Puretaanpa legendaa: sankari on vaihtunut murhiaan katuvaan ryöväriin elokuvassa The Death of Robin Hood

Robin Hood (Hugh Jackman). Kuva: Aidan Monaghan

Onhan se hiukkasen huvittavaa, kuinka elokuvateollisuus säännöllisen epäsäännöllisesti pusertaa ulos niin sanotusti uuden päivityksen Robin Hoodista. Aiheesta on tehty hyvinkin kuutisenkymmentä elokuvaa.

Jos kerran supersankarielokuviakin tehdään uudestaan ja uudestaan, niin miksei sitten keskiaikaisiin tarinoihin perustuvaa, ensin kansanperinteenä ja sittemmin populaarikulttuurina elänyttä myyttiä jalosta rosvosta?

* *

Elokuva alkaa myrskytuulien ujelluksella kylmillä ja lohduttomilla turvemailla vuonna 1247. Yksinäinen mies, ikääntynyt Robin Hood (Hugh Jackman) istuksii pikku nuotion äärellä. Elokuvan tyylilajiin, alkukantaiseen realismiin sopivasti tämä Robin Hood on harmaahapsinen väsynyt vanhus, joka ei piittaa tuon taivaallista oletetuista sankariteoistaan, muuten kuin että ne olisivat saaneet jäädä tekemättä. Tästä elokuvasta on sadunhohteinen seikkailullisuus kaukana.

* *

Ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Sarnoski käyskentelee uudessa elokuvassaan samantyyppisillä muistelun ja harmittelun jäljillä kuin Pig-esikoiselokuvassaankin.

Elokuvan Robin Hood hortoilee erämaita, sillä hän pakenee omaa myyttiään. Kasoittain ihmisiä, myös lapsia ja eläimiä tappanut jousimies on saanut jäljilleen verikostoa haluavia omaisia.

Kohdatessaan asetoverinsa Pikku Johnin (Bill Skarsgård) Robin Hood alkaa muistella menneitä. John tahtoisi ”uuteen seikkailuun,” mutta he päätymään sellaiseen tahtomattaan joutuessaan hyökkäyksen kohteiksi.

Robinin haavoituttua vakavasti John lähtee viemään häntä kaukaisen saaren nunnaluostariin, jonka prioritar, sisar Brigid (Jodie Comer) on etevän parantajan maineessa. Sairasvuoteellaan Robin Hood muistelee ja mietiskelee pahoja tekojaan ja opettelee toisenlaisen, paremman elämän tuntua.

Robin Hood (Hugh Jackman) ja Pikku John (Bill Skarsgård) eräilevät ja muistelvat vanhoja aikoja. Kuva: Aidan Monaghan

* *

Luostariin päätynyttä Pikku Johnin Margaret-tytärtä (Katie Breen) katumuksentekijällä on aikaa ja halua opastaa jousiammunnassa. Elokuvan ja sen tekijän suhtautuminen tarinoihin ja myytteihin on liki fyysisen vihamielinen. Elokuvan mukaan tarinat ajavat ihmiset tekemään julmuuksia toisilleen.

Tässä elokuvassa ei ole tietoakaan Nottinghamin sheriffistä, kuningas Rikhard Leijonamielestä, Tuck-munkista, Much Myllärinpojasta tai Marian-neidosta, saati sitten Sherwoodin iloisista veikoista.

Hilpeys on vaihtunut ahdistukseen ja katumukseen tehdyistä murhista. Reippaan metsässä samoilun sijaan esillä on päähenkilön tilinteko muistojensa menneisyyden kanssa. Kerronta on jähmeää siihen mittaan, että se tuntuu nahjustelulta. Sarnoski vaikuttaa rakastuneen elokuvaan luomansa maailman tunnelmaan niin, ettei raaski panna siihen vauhtia.

* *

Alkupuolen hengästyttävän komeissa maisemakuvissa Robin Hood oleilee Pohjois-Irlannissa kuvatuilla kukkuloilla. Kuvaaja Pat Scolan käyttämä kuvasuhde 2.4:1 sopii siihen, miten elokuva asemoi päähenkilönsä suhteen maailmaan yksinäisenä soturina, joka on löydettävissä. Myöhemmin elokuvan siirtyessä enemmän päähenkilönsä sisäisen elämän ja tunteiden kuvaukseksi kuvasuhde pienenee lähemmäs intiimiä kokoa 1.66:1.

Haavoittunutta hoitaa prioritar Brigid (Jodie Comer). Kuva: Aidan Monaghan

* *

Elokuvaa voi pitää tilaustyönä totuudenjälkeiselle ajalle, jossa valheet ja historian sivuuttaminen käyvät totuuksista. ”Synkän ja karhean” tarinan kertominen pohjimmiltaan satuhahmosta voi olla kiva ajatusleikki, mutta ei siitä oikein ole kokonaisnäkemykseksi. Elokuvan tosikkomaisuus tuntuu suhteettomalta. Yhtä hyvin voisi väittää, että joulupukki on kavala valheiden ruhtinas.

Harmillista kyllä, niin paljon kuin Sarnoski käyttääkin aikaa ja tarmoa myyttiä purkavan maailman rakentamiseen, hän ei kykene sellaiseen lopetukseen, mitä kaikki elokuvassa nähty edellyttäisi. Nyt kokonaisuus jää latteaksi.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua