Iänikuisia ajatelmia ja psykedeelisesti koristeltua hölynpölyä – ajatuksia Ylen Bockin Saaga -dokumenttisarjasta

Kuvat: Parad Media Oy

Bockin saaga (Bock saga, 2026). Ohjaus: Mika Mattila. Katso: Yle Areena.

”Ja sitten se rehellisyys oli siinä hyvin tärkeää. Minut on kasvatettu rehelliseksi, joskus joutuu heittämään valkoista valheita ystäväpiirissä.”
– Ior Bock

Neliosaisen Bockin saaga -televisiosarjan (2026) keskeinen hahmo, Bror Holger Bertil Svedlin -niminen mies, muutti nimensä kahteen kertaan, ensin Ior Svedliniksi sitten Ior Bockiksi, vietti talvet Intian Goalla, missä alkoi vuonna 1984 sepittää kanssaan pilvihöyryissä pyöriville hipeille ”Bockin saagaa”; loputonta jaarittelua maailman syntyhistorialle keskeisestä Bockin suvusta, jonka kesähuvilan tontilla, maailman keskipisteessä Sipoon Gumbostrandissa, sijaitsee 50 miljoonaa vuotta vanha Lemminkäisen luola, joka löytyisi kallion uumenista kultaovien takaa ja olisi kultaa ja aarteita täynnä.

Bockin saagasta alkoi kehittyä kultti, kun Iorin ympärille kerääntyi kasvava joukko nuoria miehiä, jotka ottivat tarinat todesta ja Bockin oppi-isäkseen. Ehkä naisiakin pyöri mukana, mutta heitä ei sarjassa noteerata, kahta poikkeusta lukuun ottamatta. Toinen on Bockin jälkeensä jättänyt tyttöystävä, jonka kirjeitä ja päiväkirjaa luetaan, ja toinen löytyy Amsterdamin kaduilta, saagan sanomaa levittävä naisihminen, jonka touhua katsoessa ja puheita kuunnellessa tunteet vaihtelevat ärtymyksen, säälin ja myötätunnon välillä.

2020-luvulle tultaessa Iorin ympärille kerääntyneet kauniit nuoret miehet ovat ikääntyneet. Sarjassa yksi heistä, joogaopettaja Petri Räisänen, muistelee entistä oppi-isäänsä ja kiertää haastattelemassa tämän uskollisia seuraajia, opit ja tarinat jälkeensä jättäneitä, sekä kahta, joille Bockista tuli lopulta psykoosiin ja veritekoihin johtava painajainen. Ensimmäisessä niistä Bock menetti liikuntakykynsä, toisessa henkensä.

* *

Räisänen näkee Ior Bockin saagassa ja sen laajuudessa jotain mystistä:

”Tuollaista saagaa ei voi keksiä, se on mahdotonta.”

Mitään mystistä Ior Bockissa tai hänen tarinoissaan ei todellisuudessa ole, vaikka sarja sellaista näkökulmaa ruokkiikin. Tarinoiden onttoja filosofioita ja alkuperää ei kyseenalaisteta, perusteluiksi riittävät pilviä hipovat, pilvessä oivalletut perusteet, kuten voimakas aurinko- ja energiayhteys, vaihtoehtotiede ja päätä pöräyttävä teoria siitä, että:

”Pyhä geometria ja tietoisuus ovat sulautuneet todellisuuden rakenteeseen.”

Vuosikymmeniä pössytelleiltä opetuslapsilta pääsee muitakin ikuisia ajatuksia:

• ”Yhteyksien kudelma.”
• ”Tietoisuus yhdistää kaiken, nykyfysiikan perusajatus.”
• ”Kaikki liittyy kaikkeen.”
• ”Suuressa mittakaavassa olemme oikeassa, oikealla asialla oikeassa paikassa, oikeaan aikaan.”
• ”Bockin saaga tarjoaa ratkaisun kaikkiin ongelmiimme.”
• ”Kun ihmiset kunnioittivat yhä spermaa, planeettamme oli paratiisi.”

Sinänsä mielenkiintoinen ja dokumentin arvoinen tarina pötypuheilla ja taitavalla manipuloinnilla ympärilleen kultin rakentavasta miehestä ja hänen seuraajistaan on puettu pakettiin, jota auki kääriessä löytää näyttävää, katsojaa monin visuaalisin keinoin manipuloivaa kuvavirtaa., joka on myös tietoisesti harhaanjohtavaa. Kiinnostavia taloudellisia kytköksiäkin on, niitä ei kuitenkaan avata. Maallisista ei juuri puhuta, dokumentissa kun keskitytään paljolti henkimaailman tajuntaa laajentaviin ihmeisiin.

Satiiriksikaan dokumentista ei ole, vaikka aineksia olisi.

* *

Sotatalvena, tammikuussa 1942 syntynyt poikavauva Holger adoptoitiin yli 50-vuotiaiden Bertil ja Rhea Svedlinin perheeseen. Samalla hän sai isoveljen, itseään kolme vuotta vanhemman Erikin. Myös Erik oli adoptoitu.

Holger sai tietää vasta teini-ikäisenä adoptiosta. Biologiseen äitiinsä hän tutustui 1960-luvulla ja alkoi pitää tähän säännöllisesti yhteyttä.

Kun äidille lähetetyt äitienpäiväkortit ja tältä saatu valokuva löydettiin, se oli yllätys saagalaisille. Ior ei ollut kertonut heille oikeasta taustastaan.

Lapsuuden ajan Holgeriksi kutsuttu pikkuveli joutui olemaan altavastaajana Erikille, mutta kun pojat tulivat aikuisiksi, sille tuli loppu. Erik kuoli.

Holgerin esitellessä uusimpia tanssiaskeleita veljelleen, kädessä tunnelman vahvistamiseksi heiluva pistooli sinkosi kädestä ja laukesi. Se oli sillä selvä – ja viikkoa ennen häitänsä luodin rintaansa saaneen Erikin loppu.

Holgeria kuulusteltiin ja hän koristeli allekirjoituksensa kuulustelupöytäkirjaan hymynaamalla. Oikeudessa Svedlinin kertomus tapahtumista todettiin kuolemantuottamukseksi ja hän selvisi neljän kuukauden ehdonalaisella. Sekinn oli sillä selvä.

Sen jälkeen hän ei juuri muistellut muille veljeään, kunnes eräänä levottomana yönä 1984 tyttöystävä Tove sai Goalla sai kuulla hieman toisenlaisen tarinan:

”Se ilta tuntui karmealta. Olit kovin levoton. Aloit taas kertoa samaa juttua Erikistä. Tällä kertaa sanoit, ettei se ollut vahinko, että niin oli tarkoitettu: Eerikin piti kuolla, jotta sinusta tulisi Oden, koska Erik oli hölmö.”

* *

Ennen kuin päästään Goalle, palataan Holger-nimensä Ior Svedliniksi nimensä vaihtaneen aiempiin vaiheisiin:

Lapsuudenystävä Matte Martin Sipoon Gumborstrandista ja Roger Nikkanen, kurssikaveri 1960-luvun alusta Ruotsalaisen teatterin oppilaskoulusta, muistavat hänet melko tavallisena.

Martinin mukaan Ior löysi uuden nimensä jostain näytelmästä:

”Kun Ior pääsi teatterikouluun, hän oppi puhumaan hienosti ja alkoi kehitellä fantasioitaan. […] Ior oli itsekin jonkinlainen mielikuvitushahmo.”

Nikkanen muistaa kurssikaverinsa hauskana seurana, hyväntuulisena tyyppinä, joka rakasti tanssimista ja juhlien järjestämistä:

”Ior ei ehkä ollut lahjakas näyttelijänä, mutta hänellä oli pantomiimikon lahjoja.”

1970-luvulla Ior Svedlin oli in, joka tuvassa tuttu hahmo television pesupulverimainoksessa tanssivana notkeana miehenä. Lehdet tekivät hänestä haastatteluja ja juorupalstoilla seurattiin hänen menemisiään. Suomenlinnaan virtasi väkeä opastetuille kierroksille, joita Ior väritti ennenkuulumattomilla historiallisilla yksityiskohdilla kunnes Ehrensvärd-seura antoi hänelle potkut.

Niihin aikoihin Svedlin oli alkanut viettää talvensa Goalla. Rannalla joogaavasta, itsensä miltei solmuun saavasta Iorista alkoi kuoritua Ior Bock.

* *

Goalla sähköttömässä Caporan kylässä elettiin köyhien intialaisten keskellä kuin paratiisissa:

”Päivät rannalla: joogasimme, poltimme piippua, nautiskelimme pelasimme, uimme. Elimme mukavasti vuoteen 1984 asti.”

Tyttöystävän kertoman mukaan miltei luku- ja kirjoitustaidoton Ior oli hauskaa seuraa ja osasi olla viehättävä. Vähitellen hän keräsi ympärilleen joukon isähahmoa kaipaavia, pilven poltosta ja taivaanrannanmaalailusta innostuvia nuoria miehiä. Päivittäisen pössyttelyn lomassa he kehittelivät sanaleikkejä ja -väännöksiä juttujensa todenperäisyyden todistamiseksi, kun Ior kertoi saagaansa:

”Paratiisiaikana fygia eli sielu säilyy elossa tuhkassa. Tuhkasta sielu kulkee juurten kautta pyhän sukupuun lehtiin. Odinin voima kuljettaa fygian pohjoisnavalle Valhallaan. Siellä pukki Lemminkäinen hengittää fygian sisäänsä. Planeetan kaikki sielut kiertävät takaisin Lemminkäisen spermaan, kun siittäjä siittää seuraavan sukupolven ja sielut jatkavat ikuista kiertokulkuaan.”

Bockin saaga alkoi vetää yhä useampia puoleensa, siitä oli tullut kultti, jonka jäsenet alkoivat haaveilla löytävänsä gurunsa johdolla tien Lemmikäisen luolaan.

Bockin ensimmäisenä opetuslapsena yhä itseään pitävä Michel Merle, jota Räisänen haastattelee Amsterdamissa, kertoo paenneensa ikävää opiskelua ja opettajantyötään ja koko länsimaista elämänmenoa Goalle, missä saattoi nauttia elämästä ilman vakinaista työtä.

Siellä, paratiisissa, hän kohtaa Bockin, joka paljasti hänelle koko elämänsä kantaneen salaisuuden: ”Sielu on spermassa.”

Markku Rinne, Bockin ystävä ennen vuotta 1984, kertoo lumoutuneensa etsiessään isähahmoa:

”Hänellä oli suggestiivinen hypnotisoiva ote. Ior teki minusta maunulalaisesta prätkäkundista sivistyneen ihmisen, sai kaivettua esiin luovuuden minusta ja monesta muusta.”

Rinne tuli kuitenkin toisiin aatoksiin alkaessaan nähdä Bockin pimeän puolen: manipuloinnin ja vallankäytön.

Tyttöystävän Iorille kesäkuussa 1984 lähettämästä kirjeestä alkaa näkyä väsymys Ioriin ja tämän ympärillä pyörivien nuorten miesten hashis-härdelliin:

”Huomasin jo silloin kun tapasimme, että ympärilläsi pyöri vain alle 30-vuotiaita nuoria miehiä. Heille saat olla kokenut tarinankertoja ihailtavaksi, 42-vuotias mies jolla on nuori mieli. Pelkäät omia ikätovereitasi. He eivät kunnioita sinua vaan pitävät yhtenä monista.”

Caporan kylään virtasi yhä enemmän väkeä. Yksi heistä, isänsä kuoleman jälkeen isähahmoa kaipaava Peter Fahler lähti Goalle etsimään tietoisuutta ja gurua. Hän löysi Iorin:

”Aluksi olikin kivaa, mutta ei siinä mennyt kuin kolmisen vuotta, kun ei enää ollutkaan kivaa. Jotenkin siinä kyljessä kulki saatanallinen aspekti. Pahuuden aspekti. Ihmisille haluttiin pahaa.”

Paikalliset asukkaat näkivät joukon länsimaisia, työtä tekemättömiä nuoria, viikot toisensa jälkeen rannoilla alastomina hilluvia pössyttelijöitä, jotka puhuivat valaistumisesta, mutta rikkoivat räikeästi intialaisten häveliäisyyssääntöjä ja lakeja. Mitä he ajattelivat?

Se ei tunnu Bockia ja hänen seuraajiaan kiinnostaneen, joku kuitenkin Ihmetteli:

”Seksuaalissävytteinen keskustelu oli jatkuvaa seisomisesta, spermasta ja muusta. Se oli varmaan outoa goalaisille.”

Jatkuvan pilvenpolton kultareunat alkoivat saada aikaan yhä synkempiä sävyjä myös iloisena pörränneen Bockin mielessä. Hän poltti pilveä jatkuvasti, ei syönyt eikä juonut juuri mitään, alkoi saada paniikkikohtauksia, pelätä myrkytetyksi joutumista ja väittää talossa asuvan pahoja henkiä. Iorin jälkeensä jättänyt tyttöystävä kirjoittaa:

”Helmikuun 1984 alussa aloit miettiä saagan aakkostoa. Aloin pelätä jo silloin seurauksia. […] Itkit kuistillamme illat toistensa jälkeen miettien olitko tullut hulluksi. Olit vakuuttunut siitä, että olit Oden ja Ra. Aioit hypätä kuolemaasi linnoituksen muureilta. Sinähän tiesit, että olit jumala.”

Kului vielä 15 vuotta enne kuin vuonna 1999 Fahler puukotti Bockia, joka halvaantui. Goalla vietetyt talvet loppuivat siihen. Bock ei enää selvinnyt ilman kahta avustajaa. Heidät palkattiin Bockin vaatimuksesta Goalta.

* *

Omat muistoni Ior Bockiin liittyvät 1980-luvun alkupuolelle, jolloin minulla oli studio Helsingissä Lönnrotinkadulla. Samassa tilassa vuokralaisena työskenteli Masi-niminen valokuvaaja (nimi keksitty). Masi kuului Bockin ihailijapiiriin ja oli kovin innoissaan gurun vierailuista.

Bock istui jakkaralla ja jauhoi juttujaan Odinista, Lemminkäisen luolasta, suvustaan, spermasta ja ties mistä; muistan, että tarinoihin liittyi myös Lenin ja tämän penikseen työnnetty lasiputki, sekä joukko muita historiallisia henkilöitä kytkettynä Bockin sukuun.

Minuun jutut eivät tehonneet. Ne olivat joko naurettavia, vastenmielisiä tai kumpaakin. Bock vilkuili syrjäsilmillä, tekivätkö jutut vaikutuksen. Pidin naamani peruslukemilla ja yritin keskittyä töihini.

Saagan yksityikohtia paremmin mieleeni jäi hänen kerskailunsa hyvistä suhteistaan Torsti Koskiseen, huumepoliisin silloiseen johtajaan. Bock väitti olevansa tämän suojeluksessa. Se saattoi olla silkkaa puppua, mutta kun myöhemmin luin lehdestä huume-erästä, joka oli lähetetty Caporan kylältä Iorin Helsingin-asuntoon hänen vuokralaiselleen ja Lemminkäisen luolan kaivauksilla tehdystä ratsiasta, jossa löydettiin kannabista ja LSD:tä, ja siitä kuinka Ior selvisi kuulusteluista puhumalla, kuten muistakin rikosepäilyistä, niin en epäile etteikö hän olisi pystynyt manipuloimaan poliisejakin.

Kun jotkut Bockin saagassa haastateltavat mainitsevat Iorin pimeän, ilkeän puolen ja kertovat nähneensä hänessä pahantahtoisuutta, voi ajatella, että saattoi hän tehdä kauppaakin tiedoillaan.

* *

Tv-ruutu pursuaa katsojiin suunnattua vinhaa vauhtia pyörivää kuvavirtaa ja psykedeelisiä häkkyröitä. Yksittäiset kuvat vilahtavat sellaista vauhtia, ettei katsoja kykene arvioimaan niiden sisältämää informaatiota.

Tunnistin muutaman dokumentissa käytetyn kuvan olevan peräisin taideteoksista: Fritz Langin klassikkoelokuvasta Tohtori Mabuse (1922) ja Graalin temppeliin sijoittuvasta rituaalikohtauksesta Wagnerin Parsifal-oopperassa.

Niillä on yhtä vähän todellista asiayhteyttä Bockin saagaan kuin psykoanalyytikko C. G. Jungin kuvalla todistamaan sarjassa esiintyvien wieniläisten salaseurojen tieteellistä arvovaltaa, eikä kuva El Grecon maalauksesta todista Bockin olevan taiteilijan sukua, vaikka hän niin väittikin.

Kun aloin kelata vaihtuvaa kuvavirtaa edestakaisin ja ottaa kännykkäkuvia ohi vilahtelevista kuvista tarkastellakseni niiden sisältöjä, silmiini osui valokuva, jonka annettiin ymmärtää otetun Bockin kodin seinältä. Kuva esittää antiikkitapetille ripustettuja tauluja. Etsin töille vastaavuuksia Googlen kuvahaun avulla.

Yksi kuvista liittyy Bockien (Svedlinien) sukuun: Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa oleva Ulrika Bockin (1721–1780) muotokuva. Toinenkin kuva, vanha valokuva merikapteenista, saattaa liittyä sukuun tai sitten ei, identtistä paria sille ei löydy.

Bockin seuraaja, Carl Borgen, titteleiltään ”vaihtoehtohistorian tuntija ja kirjailija”, jota haastatellaan sarjassa asiantuntijana, nimeää miehen Facebook-sivuillaan Knut Boxströmiksi, joka Bockin tarinoinnin mukaan teki tyttärensä Rhean raskaaksi 80-vuotiaana saadakseen perillisen, jonka seurauksena syntyi Ior. (Virallisten asiakirjojen perusteella Ior oli adoptoitu Svedlinin perheeseen.) Kun sama Borgen väittää samaisilla sivuillaan Rhea Svedlinin olleen Peppi Pitkätossun hahmon esikuvana Astrid Lindgrenille, niin suurta vahinkoa ei aiheudu, vaikka tämän sarjassa haastatellun Indiana Jones -kloonin haastattelut niputtaisi suoraan höpöhöpö-juttujen mappiin.

Kahdella muulla valokuvassa ”samalle seinälle” ripustetetulla kuvalla, George ja Mary McCullochin 1800-luvun lopulla Lontoossa otetulla kotivalokuvalla ja taiteilija Adriaan de Lelien (1755–1820) maalauksella Jan van Loonista ja hänen perheestään, ei näytä olevan muuta roolia kuin antaa lisähohtoa Bockin horinoihin.

Bockilla itsellään ei ollut elinaikanaan mahdollisuutta eikä taitoa käyttää kuvankäsittelyä tarinoidensa todistamiseksi. Sylttytehdas siltä osin löytynee dokumentin tekijöistä.

Enempään kuvatunkion kaivelemiseen en viitsinyt tuhlata aikaani. Mikäli dokumenttielokuvalta edellyttää pyrkimystä tarinan kertomisen totuudellisuuteen ja faktantarkistuksen kestävän kuva-aineiston käyttämistä, sarjaa voi pitää dokumenttina yhtä vähän kuin Ior Bockia mystikkona – osuvampiakin nimityksiä tällaisille guru-ukoille löytyy.

Sarjan kuvitus on faktan ja fiktion rajoja taitavasti häivyttävä liukas seos, jota yliannostellaan katsojan arvostelukyä hämmentämään.

Toisaalta, löytyihän sieltä kuvien seasta yksi, joka vahvisti mieleeni tullutta ajatusta, kuva Bockin saagan tarinan Lemminkäisen luolan esikuvasta: sehän on kuin Aladdinin luola Tuhannen ja yhden yön tarinoissa!

Bock oli useamman haastatellun mukaan lähes luku- ja kirjoitustaidoton, ei pitänyt kirjoitetusta tekstistä ja suorastaan halveksui kaikkea akateemista. Tarinan täytyy olla hänelle tuttu jostain muualta kuin kirjoista.

* *

”Kauniita ihmisiä vaelteli metsissä puolialastomina. […] Verhot oli edessä, aina pimeää sisällä, kynttilöitä, teevesi kiehui.”

Iorin lapsuudenystävällä, Gumborstrandissa Bockin huvilan naapurissa asuvalla Matte Martinilla on hieman erilainen näkökulma:

”Täällä niitä hashiksen polttajia piisasi. Hän (Bock) sepitti ja kertoi niitä tarinoitaan ja sitä enemmän ulkomailta tuli lisää porukkaa:”

Siellä, muun pörinän sivussa Gumborstrandin kallioista etsittiin Lemminkäisen luolaa. Kaivausten kiihkeimmässä vaiheessa Lemmikäinen Oy:n sponsoroimat katepillarit pistivät maata tasaiseksi ja pössyttelijät pössyttelivät dynamiittipaukkuja temppelien kultaisten ovien löytämiseksi.

Bock ja Lemminkäisen luolan kaivaukset kiinnostivat mediaa ja kansa sai töljöttää tv-studion lattialla alastomana lootusasennossa istuvaa Bockia. Jari Sarasvuo haastatteli.

”Minun isäni joi spermaa joka päivä, se oli perhetraditio”, julistaa Ior ja nostaa kupin huulilleen.

Vuonna 1999 Peter Fahler sairastuu psykoosiin. Hän alkaa nähdä Bockin paholaisena ja iskee tätä puukolla. Paikalla ollut Juha Javanainen pelastaa Bockin hengen, mutta tämä kuitenkin halvaantuu. Fahler passitetaan psykiatriseen hoitolaitokseen, mistä pääsee pois lyhyen sairaalassaolon jälkeen.

”Sitä raivon määrää mikä ihmisen sisällä voi olla. […] Ei ihmiselle saa niin tehdä. Olen rangaistukseni kärsinyt, mutta en silti kadu sitä”, Fahler muistelee synkeänä.

* *

Bock turhautui, kun ei halvaantuneena voinut enää matkustaa Goalle. Hän nyhjötti alastomana asunnossaan, pilkkasi avustajiaan, joita ilman ei olisi selvinnyt, ja kutsui heitä Piparkakkupojiksi.

Petri Räisänen haastattelee Goalla 68-vuotiaan Bockin surmannutta avustajaa, Nilesh Naikia. Naik kertoo, että kukaan Goalla ei tiedä hänen menneisyydestään Suomessa.

Naik kertoo Suomeen tulostaan:

”Sisällä tuprusi savupilvi. Asunnossa istui väkeä, Ior istui keskellä alastomana. […] Ior taisi pitää itseään babana, pyhänä miehenä. Hän yritti opettaa minulle saagaa, mutten ollut kiinnostunut. Olen hindu ja minun jumalani on Shiva. En halunnut, että Ior tuputtaisi saagaansa. He pilkkasivat jumalaani.”

Ympäri vuorokauden Bockin seurassa olemaan joutunut Naik tunsi olevansa kuin vankilassa telkien takana:

”Bock halusi monta kertaa juoda minun spermaani. Pidin häntä aivan idioottina. Minun mielestäni Iorin pyyntö oli vastenmielinen, mutta hänen mukaansa kyse oli uhrilahjasta.”

Esitutkintapöytäkirjassa Naik kertoo Iorin häirinneen häntä öisin. Hän oli alkanut kuulla harhoja ja radiossa puhuttavan ruumiinkieltä Bockin saagasta ja itsestään.

Naik koki Bockin käyttäneen häntä hyväkseen ja tunsi raajojensa olleen muuttumassa samanlaisiksi Bockin raajojen kanssa. Pyytäessään Bockia kertomaan totuuden hän tunsi sisällään tapahtuvan jotain:

”Kun kysyin Iorilta saagasta, hän ei vastannut mitään. Jokin ääni sisälläni sanoi: ’Tapa tuo paskiainen! […] Keitä nämä ihmiset ovat? Tapa kaikki, tapa itsesikin!’ Otin yhtäkkiä veitsen ja puukotin. En ymmärrä mitä olin tehnyt… niin siinä vain kävi.”

Naik näki asunnossa variksen. Varis ei puhunut hänelle mitään.

Naik muistaa sanoneensa: ”Olen tappanut paholaisen.” Hän joutui ensin poliisin huostaan, josta hänet siirrettiin psykiatriseen laitokseen, kunnes muutaman kuukauden kuluttua vapautettiin murhasyytteestä väliaikaisen psyykkisen häiriön perusteella ja karkotettiin Goalle.

Bockin tuhka haudattiin Snappertunan vanhalle hautausmaalle juhannusaattona 2011.

* *

Bockin saaga on yhden miehen seuraajikseen manipuloimien nuorten miesten avustuksella siittämä, pilvipöllyssä kehitelty seos sanaleikkejä, onttoa filosofiointia, spermaa ja peniksiä, kopioituja taruja ja fantasioita. Kun siitä kertovaan tv-sarjaan on vielä lisätty korona-ajan salaliittoteorioita, kristillisiä ja pakanallisia seremonioita ja esoteerisiä kultteja, on syntynyt Jeesusta, Buddhaa ja lukemattomia maallisempia historiallisia henkilöitä hyväkseen käyttävä keitos.

Kun sarjaa on katsonut kolme osaa, niin jo porisee soppa päässä, mutta lisää on tulossa! Ja sekin kerrotaan vakavalla naamalla:

”Huolimatta Bockin saagasta, jota tiede ei vielä ota vakavasti, (Lemminkäisen) temppeli pysyy kosmisen vuoden geodeettisten löydösten myötä historian tulevan käännekohdan majakkana.”

Bockin kuoleman jälkeen kultti alkoi hiipua, kun sen uskollisempienkin jäsenten vauhti hiipui ikääntymisen myötä. Mutta kun salaliittoteoriat lisääntyivät korona-aikana, Bockin saaga kolahti somen kautta uuden yleisön tajuntaan ja tavoitti lopulta saksalaiset ja itävaltalaiset esoteeriset seurat ja sieltä erään neiti V:n, joka ilmestyy ilmielävänä Wienin salaisista piireistä läppärinruudun kautta tv-ruudulle:

”Minulla on syntymästä asti ollut absoluuttinen tietoisuus. Se on absoluuttiseen sävelkorvan tapainen. Tässä tapauksessa kyse on tietoisuudesta. Olen ollut 20 vuotta maan palveluksessa. […] Tässä maassa on jotain voimaa, joka herättää halun omistaa sen.”

Eikä siinä vielä kaikki. Pötäkkää löytyi riittävästi, joten pian tämä kaikentietäjä Neiti V teki tonttikaupat ja osti maailman keskipisteessä Espoon Gumborstrandissa sijaitsevan temppelivuoren maat Petri Räisäseltä ja tämän liikekumppanilta, yhteistä joogakoulua pyörittävneeltä Juha Javanaiselta. Heidän omaisuudekseen se oli päätynyt huutokaupassa vuonna 2000, kun Bock oli velkaantunut Lemminkäisen luolan kaivauksissa ja menettänyt kaiken omaisuutensa.

Uskollisia Bockin seuraajia järkyttäneet kaupat ovat Javanaisen räkänaurusta päätelleen olleet myyjille varsin onnistuneet: ”Heitä risoo, kun ei ole kutsuttu juhliin!”

Tv-ruudulla kerrotaan neiti V:n olevan esoteeriseen, salattuun tietoon perehtynyt taiteilija ja että Wienissä on syvällistä esoteerista kulttuuria. Ruudulla vilahtavat C. G. Jungin kasvot ja still-kuva Fritz Langin elokuvasta Tohtori Mabuse, kun Neiti V. ilmestyy taas ruudulle valistaamaan tietämättömiä ja lisäämään pökköä pesään. Totisesti, tämä varsin harvinaisilla syntymälahjoilla varustettu ihminen ei piilota kynttiläänsä vakan alle!

”Tieto luomistyöstä ei ole tietopankeissa eikä kirjakääröissä, vaan se on tallennettu hypertiloihin. Ne ovat puhtaita informaatiotiloja, joissa on tieto luomistyöstä ja todellisuuden matriiseista. […] Hypertiloihin ei pääse teknisillä käyttöliittymillä. Se onnistuu yksinomaan harjoittamalla vuosikymmeniä oman mielen ja kehon kykyjä.”

Uudet omistajat ovat käyneet temppelillä kesäkuussa 2025, kertoo Johan Rikberg, joka jatkaa Iorilta ja seuraajilta kesken jäänyttä tehtävää:

”He eivät ottaneet yhteyttä yhdistykseen, mutta jättivät jälkiä rituaaleista. […] On vaikea sanoa mitä he oikeastaan tekivät, kuulin siitä kuitenkin henkimaailman kautta. Siten olen saanut tietää myös tällaisista perinteistä miten päästään meitä ympäröivään henkimaailmaan. Pyrimme puhdistamaan nyt täällä olevaa energiaa.”

* *

Saksassa trance-musiikin festareilla asuntovaunun edessä istuu pieni joukko pettyneitä vanhoja miehiä, Bockin uskollisia seuraajia. Yksi heistä sanoo:

”Ei minua haittaisi, jos se nainen menisi temppeliin. Sääntö on aina ollut tiukka, mutta asiat ovat muuttuneet. Ennen oli miesten aika, nyt puikoissa on nainen.”

Uskollisista uskollisin, Michel Merly nostaa kätensä ilmaan:

”Voin vain kuvata heitä vaikeiksi ihmisiksi. […] Kaikessa on rajansa, kuinka pitkälle voi mennä? Olo on ulkopuolinen, se nainen ei ole koputtanut ovelleni. Emme ole tavanneet.”

Lohikäärmeritarikunnan pyhässä paikassa Pyhän Bartolomeuksen tuomiokirkossa Scwartzwaldissa toimitetaan seremoniaa. Nainen kantaa lipasta, mies kulkee perässä, ottaa lippaan ja laskee sen alttarille hanskat kädessä. Sitten lipasta kosketetaan miekalla: Justus et pius, (oikeudenmukainen ja hurskas), latinankielinen messu kaikuu kirkossa.

Pariisissa Val-de-Grâcen kirkoss istuu mies keltalasisissa silmälaseissa, rinnassaan suomenlippupinssi ja lukee kännykästä pitkää litaniaa, jossa kerrotaan Lohikäärmeritarikunnan perehtyvän Bockin saagaan, koska se tuntuu todelta heidän salaisen tietonsa mukaan.

Juuri niin: tuntuu oikealta salaisen tiedon mukaan. Mutta nythän se ei enää ole salaista! Miehellä on vielä pari totuuden sanaa sanottavanaan ennen kuin hän kumartuu tekemään ristinmerkin:

”Minulle Ior Bockin kuolematon sielu ilmentää kuninkaallisuutta, onhan nimikin takaperin Roi, joka tarkoittaa kuningasta.”

Samaan aikaan maailman keskipisteessä, Sipoon Gumborstrandissa Lemminkäisen luolan kaivauksilla puuhaa pukiksi pukeutunut hahmo pimeyden keskellä omaa rituaaliaan ja sytyttää säilykepurkissa olevan paperin palamaan.

Viimeiset sanat annan Bockin saagasta tv-sarjan kanssa samoihin aikoihin julkaistun kirjan (Ior Bockin suuri saaga, Like, 2026) toiselle kirjoittajalle Petri Räisäselle, jolla taitaa olla pieniä epäilyjä saagojen todenperäisyydestä, vaikka hän ei niitä, ehkä katselijoiden pääteltävissä olevista syistä kykene juuri kyseenalaistamaan:

”Se iso ongelma on tämä gurun asema jopa Jumalaa suurempana.”

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua