen. Kirja löysi lopulta kustantajansa, ja siitä tuli menestys. Romaani on ravistellut Ranskaa, sillä ensimmäisen kustantajan asenne osoittaa, miten erilaisissa todellisuuksissa samassa yhteiskunnassa voidaan elää.

Omaelämäkerrallinen kirja kertoo, millaista on olla herkkä homopoika karussa maailmassa. Eddy ei kelpaa isälleen, joka on vanhanajan miehekäs työmies. Pikkukylässä ei arvosteta myöskään opiskelua, ja ulkomaalaisiin suhtaudutaan vihamielisesti.

Louis’n tarinassa on Billy Elliot -henkisiä elementtejä. Teatteri on Eddylle tie pois ummehtuneesta yhteisöstä ja lopulta koko kylästä. Akateemisen koulutuksen hankkinut Louis ei ole enää Eddy, vaan Édouard, ja hän kertoo jatkavansa elämänsä käsittelyä kirjallisuudessaan.

Konkreettiset kohtaukset tekevät romaanin lihaksi ja vereksi. Tämä tarina ei ole kaunis, mutta se kertoo yksilön henkisestä uhmavoimasta, jonka avulla ihminen voi ylittää rajat, joiden sisälle hän on syntynyt. Janica Brander

Ian McEwan: The Cockroach (Torakka)

Kuva: Annalena McAfee

Ian McEwanin kirjoittama Torakka (suom. Jaakko Kankaanpää, Otava, 2019) on harvinaista herkkua. Sitä voi tippaakaan liioittelematta luonnehtia kaikkien satiirien äidiksi. Hieman yli satasivuisen kirjan hotkaisee hetkessä. Siitä huolimatta jälkimaku on viipyilevä – toistaiseksi se on kestänyt pari kuukautta, mutta varovaisenkin ennusteen mukaan kyse on vuosista. Samaan sarjaan voi lukea George Orwellin romaanin 1984.

Brittiläinen torakka muuntautuu pääministeri Boris Johnsoniksi, lanseeraa kansantalouteen käsitteen nimeltä reversalismi ja ajaa sitä seurauksista välittämättä. Reversalismissa työntekijä maksaa, jotta saa tehdä töitä. Vastapainona kauppareissuista hän tavaroiden lisäksi saa rahaa.

Suomessa russakka hyppäisi Kaisaniemen puistossa ketun niskavilloihin ja nelistäisi ratsullaan valtioneuvoston linnaan. Jäljet näkyisivät uutispalstoilla ja Yle Areenan tv-livekuvissa erilaisista vallan huoneiden ovista.

Mutta eihän meillä Suomessa… Ilkka Vänttinen

Maggie Nelson: Bluets (Sinelmiä)

Kuva: Tom Atwood

”Ei ihminen pääse valitsemaan, mitä tai ketä rakastaa, haluan sanoa. Ei sitä voi valita.” Lempivärini on sininen, lempikukkani kissankello ja lempikirjani Maggie Nelsonin Bluets (2009, suom. Kaijamari Sivill, S&S, 2019), jonka voisi kääntää vaikka ruiskukiksi, kuten kirjassa kerrotaan, mutta suomentaja Kaijamari Sivillin toimesta se on kääntynyt Sinelmiksi. Se on kahdensadanneljänkymmenen fragmentin mittainen tutkielma sinisestä väristä.

Alkukielinen Bluets hyppäsi syliini kirjakaupassa Vilnassa helmikuun kuudentena päivänä vuonna 2018 ja sinersi niin, että se oli pakko ostaa, vaikka en yhtään tiennyt, mistä siinä on kyse.

Päiväkirjassani se oli ensin Bullets: ”Luin siitä yhden lauseen ja tein ostopäätöksen.” Kävelin kirjan kanssa kahvilaan, luin kunnes alkoi tulla hämärä, ja kävelin sankassa lumipyryssä majapaikkaan lukemaan lisää. Bluets rikkoi ja korjasi vähän haihduksissa olevan matkalaisen, ja jos tosiaan olisi ollut kyse luodeista, olisivat ne tienneet paikkansa. Bluets jätti merkittäviä sinelmiä iholle ja päätyi sydämeen jonnekin Joni Mitchellin Bluen viereen, hyvälle paikalle. Juho Hakkarainen

Ezra Pound: The Pisan Cantos (Pisan Cantot)

Ezra Pound (1885–1972) oli anglosaksisen modernin runouden keskeinen vaikuttaja ja Kaukoidän, antiikin ja trubaduurilyriikan kääntäjänä merkittävä.

Runoilijana hän on imagismin perustaja ja Cantot (ital. laulut) oli nimike, jonka alle Pound halusi keskittää runosikermänsä. Niihin hän sisällytti runoteoriansa mukaisesti kirjoitetut ”kuvitelmista vapaat”, kokemuksista ja runsaista viittauksista koostuvat runoelmansa.

Poundin mukaan runoa ei voi kunnolla kirjoittaa ilman tarvetta, joka syntyy jossain todella eletyssä tilanteessa. Henkilökohtaisesti havaittu tapahtuma voi olla runon juuri eli syntykohta. Pound ohjeistaa jatkuvasti, että on pysyttävä irti kuvittelusta. Hän vaatii hyvältä runolta faktiivisuutta, tiiviyttä (jokaisella sanalla on tärkeä tehtävä runossa) ja melodisuutta eli musikaalisuuden ensisijaisuutta tekstin etenemisessä.

Pisan Cantot (1948, suom. Kari Aronpuro, ntamo, 2019) on paitsi hieno runosuomennos, myös loistava opas runouden kiistanalaisen mestarin tuotantoon, teoreettiseen taustaan ja elämään.

Teos on yhtä aikaa tutkimus ja runokäännös. Erkki Kiviniemi

Pelle Romantika & Kuolema-Duo: Luontorunoja

Kuva: Pete Riikonen

Pelle Romantikan ja Kuolema-Duon Luontorunoja koostuu kirjallisesta äänilevystä ja Anne Ketolan oivaltavasti kuvittamasta Toni Lahtisen runokirjasta. Kokonaisuuteen liittyy myös runovideoita.

Romantika kerrostaa ja laskostaa tiheää symboliikkaa, romanttisia kuvia, naivistisia aineksia, synkeitä tunnelmia ja viitteitä muihin taiteisiin, mutta hyvin soiva runous on pakattu liioittelemattomaan ja tiiviiseen pakettiin, jossa yksikään sana tai äänne ei ole eksyksissä. Kokonaisuutta maustaa sopivasti säännöstelty huumori, jota ilmentää myös kirjan takakansitekstin tiivistys: ”Pelleromanttisen rakkauslyriikan taustaelämyksenä on molskahdus.”

Kuolema-Duon (Mari Hermaja ja Elliina Peltoniemi alias Pirkko Mandola) musiikki ja äänitehosteet tavoittavat tyylikkäästi runojen maailman ja täydentävät sitä luontevasti. Laulanta on kuulasta ja puhdasta, työskentely vähäeleistä ja täsmällistä. Äänielementit lintujen liverryksestä tai saksien nakseesta uhkaaviin harmonisoundeihin, ninorotamaiseen sirkusfiilistelyyn ja kansanlaulumaisiin melodioihin istuvat runotodellisuuteen saumattomasti. Kikka Holmberg

Sally Rooney: Conversations With Friends (Keskusteluja ystävien kanssa)

Kuva: Jonny Davies

Irlantilainen Sally Rooney on kirjoittanut kaksi romaania, Conversations With Friendsin (2017) ja Normal Peoplen (2018). Luin ne molemmat tänä vuonna alkukielellä ja koin lähes rajatonta nautintoa.

28-vuotias irlantilainen kirjoittaa hyvin tavanomaisista ja arkisista asioista, enimmäkseen ihmissuhteista ja siitä, mitä ihmisten päässä (ja kehossa) tapahtuu, kun he toisistaan kiinnostuvat ja omien tuntemustensa kanssa vaikeilevat. Nokkela voisi verrata Rooneya Jane Austeniin – jos vain Austen olisi antanut hahmojensa käyttöön mobiililaitteet ja sähköpostin.

Rooneyn tekstissä on häikäisevää jännitettä. Hän kuvaa hahmojensa ajattelua, kommunikaatioita, eleitä, sanavalintoja, epäluuloja, arveluja ja väärinkäsityksiä täsmällisesti ja oikomatta, mutta kirjoittaa kuitenkin tiivistä ja sujuvaa tekstiä, joka laukkaa eteenpäin täsmälleen samassa rytmissä kuin ”vielä yhden luvun” puoli kolmelta aamuyöstä ahmaisevan lukijan ajatus.

Rooneyn esikoisteos julkaistiin tänä vuonna suomeksi nimellä Keskusteluja ystävien kanssa (suom. Kaijamari Sivill, Otava, 2019). Se kertoo päällisin puolin tavallisen tarinan nuoresta naisesta, joka ryhtyy suhteeseen naimisissa olevan vanhemman miehen kanssa.

Normal People julkaistaan ensi vuonna samoin Sivillin suomentamana nimellä Normaaleja ihmisiä. Se kertoo toistensa kanssa solmussa olevan tytön ja pojan kivuliaasta varttumisesta opiskelijanplantuista nuoriksi aikuisiksi ja lopulta erilleen. Mutta sen paikka on tällä listalla vasta ensi vuonna. Antti Lähde

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio

Kuva: Mikko Vähäniitty

Runoilijana paremmin tunnettu Harry Salmenniemi on haastattelussa kuvannut omaa kirjoittamistaan ”riehumiseksi”. Delfiinimeditaatio-novellikokoelmaa (Siltala, 2019) lukiessa luonnehdinnan ymmärtää. Tarkkanäköisten luonnekuvien sekaan mahtuu vinksahtaneita kirjallisia kokeiluja, provosoivia asenteita ja riemastuttavaa törkyilyä. Mukana on muun muassa teksti, joka erittelee ja analysoi suomalaisten presidenttien ”kakkapilluuden” astetta.

Monet tekstit taiteilevat kiehtovalla tavalla jossakin novellin ja esseen välimaastossa. Mies ei vastaa murskaa menestyneen ja kiitellyn suomalaiselokuvan kaunokirjallisesti virittyneen elokuvakritiikin keinoin.

Ihminen on onnellinen eläin puolestaan houkuttelee kokemaan maailman keskinkertaisuuden kautta: ”Ne, jotka juovat vain parhaita viinejä, menettävät ilon juoda keskinkertaista viiniä tyytyväisenä. On suuri onni luulla, että Rosson vetinen litku on aivan täydellistä punaviiniä, joka sopii tilaisuuteen kuin tilaisuuteen.” Jantso Jokelin

Antti Salminen: Mir

Kuva: Olli-Pekka Tennilä

Kirjailija ja filosofi Antti Salmisen Mir (Poesia, 2019) on eräänlainen jatko-osa loistavalle Lomonosovin moottorille (Poesia, 2014). Molemmat ovat fragmenteilla kirjoitettuja unenomaisia teoksia, joissa ihmisen ja muun elon raja hämärtyy.

Mir kertoo miljoonia vuosia jatkuneesta sodasta kasvien ja sienten välillä. Kirja seuraa erään sienenmielisen klikin elämää Keski-Venäjällä hylätyssä Mirin avolouhoksessa.

Jokseenkin epäselvää on, miksi tai miten tätä sotaa käydään. Sienenmielisten joukkojen kasvienvastaiset sotatoimet tuntuvat järjettömiltä, vaikka samalla jatkamme omaa kulutuksen ja talouskasvun sotaamme kaikkea elollista vastaan, tietämättä oikein miksi.

Maailmasta luopuneet sienenmieliset kapinalliset etsivät yhteyttä rihmastoihin ja pääsyä ”v-sfääriin” eli varjobiosfääriin.

Varjobiosfääri on joidenkin biologien esittämä teoria siitä, että voisi olla toinen elonkehä, jonka olemassaoloa emme ymmärrä, koska se on elossa meille tuntemattomalla tavalla. Toisaalta tutkijat eivät ole yksimielisiä siitä, miten elämä ylipäänsä tulisi määritellä.

Kantava teema Salmisen kirjoissa on usein ei-tietäminen. Sen tunnustaminen, että emme koskaan voi todella tietää, miltä tuntuu olla toinen, elossa toisella tavalla, olla hirvi, susi, pääsky, sieni tai puu. Samuli Huttunen

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas

Kuva: Merja Tanhua

On pakahduttavia, surullisia ja pysäyttäviä kirjoja, Juha Siron romaani Yllämme kaartuva taivas (Like Kustannus, 2019) on tuota kaikkea.

Siron kuudes kaunokirjallinen teos on sydämellä kirjoitettu, historiaan syvällisesti perehtyneen tekijän analyysi 1920–1950-lukujen Saksasta sotavalokuvaajan silmin. Toinen aikataso on aavikolla sijaitsevaa vyöhykettä kohti etenevän sotilaan maailma vuonna 2026.

Wehrmachtin leivissä linssin läpi kotimaansa uhoa ja tuhoa seuraava kuvaaja haluaisi elää ihan muussa ajassa ja paikassa, mutta on tuomittu tympeään tehtäväänsä käyttämään ammattitaitoaan väärin, propagandaan.

Siro sommittelee taitavasti mielen liikkeitä ympäröivään todellisuuteen, muistikuviin ja päälle jyräävään koneistoon.

Näemmekö, mitä ympärillämme nyt tapahtuu? Onko yllämme kaartuva taivas pian liian harmaa, että osaisimme suunnistaa kohti toivoa?

Fasismi ei syntynyt vahingossa, sitä rakennettiin teko teolta ja sanoma sanomalta. Ja niitä tekoja ja sanomia vahvistivat tavalliset ihmiset välinpitämättömyydellään. Anne Välinoro

Pajtim Statovci: Bolla

Kuva: Jonne Räsänen

Kansainväliseen menestykseen ponkaisseen Pajtim Statovcin kolmas romaani Bolla (Otava, 2019) palkittiin kaunokirjallisuuden Finlandialla, eikä ihme, niin loistava romaani se on. Kuten Statovcin aiemmatkin teokset, Bolla on maailmankirjallisuutta – universaalisti ihmisyyttä tarkastelevaa, monitasoista, kielellisesti ilmaisuvoimaista ja hiottua.

Romaanissa tapahtumien miljöönä on Pristinan kaupunki Kosovossa, ja aikajänne yltää vuodesta 1995 vuoteen 2004. Päähenkilö albaani Arsim rakastuu serbinuorukaiseen Milošiin niin palavasti, että heittää syrjään roolinsa vastuullisena aviopuolisona, taloudellisena perheenpäänä ja tulevana isänä. Arsimin ja Milošin kielletyn intohimon taustalla kytevät Balkanin levottomuudet, jotka sodaksi roihahtaessaan erottavat viholliskansoja edustavat miehet toisistaan.

Kansanperinteen bolla – piru, käärmeenkaltainen olento, ulkopuolinen – näyttäytyy molemmissa miehissä tavallaan. Kun elämä onnettomien vuosien jälkeen viimein tuo rakastavaiset takaisin yhteen, mikään ei ole ennallaan. Anna Elina Isoaro

Taija Tuominen: Kuningaskobra

Kuva: Otto Virtanen

Taija Tuomisen autofiktio Kuningaskobra (Tammi, 2019) puhdistaa, ja onnistuu kaunokirjallisesta muodostaan huolimatta (tai juuri sen takia) olemaan monia selfhelp-opuksia terapeuttisempi. Teos kiertyy hänen edellisen romaaninsa, 19 vuotta sitten julkaistun, perhehelvetistä kertovan esikoisen Tiikerihain (WSOY, 2000) ympärille.

Kuningaskobra kartoittaa elämänvaiheita ennen Tiikerihaita ja vaiheita sen jälkeen. Kerronta on rinta rinnan runollista ja rujoa, traagista ja humoristista. Teksti etenee episodeittain eri vuosikymmenillä ja eri kolkissa maailmaa käyden läpi kertojaminän perhehistoriaa, työkokemuksia ja oman piirin, omien ihmisten, itsensä löytämistä. Kokemukset purkautuvat auki sekä nivoutuvat yhteen.

Tuominen on tehnyt omistautuneen uran luovan kirjoittamisen opettajana, ja Kuningaskobrassa kulkee mukana sama kannustava ote lajiin kuin hänen kursseillaan. Vaikka kannustus kohdistuu romaanissa suoremmin kirjoittamiseen, opit voi laajentaa elämään yleensä. Tuomisen teos on tuonut syksyyni saman hyvän tuulahduksen kuin Antti Holman Auta Antti -podcast kevääseeni. Elissa Määttänen

Jyrki Vainonen: Yön ja päivän tarinoita

Kuva: Marjaana Malkamäki

Jyrki Vainosen novellikokoelma ilmestyi jo alkuvuodesta. Tartuin siihen uteliaana, sillä vaikka Vainonen on henkilönä tuttu monista yhteyksistä, en ollut hänen proosaansa aiemmin tutustunut. Yön ja päivän tarinoita (Aula & Co, 2019) on hänen neljäs novellikokoelmansa.

Yhteistä kaikille kahdelletoista novellille ovat elämän ja kuoleman kysymykset. Tarinat (ja koko kokoelma) alkavat varsin viattomasti. Lukija luulee lukevansa tavallista tarinaa. Aika pian käy selväksi, että ihan tavallista ei näissä tarinoissa ole mikään.

Maagista realismia, kauhuakin ehkä. Vinoa katsetta maailmaan. Huomaan ajattelevani, että miten niin kiltiltä vaikuttava ihminen osaakin kirjoittaa näin kierosti ja lukijaa huijaten. Hän saa lukijan jopa kiittämään huijauksesta.

Kokoelma on taitavasti rakennettu. Tarinat muuttuvat loppua kohden yhä absurdimmiksi. Uskomattomista käänteistä huolimatta Vainonen saa lukijansa uskomaan tarinoiden henkilöihin ja tapahtumiin. Tarinoiden voima on siinä, että kummalliset ja oudot asiat esitetään arkisina ja tavallisina. Marja Aaltio

Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kuva: Meri Björn

Aloitin marraskuisen muuttourakan viemällä uuteen kotiin repullisen kirjoja, joista yksi oli Aino Vähäpesolan esikoisromaani Onnenkissa (Kosmos, 2019).

”Kuin Knausgård, mutta 24-vuotias nainen!” Mainoslause on paitsi tehokas myös melko osuva: Vähäpesola ammentaa rohkeasti elämästään ja kirjoittaa niin hyvin, että saa lukijan kiinnostumaan mistä tahansa, esimerkiksi Edith Södergranista, joogasta ja seksistä.

Hän kertoo nuoren naisen elämästä ”setien ehdoilla rakennetussa maailmassa” tavalla, joka saanee jotkut pudistelemaan päätään ja toiset nyökkäilemään innokkaasti. Itse tykkäsin ihan kaikesta.

Yksi suosikkikohtani oli kuvaus tavallisesta raitiovaunumatkasta. Siteeraisin sitä tässä, mutta teos piileksii jossain pinossa olohuoneen nurkassa. Tuntuu kuitenkin hyvältä, että se on lähellä.

Kun ehdin taas järjestää painotuotteet hyllyihin, Onnenkissa pääsee paraatipaikalle. Tämän kirjan aion lukea vielä monta kertaa. Pekka Kytömäki