Ahaa-elämyksiä ja välineitä nykymenon ymmärtämiseen – arviossa Sosiologinen modernisaatioteoria

Kuva: Vastapaino

Sosiologia ei ole enää pitkään aikaan ollut muodikas tieteenala. Erilaiset ”päivystävät dosentit”, kuten me koukeroisia asioita kansanomaistamaan kykeneviä ja valmiita tutkijoita journalistivuosinani kutsuimme, ovat nyt turvallisuus-, maanpuolustus- ja maailmanpolitiikan alan osaajia sekä – totta kai – ekonomisteja. Sosiologeillakin kuitenkin olisi yhteiskuntien muutoksesta ja murroksista perusteltuja näkemyksiä ja kyky taustoittaa ja käsitteellistää uutisvirrassa helposti valtataisteluiksi henkilöityviä ja psykologisoituvia ilmiöitä ja tapahtumia.

Yksi esimerkki sosiologisesta lähestymistavasta aikamme ilmiöihin on Pekka Sulkusen Sosiologinen modernisaatioteoria (Vastapaino, 2026). Sulkunen selittää teoksessaan, miten länsimaiset yhteiskunnat ja yhteisöt teollistuivat, markkinavaltaistuivat, demokratisoituivat ja hyvinvointivaltiollistuivat. Samalla sosiaalisen yhdenmukaisuuden paine väheni työmarkkinoiden erilaistumiskehityksen ja yhtäläisen valinnan oikeuden ja vapauden vahvistuessa. Erikoistuminen lisäsi tuottavuutta ja hyvinvointia, mutta vain juuri sillä edellytyksellä, että siihen liittyi vapaa(ehtoinen) tavaroiden ja palvelusten valinta ja vaihto.

Mielenkiintoisen Sulkusen matkasta aina klassisesta sosiologiasta ja sitä edeltäneiden yhteiskunta-ajattelijoiden teorioista uusklassiseen sosiologiaan ja sen nykynäkemyksiin tekee hänen teoriansa moniarvoisuuteen kohdistuvasta vastarinnasta. Näin kirja ja sen esittelemä teoria puhuvat myös juuri tästä päivästä, sen populistisista – tai ehkä tarkemmin äärioikeistolaisista – liikkeistä ja puolueista.

Sulkunen nojaa teoreettisessa analyysissään osin sosiologisen modernisaatioteorian 1960-lukulaiseen suurnimeen Erik Allardtiin ja tämän anomia-käsitteeseen. Yhdenmukaisuuden paine murtui 1900-luvun muutosten ryskeessä, mutta se ei taannut kaikille kykyä ja mahdollisuutta todelliseen vaihtoon ja valintaan. Osa väestä jäi ikään kuin tuuliajolle merimerkittömälle aavalle, jonka karikoiden ohi yhteisten arvojen ja normien majakka ei enää ohjannut. Seurannut anominen (kreik. a ja nomos = sääntöjä ja/tai lakia vailla) reaktio ilmeni ja ilmenee nyt sitten vihamielisyytenä erilaisuutta ja asiantuntijatietoa vastaan.

Eikä esimerkkejä ilmiöstä tarvitse hakea kaukaa, ei maantieteellisesti, eikä ajallisesti. Riittää kun avaa päivän lehden. Maan hallitus leikkaa sosiaali- ja terveysalan järjestöjen valtionapua kovalla kädellä, ja asian esittelevän perussuomalaisen sosiaali- ja terveysministerin katsotaan viritelleen leikkauskriteerejä niin, että apu vähenisi tai loppuisi esimerkiksi tai jopa erityisesti (seksuaali- ja sukupuoli)vähemmistöjen ja maahanmuuttajien elämää tukevilta järjestöiltä.

Sama ministeri myös hylkäsi samaan aikaan puolet vertaisarvioiduista sosiaalityön tutkimushankkeista, joille virkamiehet olivat jo esittäneet rahoitusta. Ministeri ilmoitti käyneensä itse tutkimussuunnitelmia läpi ja päätyneensä sen perusteella hylkäyksiin. Yhden henkilön poliittinen harkinta korvasi tieteellisen vertaisarvioinnin.

Kysyä tietysti pitää, miksi anomisena reaktiona ainakin alkanut vastarinta ottaa tähtäimeensä juuri erilaisuuden ja asiantuntijatiedon? Yksi selitysperusta voisi olla, että perinteisen yhtenäisyyden murruttua tilalle syntyi uusi moninaisuuden ja erilaisuuden sietämisen, jopa suosimisen, normisto ja eetos. Se turhautti ja ärsytti yllä mainitulla tavalla sujuvan valinnan ja vaihdon kykyjen (piirin) ulkopuolelle jääneitä. Syntyi ja syntyy johonkin ryhmään kuulumisen ja itsemäärittelyn tarvetta. Ja jos et kuulu muodostuviin ryhmiin, olet ulkopuolinen,”vääränlainen”.

Muodostuvia ryhmiä, liikkeitä ja puolueita tuntuu Sulkusen mukaan tällä hetkellä yhdistävän ainakin kaksi piirrettä: arvokonservatiivisuus ja niiden johtajien esiintyminen ”kansan äänenä” poliittisia ja muitakin eliittejä vastaan. Jälkimmäinen piirre siitäkin huolimatta, että kyseiset johtajat ovat usein itsekin varakkaita tai jopa rikkaita ja näkyviä (media)hahmoja ja että johtajien poliittiset teot usein nakertavat juuri omien kannattajiensa etuja ja oikeuksia. Ja, totta kai, vaikkeivat sitä leimaa haluakaan, populistijohtajat kuuluvat hekin (poliittiseen) eliittiin.

* *

Sosiologinen modernisaatioteoria on varovaisesti popularisoitua ja elävöitettyä sosiologiaa. Sulkunen värittää tieteenalan kehityksen kuvaustaan esimerkein, jotka hän poimii usein omasta tutkimuskorpuksestaan, eikä hän välttele muutenkaan oman uransa ja henkilönsä julkituomista aukilaskostuvan tarinansa käänteissä. ”Tämä kirja on autofaktaa, ei autofiktiota”, kuuluu Sulkusen oma sattuva määritelmä. Kirja on siis sekä johdatus moderniin sosiologiaan perintöineen ja tulevaisuudennäkymineen että jäähdyttelevän tutkijan yhteenveto omasta urastaan ja ajastaan. Kieli ja kertomisen ote ovat rennohkoja. Vaikka rivit ja sivut pullistelevat asiaa, ei sosiologiaa aiemmin harrastamatonkaan saa niistä pahaa ähkyä vaan parhaimmillaan useampiakin ahaa-elämyksiä ja käyttökelpoisia käsitteitä sekopäiseksikin luonnehditun nykymenon kartoittamis- ja ymmärtämisyrityksiinsä.

Mikäli nimenomaan oikeistoradikalismista kiinnostunut lukija haluaa sosiologisen teorian oheen lisää elämää ja vaihtoehtoisia ääniä, on niitä helppo löytää esimerkiksi Tom Kankkosen myös hiljan ilmestyneestä Suuttumuksen ajasta (Docendo, 2025; lue Juha Narsakan arvio). Historiallisen näkökulman oikeistoradikalismin nousuun tarjoaa puolestaan tunnetun saksalaisen filosofin ja sosiologin Theodor W. Adornon esitelmä vuodelta 1967. Vastapainon kustantama esitelmän suomennos Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (2020) sisältää myös kattavan Jälkisanat, jossa historiotsijana ääriliikkeitä pitkään seurannut ja kommentoinut Volker Weiss kytkee Adornon esitelmän sisältöä nykypäivän näköaloihin.

Ken haluaa selvittää itselleen, mitä politiikassa ja koko yhteiskunnassa nyt tapahtuu, luokoon ymmärrykselleen pohjaa Sulkusen opastamana ennen heittäytymistään journalismin, kyselyjen, tilastojen ja erilaisten influenssereiden varaan.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua