Bruno (Alessandro Borghi) ja Pietro (Luca Marinelli). Kuva: Wildside
ELOKUVA | Kahdeksan vuorta täyttää kaikki laatuelokuvan tunnusmerkit komeasta kuvauksesta ihmissuhdekeskeiseen sisältöön mutta lopputulos jää epätyydyttäväksi.
”Kahdeksan vuorta on kahden ja puolen tunnin kestossaan ylipitkä ja usein postikorttimaisen sievä katsella.”
ARVOSTELU
Kahdeksan vuorta
- Ohjaus ja käsikirjoitus: Felix van Groeningen & Charlotte Vandermeersch
- Pääosissa: Luca Marinelli, Alessandro Borghi, Elisabetta Mazzullo, Filippo Time
- Ensi-ilta: 19.5.2023.
Naisten välisestä ystävyydestä kertovia draamoja, romaaneja ja elokuvia maailmassa riittää, mutta tarinoita miesten välisestä ystävyydestä on vähemmän. Liiankin usein elokuvien miesten ystävyys on haudattu urheilun, actionin tai sotimisen kaltaisten tekosyiden alle.
Kahdeksan vuorta on belgialaisohjaajien Felix van Groeningenin ja Charlotte Vandermeerschin ohjaama kaunis ja tunteellinenkin tarina kahden miehen elinikäisestä ystävyydestä. Elokuva palkittiin vuonna 2022 Cannesin elokuvajuhlilla, jossa se sai festivaalin kilpasarjan kolmospalkintona pidetyn tuomariston palkinnon eli Prix du Juryn. Kahdeksan vuorta palkittiin tänä vuonna myös Italian parhaan elokuvan David di Donatello -palkinnolla.
Elokuva pohjautuu Paolo Cognettin Italiassa suosittuun ja palkittuun, osin autofiktiiviseen romaaniin, joka on ilmestynyt suomennettuna Bazar Kustannuksen julkaisemana.
* *
Kahdeksan vuorta kertoo kahdesta pojasta Luoteis-Italiassa, Aostan laaksossa, vuoristoisella alueella Italian ja Ranskan rajaseuduilla, missä maitotilallisuus on perinteisesti ollut tärkeä elinkeino. Lapsuudessa alkaneen kahden pojan ystävyyden nähdään kehittyvän aikuisuuteen asti.
Elokuvan näkökulmahenkilö ja kertoja on Pietro Guasti (lapsena Lupo Barbiero, aikuisena Luca Marinelli). Alussa hän on noin 12-vuotiaana tullut kaupungista lomalle Aostan laaksoon.
Pietron Giuseppe-isä (Filippo Timi) suorastaan rakastaa vuorilla oleilua ja kävelemistä. Pietro perheineen tapaa pikkuruisen kylän ainoan lapsen, noin 12-vuotiaan Bruno Guglielminan (lapsena Cristiano Sassella, aikuisena Alessandro Borghi). Bruno elää lähisukulaisten kanssa heidän maatilallaan, koska pojan isä on töissä Sveitsissä tai Itävallassa.
* *
Pietro ja Bruno ystävystyvät ja leikkivät kuten poikalapset kesäisin tekevät; Juoksentelevat niityillä, teillä ja metsissä, nahistelevat, pelehtivät sähköpaimenen kanssa, koluavat joutomaita ja autioita nurkkia.
Yhtenä päivänä Pietro lähtee isänsä kanssa vuoriretkelle. Eräältä huipulta näkyvät Monte Cervino (eli Matterhorn) ja Lyskamm (jota kutsutaan ihmissyöjäksi). Jäätikkö kiehtoo Pietron isää. Hänessä se herättää fysiikan ja kemian opiskelijan.
Brunosta tulee tavallaan kuin Pietron veli ilman verisukulaisuutta. Pietron isää ja Brunoa yhdistää innostus vuoriin.
* *
Kuvaaja Ruben Impens korostaa elokuvan vuoristoisten tapahtumapaikkojen pystysuoria seinänkaltaisia ulottuvuuksia. Voi ajatella, että aikuisuuden ja koulunkäynnin vaatimukset pilaavat poikien ystävyyden, kun Pietron vanhemmat ehdottavat, että molemmat pojat lähtisivät yhdessä käymään lukiota kaupungissa.
Brunon isä ottaa ja vie poikansa mennessään rakennustöihin. Pietro katkeroituu pitkiksi ajoiksi isälleen, jota uhmatakseen hän hylkää akateemiset opinnot. Heidän konfliktinsa tiivistyy hetkeen, jolloin Pietro sanoo isän heittäneen elämänsä hukkaan ja ettei ikinä tahdo tulla hänen kaltaisekseen. Tietenkin tulee päivä, jolloin Pietro näyttää ilmetyltä isältään ja on töissä kaupungissa, saa tarpeekseen ja palaa lapsuusmaisemiin vuorille.
* *
Pietrolla ei ole kiinnekohtia elämässään ja hän tuntee olevansa kummallisesti jotain aikamiehen ja pojanjolpin väliltä. Isänsä kuoltua Pietro ihmettelee mitä hänen pitäisi tehdä isänsä kadonneella unelmalla rakentaa kivinen talo vuoristoon juuri tietylle tontille. Isän, joka teki töitä niin tiivisti, että hädin tuskin ehti kesällä käydäkään vuorilla. Kahdeksan vuorta on kahden ja puolen tunnin kestossaan venytetty elokuva suuresta luonnontunteesta, sattuman sanelemista ystävyyksistä, isäsuhteista ja elämänvalinnoista. Se on usein postikorttimaisen sievä katsella. Muutamia mietelauseita siitä saattaa jäädä käteen.
Antti Selkokari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Virpi Suutari tutustuttaa metsäaktivisteihin, joilla on tiukka halu vaikuttaa – arviossa Havumetsän lapset
ELOKUVA | Virpi Suutarin tekemissä dokumenteissa pääosassa ovat aina ihmiset, elävät, toimeliaat, empaattiset ja asioista kiinnostuneet. Niin Havumetsän lapsissakin.
Kyllä oli ennen kauheata, kertoo Ville Suhosen dokumenttielokuva Sodan ja rauhan lapset
ELOKUVA | Kokeneen dokumenttielokuvantekijän uusin teos jatkaa sitä, miten Suhonen on tarkastellut sotienaikaisen Suomen henkistä ilmastoa ja mentaliteettia.
Hyväntekijä Nicholas Winton pelasti 669 Prahan pakolaislasta natseilta – arviossa One Life
ELOKUVA | Prahalaislapsia vuonna 1938 pelastanut Nicholas Winton oli mies paikallaan ja ansaitsi pitkän elämän. James Hawesin ensi-iltaelokuvassa häntä esittää Anthony Hopkins.
92-vuotiaan viimeinen taksimatka on omistettu muistoille – arviossa Madeleinen Pariisi
ELOKUVA | Christian Caronin ohjaama ranskalainen ensi-iltaelokuva ei ole pelkästään sentimentaalista kyyneltenkaivelua vaan muotokuva oikean elämän ihmisistä.